Kaksoisyhdyssanoista.

Vaikka tässä nyt horrostilassa ollaankin niin ajattelin aikani kuluksi lisäillä myös tänne listan kaikista kaksoisyhdyssanoista joita matkan aikana mieleen juolahti. Kirjoitin kaikki ylös ja niitä tulee vieläkin lähes päivittäin kirjoitettua pieneen muistivihkoon. Osa on pohjattoman tylsiä, osa silmiä vuodattavan hauskoja. Mahdollisista virheistä ei tarvitse ilmoittaa :)

A
Aurinkokunnallisvaalit, Avaimenperäreikä, Arvomaailmankaikkeus, Astianpesukarhu, Avaruuspukukokonaisuus, Avainnippuside, Aataminomenasose

B
Bakteerikanta-asiakas, Baaritiskikone

E
Ensilumivyory, Enneunivelka, Elämänlankakera, Epäreilukerho, Epäuskontunnustus, Eläkeikähaarukka, Elämänkertakaikkiaan

H
Hapenottokykyjenetsijä, Hedelmälihakauppias, Hienopesukarhu, Helvetinporttikielto, Hiuskiiltomato, Häränpaskahätä, Hyökyaallonmurtaja, Hautakivikausi

I
Itsetuntomerkit, Itsetuhopolttaja

J
Jumalanpalvelulinja, Jumalanpilkkahinta, Jalokivikausi, Jalanjälkikasvu, Jalanjälkimaku, Juoksuhautakivi

K
Kahvitaukoamaton, Kassakaappihomo, Kierrätyspistepilkku, Kysymysmerkinantaja, Kertakäyttotarkoitus, Kärpäslätkämatsi, Korttitaloremontti, Karjapolkupyörä, Kriisikeskusmuisti, Kananlentokenttä, Kielenkäyttöopas, Kaakkaojauheliha, Kädenvääntömomentti, Kohtaloremontti

L
Lentohiekkalinna, Liipasinsorminäppäryys, Liitukausiluonteinen, Lumitykkimies, Likinäköalatorni, Loisteputkipommi, Luonnonsuojelupoliisi, Lyijykynäniska, Luottokorttipakka, Läsnäolohuone

M
Maanpakokauhu, Muovailuvahakabinetti, Minuuttipeliautomaatti, Mehujääkausi, Mielenkiintopiste, Mahanpururata

N
Noitavainoharha, Nielemispakkopaita

P
Pakkokeinotekoinen, Paperiarkkitehti, Pikalähetyssaarnaaja, Päiväkirjapaino, Periaatemailma, Porttikieltolaki, Päässälaskuvarjo, Pääomatunto, Puujalkapallo, Pikkujoulupukki, Pölypilvilinna, Perskarvapallo

R
Rankkasateentekijä, Ristiriitapukari, Rasvakerrostalo, Roskakoripallo

S
Sanasotasankari, Sarvikuonokoppa, Sydänkohtauspaikka, Suurennuslasinalusta, Sormenjälkikasvu, Saderintamakarkuri, Sotatanssilattia, Sanaleikkikenttä, Silmäkulmapotku, Sormenjälkipyykki, Synnintekijänoikeus, Sulkemisaikamatkailu, Satakielinero, Sammutusvaahtokarkki, Säkäkorkeushyppy

T
Torakkaus, Takaraivokohtaus, Tulivuorikiipeily, Tilaustyöpäivä, Tuhopolttohaudattu, Tuhkakuppikoko, Tekopyhäinhäväistys, Tee-se-itsepäinen, Tee-se-itseluottamus, Täyskaatopaikka, Tähdenlento-onnettomuus, Takatalvisiivous, Tähdenlentokielto, Tekoälynväläys, Tuhopolttopallo, Turkinpippurimylly

U
Ulkomuistikirja

V
Valinnaisaineenvaihdunta, Väkivaltaistuin, Viidakkokuumemittari, Vatsastapuhujankoroke, Viinirypälepommi, Veitsenterälehti, Verivelkakierre, Vihanpitopalvelu, Vanhainkotimaa, Vetoketjureaktio, Valonlähdekirjallisuus, Viittomakielikoru, Viikonvaihdevuodet, Verilöylykauha, Virtapiirikunta, Viidakonlakiesitys, Viidakonsyömälakko, Ventovieraskirja

Y
Yövuorokausi, Ystavänpäiväkirjepommi

Ä
Ääniaallonmurtaja

Takaisin lähtöpisteeseen

Nyt on jo pari viikkoa keritty kotiutua Suomessa ja onhan se ollut hienoa tulla takaisin kun saa nauttia taas niistä asioista mitä on maailmalla eniten kaivannut. Ystävät, ruisleipä ja sauna. Aaah näitä arkisia, mutta niin tärkeitä mukavuuksia mitä oppii arvostamaan paremmin kun on niistä on ollut erossa lähes 11 kuukautta.

Australiasta piti tulla pitkän kaavan mukaan Suomeen eli jenkkilän yli oli lennettävä kun liput oli etukäteen ostettu ja ehdot sanovat ettei saman mantereen halki voi lentää kuin yhden kerran. Qantasin toimissa sitten sovittiin uudet lentosuunnitelmat, jotka menivät seuraavasti:

Melbourne - Los Angeles - 14 tuntia
Los Angeles - Lontoo - 10 tuntia
Lontoo - Helsinki - 3 tuntia

Tämän lisäksi matkaan sisältyi 10 tunnin odottelu Los Angelin lentokentällä, jossa kaikki puhuivatkin yllättäen espanjaa! Meinasi mennä kieli solmuun kun hampurilaista tilattiin espanjaksi, mutta pari vuotta sitten koulussa opeteltu espanja pelasti tällä kertaa täydeltä nöyryytykseltä. Aika hyvin siellä lentokentän lattiallakin unta sai muutaman tunnin vaikka kova härdelli siellä olikin päällä. Pienenä erikoisuutena mainittakoon että LA - Lontoo lennolla vieressäni istui varmasti maailman läskein slovaki ja olin varma että jos kone tekee pakkolaskun niin me kaksi kuolemme varmasti. Slovaki ei pysty liikkumaan ja minä olen slovakin. takana jumissa.

Eli seikkailu on nyt ohitse? Miltä nyt tuntuu? Vituttaako olla Suomessa? Mitä seuraavaksi? Ei. Hyvältä. Ei. No tyttöystävä on nyt Argentiinassa harjoittelemasa gaucho-elämää ja eihän tätä rakkaustarinaa vielä ole saatu päätökseen. Edessä on siis matka Etelä-Amerikkaan. Ikävä on kova, mutta pitää saada rahaa.

Tämä blogi vaipuu toistaiseksi horrokseen, mutta tarkkailkaa tilannetta uuden vuoden jälkeen jolloin olisi reissuun tarkoitus taas lähteä.

Great Ocean Road

Aamuyhdekseltä suunniteltu lähtö viivästyi muutamalla tunnilla ja huonosti nukuttu edellisyö tulisi painamaan silmiä pitkälle puoleenpäivään. Tiedossa olisi pari päivää kestävä roadtrip halki kuuluisan Great Ocean Roadin, jonka rakensivat australialaiset Toisen maailmansodan veteraanit valtion yhteishankkeena. Lähdemme matkaan vanhojen hollantilaistuttujen kanssa, jotka olivat saapuneet Melbourneen juuri länsirannikon helteistä.



Ensimmäinen pysähdys oli pienessä Winchelsea kaupungissa, jolla oli yllättäen oma ”perintöpolku”, joka sisälsi vanhan kirkon, vanhan hotelli, vanha rautatieaseman, golf-kentän ja 300-vuotta vanhan puun. Paikka sattuu myös olemaan lähtökohta kaikille Australian jäniksille. Muuan englantilainen halusi tehdä maaseudusta hieman enemmän Englantilaisemman, joten päästi valloilleen 12 jänistä, jotka ovat poikineet lähes kymmenen miljoonan kokoisen jälkeläispesueen.



Pienen sukupuoltenvälisten tulkintavirheen takia ajaiduimme Port Fairyyn todetaksemme ettei meitä kiinnostanut mikään siellä ja nähdäksemme 12 Apostolia olisi meidän parempi viettää yö Port Cambelissa. Ilta oli jo laskeutumassa ja pysähdyimme ottamaan kuvia sadepilven takaata laskeutuvasta auringosta. Aaltojen voima kuului, näkyi ja tuntui hyvin



Vietimme yön Ocean Foam Villas nimisissä lukaalissa, joka oli kalustettu viimeisen päälle. Ilta päätettiin Spagethi Oli Olin merkeissä. Ja, koska huoneen hinta laitettiin 15 dollarin lisämaksu 2 vuotiaan Sarah tytön mahdollisiste sähkö- ja vesikulutuksesta, annoimme kylvyn koko rahan edestä. Edessämme olikin pian Star Wars elokuvista tuttu pieni Queen Amidala.



Seuraavana päivänä ajelimme läpi kurvikkaan Great Ocean Roadin. Näköalapysähdyksiä olisi riittänyt varmaan kahdeksi päiväksi, mutta meille riitti vierailu muutamalla jyrkänteellä 12 apostolin lisäksi. Sää oli kirkas, mutta alhaalla rannalla meri raivosi tuhoisalla voimalla. Kun katsoo aaltojen paiskaantuvan kalkkikivikallioita vasten on helppo ymmärtää miksi tiedemiehet katsovat myös meren suuntaan uusiutuvan energialähteiden toivossa. Paikallaan seisominenkin tuntui vaikealta kun arktiset tuulet puhaltivat vasten kasvoja lähemmäs 100 km/h. Mutta ei tämä mikään hukkareissu ollut. Mutkitteleva rantatie on yksi luonnonkauniimmista teistä mitä olen koskaan nähnyt ja se sisältää valtavia kontrasteja mahtipontisten kalliokielekkeiden ja vihreiden lammaspeltojen välillä joiden jakajana toimii ainoastaan yksinäinen asfalttitie.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Melbourne

Kolme viikkoa Melbournessa on takana. Siihen on mahtunut muutamat synttärikakku, klubitusta, pientä matkustelua (josta lisää toisessa osassa) ja Australia Rules Football matsi – laji, joka on sekoitus rugbya, jenkkifutista ja jalkapalloa. Hyvin sekavaa voin sanoa.



Balilta alkanut lentorumba kesti kaikenkaikkiaan lähes 30 tuntia, joka sisälsi lennot Balilta Jakartalle, Jakartalta Sydneyhyn ja Sydneystä Melbourneen. Ensimmäinen lento Lion Airin kanssa meni sujuvasti aikataulussa tosin yhtiö ansaitsisi varmasti jonkinsortin palkinnon maailman pienimmistä istuimista. Selkä pidetään 95 asteen kulmassa ja polvet saavat hyvän tuntuman edessä istuvan selkälihaksista. Iskulausekkin on arveluttava. ”Lion Air – We Make People Fly”. Seuraavaa lentoa jouduin odottamaan 13 tuntia johon sisältyi kolmen tunnin myöhästyminen huonon sään takia. Ja siinä samassa viimeinen lento oli tunnin verran myöhässä, mutta perille päästiin.



Asiaa saattaa tietysti vaikuttaa että olen viettänyt suurimman osan viimeisestä kymmenestä kuukaudesta Kaakkois-Aasian slummipainotteisissa lukaaleissa, mutta täytyy näin alkuun todeta että yllätyin positiivisesti Melbournesta. Kaikkialla on puhdasta ja lähiöissä vallitsee mukava rauhallinen tunnelma. Ihmiset ovat ystävällisiä ja "mate" kommentti joka lauseen lopussa pistää aina hymyilyttämään. Joskus on tosin vaikeauksia saada selvää mitä minulle oikein kerrotaan, mutta hymyllä niistäkin tilanteista on selvitty.



Saapumisen jälkeisenä perjantaina vietettiin Sassin synttärit loistavan ruuan, uusien ystävien ja värikkäiden tanssikuvioiden merkeissä. Kävimme krapulatunnelmissa katsomassa vähän aussifutista, josta en ollut kuullut mitään ennen areenalle saapumista. Muutama muu ihminen ilmeisesti kuitenkin oli sillä paikalliselle super areenalle oli ängetty 87 000 ihmistä katsomaan kauden semifinaaliottelua Geelongin ja St. Kildan välillä. Sassin sisaren poikaystävä oli suuri Geelong-fani ja hän kertoikin kaikki tarvittavat pelisäännöt, joita oli helppo seurata sillä yksipuolisempaa peliä olen harvemmin nähnyt minkään lajin parissa (ainakin semifinaali tasolla). En mene sen tarkemmin pelin sääntöihin mutta jenkkifutiksen näköistä palloa voi pitää käsissä kolmen sekunnin ajan, jonka jälkeen sitä pitää potkaista tai syöttää nyrkiniskulla kaverille. Pisteitä saa potkimalla palloa isojen tolppien väliin ovaalin muotoisella areenalla. Erikoinen fakta lajista on mm. kenttästandardit. Koska laji jakaa kentän sisarlaji kriketin kanssa, eivät kentät ole samankokoisia kaikkialla! Loistavaa! Sama kun menisit Hartwall areenalle katsomaan jääkiekkomatsia ja kaukalo onkin yllättäen 1/3 pienempi kuin mihin vastustaja on tottunut. On se hieno laji. Ainakin paikallisten mukaan.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Kuta beach

Gili saarien jälkeen lähdimme tutkiskelemaan hieman Lombokin saarta, josta en ollut kuullut ennen reissua juuri mitään. Saari on aikalailla Balin kokoinen, mutta turismi ei ole vielä ihan niin pitkälle kerennyt täällä levitä. Puhetta on kansainvälisen lentokentän rakentamisesta, joka olisi valmis vuonna 2012. Tämä todennäköisesti tuleekin tapahtumaan ja maata myydään ympäri saaren rantaviivaa kuin viimeistä päivää. Bali #2 on valmis. Lombokista itään löytyisi sitten Sumbawa, Komodoa, Floresia ja Sumba nimisiä saaria, joita olisi ollut kiva tutkia, mutta kun raha ja aika ovat esteenä niin täytyy nämä paratiisit jättää väliin.



Gili Trawangilta otettiin julkinen aamuvene takaisin Lombokin puolelle ja pistettiin hynttyyt yhteen jenkkiparin kanssa, joka oli suuntaamassa Kuta Beachille saaren eteläpuolelle surfausta harrastamaan. He olivat järjestäneet itselleen kyydin joten meidän ei tarvinnut kuin astua samaan autoon ja maksaa pieni väliraha vaivasta. Satamassa sain kokea harvinaisen vihamielisen vastaanoton kun pikkupennien perässä juoksevat kantajat ottivat väkisin matkalaukkuni veneestä, kantoivat sen 10 metriä, laskivat sen maahan käskystäni ja pyytivät muutamaa euroa tästä huikeasta vaivannäöstä. Ilmoitin tyynesti miehelle että rahaa ei tule tippumaan, koska en pyytänyt häntä mitään kantamaan. Mies saa kuitenkin tuekseen n. 5 jamppaa, jotka ovat kaikki sitä mieltä että rahat tänne. Ilmoitan miehille että voivat tunkea nenänsä matkamiehen perseeseen ja kannan laukkuni autolle. Siellä ne varmaan vieläkin miettii mitä tarkoitin.



Kuta beachillä sitten pyörittiin seuraavan viikon verran ja mahtavia maisemia siellä oli, mutta niitä en valitettavasti päässyt näkemään mahavaivojen takia. Kuta ei itsessään sisällä mitään surffattavaa rantaa vaan pitää ottaa prätkä alle ja kaahailla joko länteen tai itään tunnin verran päästäkseen sopivan breakin pariin. Mutta toki Kutassa on ranta mitä valvoo paikallinen sarongimafia rautaisella otteella. Kukaan rannalla loikoilija ei voi välttyä heidän katseiltaan ja kun yksi sinut huomaa, olet kohta 12 ympäröimänä. Kaikki tosin myyvät samaa tavaraa joten sisäistä kilpailua on myös ilmassa.



Paras muisto paikasta jäi kuitenkin mieleen kalastajalasten takia, jotka uhraavat hyvän siivun päivästä keräten erikoista merilevää rantavesistä joka päätyy päivän päätteeksi perheen suuhun. Vaikka vakavaa työtä lapset tekevätkin niin on silti ihailtava kuinka he ovat tehneet siitä erittäin leikkisän näköistä hommaa.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Indonesia ilman yhdyssanoja

Kolme viikkoa vierähtää nopeasti kun näkökenttään mahtuu vain upeita rantoja, mahtavia auringonlaskuja ja tottakai miljoona surffilautaa. Balilla ollaan ja tietojen mukaan n. 80% ihmisistä jotka matkustavat Indonesiaan vierailevat ainoastaan tällä saarella kaikista 16 000 vaihtoehdosta.



Singaporen jälkeen piti taas tottua siihen tuttuun häsläykseen mitä näkee läpi Kaakkois-Aasian jatkuvasti. Lentokentällä taksikuskit huutavat kilpaa ja heidän mukaan mitään busseja pääturistikeskukseen (Kuta) ei ole. Eipä tarvitse kävellä kuin 500 metriä lentokentän ulkopuolelle niin löytyy käteviä minibusseja joita paikalliset käyttävät liikkumiseen. Kutalle pääsee tämmöisen kyydissä 1/20 osalla hinnasta jonka maksaa taksilla eli ihan bueno. Bali on kyllä ollut turistien suosiossa jo niin kauan, että mitään perinteikästä Indonesiaa täältä on turha hakea. Kadut ovat täynnä juopuneita aussisurffaajia ja niiden tyttöystäviä ja rihkamakamaa myydään kuin viimeistä päivää. Meininki muistuttaa hieman Bangkokkia. Ei täällä Kutalla ainakaan kovin kauan viihtyisi jos ei surffausta ole tullut opettelemaan tuolle santapohjaiselle beach breakille.



Viimyimme siis Kutalla vain muutaman päivän ja päätimme suunnata Padang Baihin hieman rauhallisemman meiningin toivoissa. Siellä meitä oli vastassa nuoren tytön kanssa matkustava hollantilaispari johon Sas oli törmännyt jo muutaman kerran Thaimaassa. Hyvässä seurassa sitten käytiin rauhallisilla biitseillä, syötiin hyvää ruokaa ja nautittiin paikallista Rose-viiniä joka tarjoiltiin vanhasta valkoviinipullosta. Joukon nuorin täytyi olla yksivalokuvauksellisimmista lapsista mitä olen ikinä nähnyt eikä häntä kamerat tuntuneet yhtään haittaavan. Maininnan arvoinen paikallinen ruoka on Gado Gado, joka on periaatteessa pähkinäkastikkeella kuorutettu salaatti.



Jätimme pariskunnan lapsineen parin päivän jälkeen ja suuntasimme seuraavaksi Lombokin puolelle lautalla josta oli tarkoitus mennä Gili -saarille chillailemaan. Lautta oli halpa, hidas ja tottakai myöhästyi aikataulusta useamman tunnin verran kun toisen lautan laskusilta remppaili toisessa päässä, jumittaen kaiken muun liikenteen. Jouduimme viettämään yön Senggigissä, joka on Lombokin kehittynein turistikaupunki, mutta eipä me sitä jääty ihmettelemään vaan suunnattiin heti aamulla toiselle satamalle. Tie kulki mutkaisesti pitkin rantaviivaa jonka varrelta löytyi useita turismin koskemattomia rantoja - loistava vaihtoehto niille jotka vuokraavat pyörän.



Gili saaret koostuvat kolmesta pienestä saaresta joista jokainen on noin kilometrin läpimitaltaan. Gili Trawangan on suurin, Gili Meno paras snorkalaukselle ja Gili Air rauhallisin, jonne me suuntasimme aluksi. Sähköt saarille oli vedetty mutta kaikki bensalla kulkevat kulupelit oli päätetty jättää vastarannalle odottamaan parempia päiviä - täällä kuljetaan hevosvankkureilla (joissa on kulkuset ja pelletorvi)! Kirkkaat vedet vetävät tänne myös muutamia turisteja, mutta mistään Kutasta ei ole kysymys. Auringonnousut ja laskut ovat kummatkin näkemisen arvoisia ja merituuli pitää ilman raikkaana. Trawangan on hieman vilkkaampi ja bileitä pidetään pitkin viikonloppua klubeiksi itseään siteraavissa rantakahviloissa. Täällä voisi viettää viikon tai kaksi tekemättä mitään.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Singaporeallas

Kuinka mukavaa onkaan olla hetkinen sivistyksen parissa. Siellä missä kaikki toimii, kaikki on ilmastoitu (jopa paikallisbussit) ja kaikki on perkeleen kallista. Singapore tarjoaa hieman vaihtelua tähän Kaakkois-Aasian kaottiseen meininkiin tosin Malesia ei kovin hektinen ollut.



Onnistuimme säästämään muutaman pennin majoituksessa yöpymällä Couchsurfingin kautta järjestytyssä yösijassa kaupunki/valtion itäisessä osissa. Kyse ei ollut tosin mistään slummeilusta. Todellisuudessa yösijamme oli verrattavasissa tasokkaaseen hotelliin omineen uima-altaineen, saleineen, keittiö, TV tuhannella kanavalla, mukavat näkymät ikkunasta ja tottakai loistavat hostit! Irvin ja Eunice ovat kolmekymppinen pari jotka ovat opiskelleet Englannissa ja Yhdysvalloissa, kirjahyllystä löytyvien eepposten perusteella eivät he mitään tavan tallaajia ole ja juttu luistikin hyvin välillämme. www.couchsurfing.com on kasvanut räjähdysmäisesti viime aikoina. Liityin itse sivustolle viime vuoden kesäkuussa jolloin ympäri maailmaa löytyi n. 250 000 sohvaa. Reiluhko vuosi myöhemmin sohvia on tarjolla 660 000 ja luku kasvaa päivittäin 1000 uudella sohvalla. Idea perustuu kaikenlisäksi siihen että isännät ja vieraat jättävät toisistaan mielipiteen sivustolle joten lusmuilijat ja huijarit eivät pitkälle pötki. Kuinka ja miten hotellit pystyvät vastaamaan kaikkeen tähän ilmaiseen tarjontaan tulevaisuudessa?



Kaupungissa liikuttiin busseilla, jotka kustansivat per suunta jotain 50 sentin ja euron väliltä. Kiinalaiset ja intialaiset korttelit on nyt nähty useampaan kertaan eivätkä ne mitään uutta oikeastaan tarjoa. Seremonia siellä, temppeli täällä. Yksi huomattava erilaisuus on kuitenkin se että täällä ei tarkoittaa myös ei paikallisille. Taksikuski saattaa kysäistä ohimennen jos kyytiä tarvii, mutta ajelee samantien tiehensä jos vastaat ei kiitos. Katukauppiaiden kanssa sama juttu.



Rafels Hotellissa piti käydä ne aidot Singapore Slingit maistamassa ja elämys oli valtava pettymys. Paikka oli täysi turisti luukku, jossa palvelu oli kehnoa, sisään pääsi shortseissa ja t-paidoissa vaikka paikan pitäisi olla helvetin tasokas ja kaikkialla lojui pähkinöitä??? Pähkinäkuoria lojui pitkin maata kuin elefanttilauma olisi viettänyt huviviikon puuhamaassa. Eläintarhat ja muut jätettiinkin sitten väliin, mutta isännille sentään kokkailtiin loistavat Spagetti Carbonarat omatekoisen valkosipulivoileipien kera italilaisittain loistavan tyttöystävän opastuksella. Kerrassaan loistava paikka vaikka paljoa ei kerettykkään nähdä.



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

kulttuuriperintöverto

Muutos suunnitelmiin. Ei mennä Sumatralle. Aluksi ihan hyvä idea kunnes selviää että bussi yhteydet ei ole huonoja vaan ne on todella huonoja ja lentoyhteydet sieltä Balille kulkevat ainoastaan Jakartan kautta, tehden niistä melko kalliita. Joten. Menemmekin sitten Singaporeen, josta lennämme sieltä Balille semmosella 60 eurolla.



Pennangissa silti ollaan ja otetaan se sitten irti ruokakulttuurista ja värikkäistä taloista. Kaupunki hiljattain listattiin UNESCOn maailmanperintökohteeksi, jonka takia oli tottakai järjestetty juhlia pitkin kaupungin kapeita katuja. Oli rumpuja, lohikäärmeitä, kiinalaista teatteria karmein vinkuvineen äänineen ja tanssivia orkestereita, jotka eivät oikein pysyneet rytmissä mukana. Cornwall monumentin luona pidettiin vielä illan päätteeksi artisteja esiintymislavan kera ja ilotulikset siihen vielä päälle.



Huomenna onkin aika lähteä yhdeksi yöksi Kuala Lumpuriin ja sitten hyökätä tonne pepulin puhtaaseen Singaporeen.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Loppuhintahaitari

Eli kuukausi on melkein kulunut viime kirjoituksesta ja hyvästä syystä. Mitään ei ole tapahtunut! Oleskelin Malesian ylämailla mukavat kaksi ja puoli viikkoa kunnes päätin tulla muutamaksi päiväksi Kuala Lumpuriin ostoksille. Kiikarissa on nyt ollut jo pidempään järjestelmäkamera ja Aasiasta näitähän halvalla saa!



Bussi KL:n ja seuraavana aamuna 6 kerroksiseen Low Yat Plazaan tutkimaan kaikkea elektroniikkatarjontaa. Kyseinen ostoskeskus on tosiaan kohdistettu pelkästään kodinelektroniikalle, joten sieltä saataisiin paras tarjous tottakai! Olin tehnyt kotiläksyt hyvin joten tiesin mitä hain ja mihinkä hintaan niitä saa Euroopasta ja Jenkeistä. Haussa oli Canon EOS 450D ja lisälinssi Canon EF-S 17-55mm f/2.8 IS USM, jos se nyt jotain jollekin sanoo.. Kierreltyäni tuhat ja sata kamerakojua läpi, vieraillen useammassa liikkeessä kahdesti ja asettaen kilpakumppaneita vastakkain hintavertailuilla nostin käteen kameran ja lisälinssin lisäksi kaupan päälle saadun, muistikortin, kamerajalan, linssin UV-filtterin and the list goes on. Kaiken kaikkiaan säästöä setille tuli n. 300-400 euroa, mutta kädestä tipahti samalla 1 400 euroa! Amatöörivalokuvauksen ajat ovat nyt lopullisesti takana.



Muutama päivä ihmetellen pääkaupungin nähtävyyksiä, totuttelua uuteen kameraan ja onkin sopiva aika palata ylämaille odottelemaan tyttökullan saapumista. Takaisin tulo vuoristoilmaan oli jostain syystä nopeampi kuin toisinpäin. Ilmeisesti Malesiassa bussit kulkee nopeammin ylämäkeä. On muuten mainittava, että varmasti Kaakkois-Aasian parhaimmat tieyhteydet löytyvät Malesiasta - tasaista asfalttia coast to coast.



Huomenna lähdemmekin sitten kohti Penangia ja sieltä sitten joko Sumatralle tai KL:n ja Singaporen kautta Balille. Kaikki on vielä auki sillä Sumatralta tuntuu olevan vaikea saada lentoja tuonne australialaisten suosimalle lomakohteelle ja bussi yhteydet kestäisivät kolmisen päivää - turvallisuus toissijaista. Intialaisessa junassa saatan 52 tuntia kestääkkin, mutta 72 h bussissa ei kyllä kuppi teetä kenellekkään. Seuraava yhteydenottoa odottaessa.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Viherpeukolopainia

Ei ihan vielä viidakossa, mutta matkalla sinne. Malesiaan saavuin muutama päivä sitten ja pistin itseni parkkiin viikoksi Cameron Highlandseille keskelle tee-viljelmiä. Yösija on halpa ja niin on paikallinen ruokakin. Täytenä yllätyksenä tuli Malesiassa vallitseva suuri intialainen ja kiinalainen skenetys, joten lempiruokaa (Masala Dosa) on tarjolla jälleen kellon ympäri!



Tänne päädyttiin pienellä välipysähdyksellä Penangissa ja Malesialaiset bussit ovat osoittaneet olevansa samalla tasolla aikatauluissa naapurimaidensa kanssa - bussien laatu on tosin merkittävästi parempi. Georgetownista löytyi heti intialaiset, kiinalaiset ja vietnamilaiset omat pikkukorttelit, joissa soitettiin niille ominaisia lauluja ja missä ihmisten ihonväri tuntui muuttuvan kadunnimien mukaan. Konolialismin aikaiset arkkitehtuurin jäljet ovat vielä nähtävissä tänäkin päivänä ja se antoikin paikalle hieman välimerimäistä tuntua kirjavineen rakennuksineen. Kadunkulmien takaata saattoi löytää moskeijan tai kiinalaisen temppelin.. Varsinainen sulatusuuni.



Hyvin nukutun yön jälkeen matka jatkui Georgetownista tänne Tanah Rataan, mutta 4 tuntisesta bussimatkasta tulikin 8 tuntinen kun jouduin odottamaan bussivaihtoa Ipohssa 4 tuntia.. Käsitykseni mukaan täydelliseen aikaan lähtevä alkuperäinen bussini oli hajonnut matkan päälle ja seuraava lähtisi vasta 4 tuntia myöhemmin. Eihän tämä enää nykyisin niin paljon päähän ota kuin mitä se saattoi ottaa 8 kuukautta sitten. Jos bussit ei kulje niin otetaan kirja käteen ja odotetaan. Ihan lunkisti siis.. Seuraava bussi saapuu ajallaan, mutta senkin kanssa joutuu kuski painimaan jakoavain kyytipoikana. Tiet ovat eriskummallisen hyvässä kunnossa Malesiassa ja myöhästynyt lähtö unohtuu samantien kun ajelehdimme tasaisella vuoristotiellä katsellen maisemia ja väistellen pilviä. Saan bussiasemalta kyydin guesthouselle ja yö maksaaa 1,60 euroa, mikä on ihan siedettävä hinta.



Seuraava päivä menee rennosti kirjaa lukiessa, kaupungin nurkkia tutkiskellessa ja parempia säitä toivoessa. Täällä ylämailla lämpötilat laskevat yöllä 15ºC asteen tuntumaan ja iltaisin on hyvä pitää pusakkaa päällä. Lauantaina otin trekkikengät alle ja lähdin tallaamaan kohti BOH teeviljelmiä, jonka takia Tanah Rata on osin kuuluisa matkailukohde. Autoille reitti kiemurtelevia vuoristoteitä pitkin on huikeat 14 km, mutta jalan se on vain 5 kilometriä. Reitin ensimmäinen puolisko kulkee upeiden viidakkomaastojen ja jyrkkien pudotusten halki ja päättyy paikallisen vesivoimalan liepeille, josta asfaltoitu reitti alkaa. Aluksi paikka tuntuu hieman pettymykseltä sillä en näe missään niitä rullaavia kukkuloita teepuskineen vaan pelkkiä tomaattiviljelmiä. Odotus ja jalkapohjakivut palkitaan kuitenkin puolituntisen tepastelun jälkeen kun saavun BOH plantaasien porteille.



Sininen taivas yhdistettynä tähän vihreään lakanaan on varsin silmää miellyttävä näky ja sitä jatkuu kukkulalta toiselle. Turisteja ei näy missään ja ylämaan tuulet pelastavat minut auringonpaahteelta. Seikkailen itsekseni keskelle teeviljelmiä toivoen löytäväni kerääjiä kukkuloiden takaa. Vihreästä maisemasta ei tunnu saavan millään tarpeeksi kuvia, mutta viljeliöitä ei löydy mistään koristamaan kuviani. Tyydyn lopuksi haistelemaan yksinään tiikerin päiväunilta tuoksuvia lehtiä ja suuntaan kohti tee-tehdasta tuoreen tavaran toivossa.



Takaisin kaupunkiin tuleminen tuntuu uuvuttavan pitkältä alamäestä huolimatta ja puolessa välissä matkaa voin jo haistaa sateen ilmassa. Ukkonen rupea koputtelemaan ovea ja nopeutan kävelyäni. Rankkasateeseen jääminen keskellä viidakkoa ei kuulunut päiväohjelmaan. Selviän kaupungin liepeille kun tippoja rupea tuntumaan iholla. Kohta sitä tulee kaatamalla.. Kiivas tahti viidakossa hyppelehtien kaatuneiden puiden yli on jättänyt minut kuitenkin väsyneeksi. Ei auta muu kuin juosta viimeinen kilometri toivoen ettei sade pahene ennenkuin saan katon ylleni. Selviän ilman suurempia vesivahinkoja, mutta olen poikki, rikki, hajalla. Ostan litran appelsiinituoremehua, juon sen minuutissa ja keskityn hengittämiseen loppuillan. Uni tuli herkästi sinä yönä.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Seinäkiipeilyä monsuunien keskellä

Kädet rikki, olkapäät paskana, mieli korkealla. Piti sitten mennä kokeilemaan sitä seinäkiipeilyä, kun täällä Krabilla Railayn tuntumassa ollaan. Kyseessä on Thaimaan ehdottomin kiipeilykohde, joka on tunnettu maailmanympäri. Pultitettuja reittejä löytyy nykyisin yli 700, joten seiniä on kaikenikäisille (mainoksen mukaan 5-100 vuotiaille) ja tasoisille. Ja voisiko olla parempia maisemia harrastaa tätä lajia kuin mitä Thaimaan tropiikki tarjoaa turkoosin kirkkailla vesillään ja massiivisilla kalkkikivilohkareillaan.



Sas on kärsinyt pari viimeistä päivää flunssasta, joten suoritin tämän päiväreissun yksinään. Aamulla otin muiden reppureissaajien kanssa longboat-kyydin Krabin laitureilta Railaylle ja paikanpäällä suuntasin samantien King Climbers -organisaation tiloihin. Hyvää palautetta travelaajilta ja matkaoppailta saanut mesta oli nimensä arvoinen. Opas oli pätevä opettaja ja motivaattori ja heitti hyvää huultakin siinä, kun katseltiin toisten kiipeilyä. Otin itselleni näin alkajaisiksi puolipäivää kestävän kurssin, jonka perusteella voin sitten arvioida kiinnostaako harrastus jatkossa. Hintaa kertyi 20 euroa ja Kingin kundit olivat sen verta mukavia, että järjestivät samaanhintaan paluulipun Krabille. Säästy siinäkin se kolme euroa. Samassa ryhmässä oli itseni lisäksi 2 tyttöä - kiipeilyä jo vuoden harrastanut jenkki ja kansainvälisen tason kilpapyöräilijä ruotsista. Sekoita tuohon soppaan yksi suomalainen pelikauppias niin saat melkein kolme samanlaista marjaa.



Suuntasimme helpoksi luokiteltavalle Muay Thai seinälle, jossa reittejä oli jo kerrakseen. Sen jälkeen kun opas oli kiivennyt apinan lailla asettamaan turvaköydet paikoilleen oli aika aloittaa. Pari numeroa liian pienet kiipeilykengät jalkaan, liitukiveä käsiin ja menoksi! Aluksi homma tuntuu helpolta ja 12 metrisestä reitistä on puolet selvitetty nopeasti. Sitten alkaa tuntua käsissä. Seinäkiipeilyssä ei tosiaankaan ole tarkoitus kiipeillä pelkillä käsillä vaan pääpainon on tarkoitus olla jaloilla, jotta kädet saisivat lepoa mahdollisimman paljon. Ajaudun hiukan sivuun reitiltä ja taistelen itseni torahammasta muistuttavan kielekkeen päälle samalla kun varpaat kaivautuvat tulitikkuaskin kokoiseen reikään. Vielä pari punnerusta ja ensimmäinen nousu on suoritettu. Hiki virtaa, tuuletukset ovat asianmukaisesti ja alhaalla hurraavat ihmiset näyttävät pieniltä. Lasketumisen jälkeen pitää istua alas ja heilutella vähän käsiä kovan suorituksen jälkeen. Suoritamme samaisella seinällä pari muuta reittiä, joista viimeinen osoittaitui liian vaikeaksi minulle vaikean reittivalinnan ja aloittelijoille tyypillisten väsyneiden käsien ansiosta. Ote lipeä kaksi kertaa n. 6 metrin korkeudessa ja pienen pudotuksen jälkeen roikun turvallisesti köyden varassa. Eihän tässä mitään hätää ole, mutta en aio kuitenkaan tahallisesti ruveta roikkumaan.



Käväisemme suorittamassa vielä One-Two-Three seinäosuudella yhden reitin, joka oli ehdottomasti vaikein koko sakista. Kahdesti osuudella joutuu kiipeämään pään yli menevän seinämän ja aioittain tarvitaan jo merkoista sormivoimistelua sillä jotkut kohdat täytyy nousta kahden sormenmentäviin koloihin kaivautumalla. Ystävät huutelevat alhaalta ohjeita mihin käsiä ja jalkoja kannattaa sijoittaa sillä itsellä ei ole niin laaja näkökenttä käytössä. Tämän jälkeen saan jalkani kaivettua haparoihin asetelmiin ja roikun osittain yhden käden varassa, jonka olen saanut asetettua kulman takana olevaan koloon. Toiselle kädelle ei löydy sijaa ja samaan koloon änkeminen toisen käden kanssa tuntuu huonolta idealta. Alhaalta huudellaan kannustuksia ja kehoittavat vaan käsien yhdistämistä. Hiki virtaa. Käsiin sattuu jo. Tätä ei kestä kauaa. On pakko toimia. Saan jalat hieman parempaan asentoon ja karjaisun saattelemana heitän toisen käden kulman taakse. Puoli sekunttia pelkoa ja... Jumalauta sehän toimi! Kädensijaa löytyy kummallekin kädelle ja yhtäkkiä nousemista alkaa tapahtua kuin tuuli puskisi höyhentä ylöspäin. Kolme metriä, metri, WHAAAAA! Tämä seinä on minun! Adrenaliini pumppaa läpi kehon ja maisemat ovat mahtavia. Helvetin hieno harrastus kerrakseen, mutta nyt saa riittää tältä päivältä - saari tarjoaa muutakin.



Pieneltä Railayn kärjeltä löytyy muutama biitsi, luola ja laguuni, joka on noiden kalkkikivien ympyröimä. Mutta sinne pääsee vaan kiipeämällä vaikeakulkuisen kukkulaosuuden läpi ja sateella sinne ei ole mitään asiaa liukkaiden kivien takia. Lähtiessämme takaisin kohti Krabia on laskuvesi huipussaan ja monsuunisateet alkaavat piiskata meitä kylmällä vedellä. Kiipeily on vienyt kaikki voimat ja nyt ei auta muu kuin tutista veneessä, jossa luojan kiitos on onneksi katto. Pääsen sängylle n. tunnin jälkeen ja nukahdan lähes samantien.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Täysikuuhulluja koko sakki!

Valloitimme 4 päivää sitten uuden saaren ja nyt on raportin aika. Koh Phangan on Samuita huomattavasti jäljessä oleva saari, jos katuihin on katsomista. On täällä asfalttia siellä täällä ja ahkerasti sitä lisää rakennataan, mutta sora/muta reittejä löytyy vielä. Saavuimme saarelle puolen päivän aikoihin ja otimme luonnollisesti sen mauttoman kalliin taksikyydin ensimmäiselle sopivalle bungalowille, joka vastaan sattui. Ajattelin ettei 6 eurolla tähän aikaan vuodesta mitään paskaa pitäisi saada ja ei saatukkaan! Paikka oli loistava omalla vessalla ja suihku lämpimän veden kera ja rantsuun on matkaa se huikeat 10 metriä. Säät eivät kuitenkaan suosineet meitä ensimmäisenä päivänä ja sain melko mahtavia kuvia Koh Samuin suunnasta tulevista myrskypilvistä, jotka puskivat tuulta ja vettä niskaan, että pelkäsin bungalowin katon lähtevän lentoon.



Pari päivää menikin sitten skootterilla saarta tutkien, kun noita rantoja on melkein toista kymmentä mistä valita. On korallipohjaa ja hiekkapohjaa, on karheaa ja sileää hiekkaa, on valkoista ja ei niin valkoista hiekkaa jne. Paremmat ja hiljaisemmat biitsit tuntuivat olevan saaren pohjoispuolella ja sinne sitten päivittäin tehtiin reissua joka kestää skootterilla 25 minuuttia. Joku voisi kysyä, että kannattaako semmosta skootteria sitten vuokrata vain rannalle menon takia niin vastaus on kyllä. Saaren taksikuskit ovat jälleen kerran mafialiitossa ja lyhyestäkin taksimatkasta joutuu pulittamaan sen 100 bhattia per henki, joka vastaa 2 euroa. Skootterivuokra päivälle on 3 euroa ja bensat päälle niin ollaan siinä 4-5 euron tienoilla. Päivät ovat siis pyörineet kärrynpyöriä tehden ja täyttä kuuta odottaen.



18.6. olikin sitten suuret juhlat kyseessä ja sitä piti juhlia tottakai pienemmillä esijuhlilla, jossa kaikki tämän bungalowisarjan ihmiset tutustuivat toisiinsa. Hauskaa oli ja tyttöystävä päätti ottaa sitten vähän olan takaa ja vietti seuraavan päivän aina iltau yhdeksään asti pää peiton alla voivotellen minulle huonoa käytöstään. Juhla-alueelle siirryttiin siinä kello 23.00 aikoihin ja olihan ne aikamoiset pirskeet. Kun noin 5000 ihmistä kasaantuu yhdelle rannalle tanssimaan ja ryyppämään niin hyvää jälkeähän siitä tulee. Tulitansseja, värikkäitä ja liian pieniä vaatteita, loputtomia hukkuneita läpysköitä, tajunnan räjäyttäviä trancebiittejä ja tottakai mereen kusevia miehiä. Ah miten hienoa. Eipä sitä sen paremmin pysty selittämään. Parempi tulla itse kokemaan tosin joulun ja uudenvuoden tienoilla samaisella rannalla on n. 25 000 ihmistä enemmän, joten homma saattaa karata käsistä.



Koh Phanganin kuukautiset kuu-bileet on nyt koettu ja matkaa voidaan jatkaa kohti uusia seikkailuita. Malesia on edessä ja saankin toivottavasti vanhalta ystävältä vinkkejä siitä mihin kannattaa mennä. 130 miljoona vuotta vanha sademetsä kiinnostaa ainakin trekkauksen puolesta. Siitä lisää todennäköisesti seuraavalla kerralla.

Lisää kuvia:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Taivaanrannanmaalari vai taivaanrannan maalari?

Onko se kaksoisyhdyssana vai ei? Kirjoitusvirheestä huolimatta voin todeta ettei ainakaan Koh Samuilla tarvitse paljoa maalailla - riittää kun katsoo omalta parvekkeelta joka alkuilta toinen toistaaan upeampia auringonlaskuja. Naurettavaa.



Olemme siis Samuin saarella, joka on yksi Thaimaan suosituimpia ja kehittyneimpiä saaria, mikä tietysti tarkoittaa myös hinnakasta. Sas onnistui kuitenkin vetämään oikeista naruista ja sai järjestettyä meille entisen työkaverin (lue. öljypohatan) lukaalin saaren pohjoispuolelta, josta on mahtavat näkymät auringonlaskua ajatellen. Käytössä on myös uima-allas, kattoterassi, oma auto Nigel nimisin kuskeineen, oma siivooja, oma hieroja/talonhengetär ja oma kokki. Kaupan päälle meillä on kuusi kissaa hoidettavana, jotka eivät hirveästi ainakaan minusta piittaa. Välillä palaset osuvat kohdilleen.



Saarta on tutkittu nyt muutaman päivän ajan ja ainakin toistaiseki löytyy niitä hiljaisia biitsejä vielä saaren pienistä kätköistä. Rakennusbuumi on tosin valtavaa ja skootterilla ei voi ajella minuuttiakaan näkemättä tai kuulematta paikallisten innokkaita vasarakäsiä heilumassa. McDonald's löytyy täältä siinä missä Burger King ja Subways ja Tescon supermarketti on vain jäävuoren huippu. Suuret Chaweng ja Lamai biitsit voi suosiolla jättää väliin jos ei välitä vesiskoottereista tai rihkamakaupustelijoista. Osa biitseistä on jätetty kalastajille jonkinlaiseksi maihinnousupaikaksi, mutta tuskin tätäkään näkyä enää on saatavilla 10 vuoden sisällä. Olisi ollut mukavaa nähdä minkälainen paikka oli 20-30 vuotta sitten kun reppureissaajia tänne rupesi ensimmäistä kertaa suunnistamaan. Skootteri oli oiva keino myös tsekkailla minkä tasoisia palatseja tältä saarelta löytyy. Niitä löytyy PALJON. Jokaisen kurvin jälkeen on suu jälleen ammollaan kun ihmettelee näitä rakennettuja kaunokaisia. Toisin kuin voisi kuvitella, tällä saarella on säästetty tilaa jättämällä nuo mutkittelevat tiet kukkuloista pois ja rakennettu suoraan 50 asteisia teitä jokaiseen mahdolliseen tiehaaraan. Oli suhteellisen kuumottavaa tulla alas näitä katuja vaikka käytössä olikin upouusi Honda Dream skootteri.



Sas on saanut viimein keittiön käyttöönsä ja emme ole säästelleet sitä. Tyttö on henkeen ja vereen kokki ja onkin näyttänyt minulle monenmoisia taidonnäytteitä nyrkin ja hellan välissä. Kokkikoulussa on opittu tähän mennessä köyhät ritarit ja espanjalainen omeletti. Helppojahan ne on nämä 'ruokalajit' ovat tehdä, mutta en vain ollut ikinä ottanut selvää niistä. Sas on tosin saanut itsekkin hieman uutta opittavaa omalta kokiltamme, joka on ilta toisensa jälkeen valmistanut meille upeita thaimaalaisia aterioita, jotka ovat jättäneet minut juomaan vettä tuskissani hyvästä mausta huolimatta. Kokkikoulu jatkuu paratiisissa ainakin viikon verran.



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Uhkapelikentän kummallakin puolella

Huvittelun mekka jo Vietnamin sodasta lähtien, Bangkok on yksi varmimmista paikoista jossa Kaakkois-Aasian matkailijat käyvät ainakin lentokentällä pyörähtämässä. Kaoh San Road on nyt nähty ja takaisin ei tarvi mennä. Paikka on viritetty ääriään myöten muistuttamaan jotain Las Vegasin loisteen ja New Delhin hektisyyden väliltä. Riksakuskit toimivat armottomassa syndikaatissa reppureissaajia vastaan ja kadulla myytävillä t-paitavuorilla voitaisiin helposti ratkaista Punaisen Ristin vaatekeräykset muutamaksi vuodeksi. Paikka on täynnä kellonympäri päissään olevia länkkarituristeja, joiden matkan kohokohta on pidellä tyttöystävänsä hiuksia ylhäälla, kun tämä oksentaa vodkaämparinsä sisältöä väärennetyn Prada-laukkunsa päälle. Ei katu minun makuuni. Poikkeuksena voidaan mainita hieman hiljaisemmat sivukadut, jossa hinnat ovat kohtuullisempia ja musiikki melkolailla parempaa.



Kaupunki on muutoin erittäin mielyttävä. Katuruoka, vaikkakin armottavan tulista, on loistavan makuista, halpaa ja vaihtoehtoja on tarjolla runsaasti. Possupalleroista ja huutavan tulisiin thai-salaatteihin. Kaikki menee. Sas onnistui jotenkin murtamaan kulmahampaansa Kambodzan puolella, mutta turma ei ollut akuutti joten päätimme käydä viemassä sen näytille vasta täällä Bangkokissa halpojen hoitokustannusten toivossa. Olin itse samanaikaisesti tutkinut Australia-viisumihakemustani ja saanut selville, että Suomesta kotoisin olevat viisumihakijat joutuvat lähettamään hakemuksen kanssa röntgenkuvien kera sillä meillä pohjolassa on mahdollisuus tuberkuloosiin. Eipä muu auta kuin hypätä saman taksin kyytiin ja sairaalaan kuvia ottamaan. Asiallisen oloisen sairaalareissun jälkeen hakemus on mennyt läpi ja sitä käsitellään parhaillaan. Vierailimme myös yömarkkinoilla 7 kilometrin päässä turistikeskittymästä ja saimme kyydin sinne hulvattomalta riksakuskilta, joka ei ollut säästelemässä pyöräänsä eläkepäiville. Hanat auki ja pyörä keulien etenimme neljä matkalaista ja kuski läpi Bangkokin yön. 130 bhatia tuntui hieman kiskurihinnalta, mutta täällä ei hirveän halvalla pääse, jollei ole aikaa väitellä ja etsiä epätoivoisia.



Ennen poistumista alas Thaimaan loistaville saarille, päätin vierailla katsomassa hieman Thai-nyrkkeilyä. Suurin osa länkkareista menee kiltisti istumaan ringside katsomoon, jotka maksavat 40 euroa, mutta itse soluttaudun paikallisten rykelmään jonne liput maksoivat rapiat 20 euroa (myös paikalliset maksavat kummaa kyllä tämän hinnan) ja tunnelma oli tottakai katossa. Hullua uhkapelaamista, jossa tuhannen bhatin setelit vaihtavat omistajia jokaisen 30 minuuttisen matsin jälkeen. Pari ensimmäistä erää kaikki arvioivat taistelijoita ja kolmannessa erässä alkaa ihmisviidakossa suhista. Kädet nousevat vuoron perään ja loputon ulvonta alkaa käydä korviin. Jokaisesta perille viedystä potkusta saa hieman tuntumaa kun yleisö huutaa samalla OOOH tai WHOOOH. Käsimerkein ilmaistavat panokset ja korotukset täyttävät näkökentän ja voin todeta, että hikeä valuu myos tällä puolella naruja.



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Virheellistä tietoa kuuautoradasta

Kauhukuvat kuuautoajelusta vesittyivät täysin parin tunnin kyydissäolon jälkeen. Eihän tämä nyt niin paha ole - sanoi vierustoveri, joka sanoi että Bolivialaiset vuoristotiet ovat askeleen lähempänä helvettiä. Kuulema kuolemankurvien kanssa oli tarjottu lihava nainen lapsineen vieruspenkillä, joka oksenteli syödessään liikaa karkkeja. Sano hyvästi lempi t-paidallesi.. Tästäkin voi mennä askeleen pahempaan sillä 12 tuntinen bussimatkan aikana ei kusitaukoja pidetä. Bussikuskissa taitaa asua pieni sadisti. Oksenteleva lapsi kuiskaa pelokkaasti äidilleen jotain ja seuraavaksi sinulla on housut kintuissa oleva lapsi paskalla bussikäytävällä. Pönttönä toimii äidin esiinkaivama muovipussi. Eli asiat voisivat olla todellakin huonommin. Omalla reissullamme emme mitään vastaavaa kokeneet sillä bussi oli täynnä iloisia reppureissaajia, jotka saivat hyvät naurut kajareista paukkuvista 50 cent biiseistä. This is how we roll!



Vaikka tie ei ollut huonossa kunnossa oli matkassa silti mutkia kaakkoisaasialaiseen tyyliin tiedossa. Rajan yli päästyämme jouduimme aluksi odottamaan kuljetusta tunnin verran bussikatoksen varjoissa ja päästyämme viimein matkaan, jouduimme pysähtymään sillä laiva ei ollut lastattu täyteen. Rahanahneet kambodzalaiset halusivat odottaa toisen bussin saapumista rajalle ja sitten täyttää bussimme mahdollisimman täyteen, mutta yllättävästi tämä odotettu bussi oli hajonnut toisella puolella rajaa ja jouduimme odottamaan 2 tuntia ravintolassa sen saapumista. Loppupeleissä selvisi ettei tämä bussi ollut oikeasti hajonnut ja kyseessä ukotusyritys! Kambdozalainen kuski oli pysäyttänyt bussin kekselle ei mitään todetakseen bussin olevan rikki. Toisten matkalaisten epäilykset kasvoivat minuutti minuutilta ja pian kuski oltiin valmis hirteen laitettavaksi. Satumaisesti hän yhtäkkiä onnistuikin korjaamaan "vian" palalla jeesusteippiä ja matka pystyi jatkumaan. Bangkokiin saavuttiin siis 8 tunnin sijasta 13 tunnissa, mutta lämmin auringonlasku lämmitti väsyneitä matkalaisia.



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Jumalakuningaskuntien nousu ja tuho

Argh! Voisiko seikkailu itäisessä Kambodzassa alkaa pahemmin kuin yhteenotolla riksakuskin kanssa? Emme olleet varanneet mitään guest housea etukäteen ja ajateltiin mennä virran mukana ja katsoa mitä vastaan tulee. Ilmeisesti emme ottaneet kuuleviin korviin, että Siem Reapissa nämä virrat muistuttavat koskenlaskua kumipatjalla Tornionjoessa. Vastaus on siis: voi. Jos niitä on lukematon määrä ja ketään ei tunnu kiinnostavan sanotko niille: No, no thanks, get lost, i got a rickshaw already, beat it, fuck off, painu v..! Osa porukasta ei halunnut ottaa edes kyytiin jollei suostunut temppelialueiden kruisailuun juuri heidän riksallaan seuraavana päivänä. Lopulta pääsemme guest houselle ja valmistaudumme temppeliryöpytykseen.



Angkorin temppelialue toimi Khmerien pääkaupunkina 800-luvulta 1400-luvulle, jonka jälkeen sen hylättiin. Asukasluvun on sanottu olleen lähellä miljoonaa mikä vastaisi nykypäivän mittakaavoilla varmasti maailman suurinta kaupunkia. Arviot siitä miksi tämä valtava kuningaskunta hylättiin ovat vaihdelleet Thai-valtauksista ruuan loppumiseen. Itselläni on tulossa lukuun juuri Jared Diamondin Collapse kirja, joka käsittelee juuri sitä miksi jotkin yhteiskunnat tuhoutuvat ja toiset säilyvät. Ajankohtainen kirja monellakin tapaa. Otsikko saa nimensä eräältä aikakauden kuninkaalta, joka vaatimattomasti ja omatoimisesti nimesi itsensä Kambodzan "jumalakuninkaaksi".



Temppeleitä riittää nähtäväksi jokaiselle viikonpäivälle ja otimme itse kolmen päivän aluelipun, joka maksaa n. 30 euroa. Paikalliset saavat matkustella alueella ilmaiseksi ilman sen kummenpaa selitystä mikä tietysti kismittää. Paikalliset ovat laittaneet turistien prätkävuokraukset pannaan, joten vaihtoehdoiksi jää polkupyörät tai oman riksakuskin vuokraus. Ensimmäisenä päivänä otettiin ensimmäinen vaihtoehto kahdesta ja poljettavaa tulikin kaikenkaikkiaan 16 kilometriä päräyttävissä maisemissa. Temppelit ovat toinen toistaan suurempia ja verkkokalvojen läpi liitelee kuvia tuhoutuneista sisäpihoista, pikkuriikkisistä santakivi veistoksista ja vallihaudoista, jotka tekevät Aurajoesta puron. Raunioiden keskellä kävellessä saa ehdottomasti Indiana Jones:maisia fiiliksiä, joita ei ihan heti halua niskasta karistaa. Täysin viidakon nielaisema Beng Malea oli ehdottomasti vierailun kohokohta, koska se oli ainoa paikka, jossa omatoiminen kiipeily ja sortuneiden huoneiden tutkiminen ei oltu kielletty.



Seuraavaksi suuntaamme trooppiseen Thaimaahan makoilemaan niille ihanille biitseille, mitä onkin saanut odottaa jo Intian Goalta asti!

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Maantiekiitäjät rannikolla

Phnom Penhin jälkeen päätimme suunnata rannikolle, jossa pääsisimme edes muutamaksi päiväksi eroon sateisista keleistä. Tähän asti monsuunit eivät ole olleet vielä riesaksi ja toivottavasti kerkeämme edetä Thaimaan puolelle niitä karkuun ennen kuin niistä tulee. Kampotin luvattiin olevan rauhallinen jokikaupunki lähellä merta ja sieltä olisi mahdollista tehdä päiväreissuja läheisiin kalastajakyliin ja luontopuistoihin moottoripyörällä. 4 tunnin bussimatkasta tulee tottakai 6 tuntia, kun Aasiassa ollaan ja perillä odottaa tavallinen "tule minun hotelliin. se on paras ja halvin"-rumba. Kodiksi käydään kuitenkin nopeasti ja sadettakaan ei ole näkynyt 24 tuntiin. Seuraavana päivänä on luvassa prätkävuokraus ja maantien hurma.

Vuokramahdollisuus on omassa guesthousessa, mutta kypärät puuttuvat. Hotellin omistaja yrittää vaikka kuinka taivutella meitä ottamaan hänen prätkänsä ja vakuuttaa teiden olevan loistokunnossa - kypärät eivät ole tarpeen. Ei tarvitse tehdä kuin 180º asteen käännös todetakseen ettei napostele. Etsitään pyörä jostain muualta päiväksi 6 dollarilla. Sillä ei mitään enduroprätkää täällä saa, mutta tasaista viittäkymppiä sillä kuitenkin pääsee ja täällä ei sen kovempaa tarvitse tai uskalla ajaa. Suuntaamme ensiksi itään katsastamaan autioitunutta Kep kylää, joka eli loistoaikoja vielä ranskalaisvaltaisella 70-luvulla. Rantahuvilat ovat tuhoutuneet ulkoseiniä lukuunottamatta täysin. Sisällissodan keskellä paikka Puna Khmerit valtasivat alueen ja hohto hävisi. Seuraavaksi vietnamilaiset "vapauttivat" alueen, mutta vanha suola ei enää janottanut ranskalaisia. Nykyään kylä on saamassa pientä kasvojenkohotusta turismin palatessa pikku hiljaa, mutta toistaiseksi paikka ansaitsi romanttisen pikku kylä pokaalin minulta.

Takaisin tullessamme pysähdyimme pienen kalastajakylän kohdalla naurattamaan lapsia ja ihmettelemään suurien sikojen kokoa. Nämä paikalliset pikkunappulat jaksavat hymyillä päivästä toiseen vaikka elämä ei ehkä länsimaalaisen mielestä ole mitään ruusuilla tanssimista. Valokuvauksellista sakkia sanon minä. Suuntasimme ilta-auringon laskiessa vielä Kampotin länsipuolelle mistä löytyy Kambodzan lähin vastine moottoritielle. Kaksi leveetä kaistaa Kampot - Sihanouk Villen välillä on melkoista luksusta tässä maassa, joten kävimme kääntymässä Bokorin kansallispuiston porteilla. Tarkoitus oli matkustaa ylämaille katsomaan toista hylättyä kaupunkia, mutta paikalla oli ilmeisesti laittomat metsähakkuut käynnissä kun eivät metsänvartijat halunneet meitä päästää pidemmälle. Harmi. Palasimme takaisin Kampottiin illaksi ja huonojen ravintolakokemusten jälkeen päätimme jättää Sihanouk Vill vierailun väliin ja suunnata Phnom Pehnin kautta Siem Reapiin tuijottaman valtavia temppelikomplekseja. Seurava raportti siis sieltä.

Lisää kuvia osoitteessa:
picasaweb.google.com/timo.laaksonen

Verilöylykauhoittain..

Kambodza. Historiaa löytyy. Veristä sellaista. Phnom Penhissä kerettiin viettämään mukavat kolme-neljä päivää, jonka aikana nämä surullisen kuuluisat nähtävyydet kerettiin katsasta. Killing Fields ja S-21. Kokemusta syvensi vielä samanaikaisesti luvussa oleva kirja First They Killed My Father, joka käsittelee Puna Khmerien sisällisodan aikaisia työleirejä ja joukkomurhia. Karua katseltavaa kaikin puolin.

Killing Fields sijaitsee n. 14 km päässä kaupungin keskustasta, jossa pari joukkohautaa on kaivettu ylös ja niiden viereen on pystytetty muistomonumentti täynnä pääkalloja. Tunnelman teki oudoksi alueen lähellä pidettävät Khmeeri häät, joiden musiikki liukui aitojen yli kummittelemaan pelloille. Maan seasta voi vieläkin löytää vaatteiden kappaleita, rääsyjä ja mukana ollut arkeologiaa työkseen tekevä englantilainen Dave onnistui löytämään myös muutaman luun. Puita vasten hakattiin lapset hengiltä, kun luoteja ei haluttu tuhlata. Pelottavinta paikassa oli kuitenkin lapsikaksikko, joka messusi minulta rahaa valokuvaa vastan täydellisellä synkronaatiolla. Saisivat vanhemmat hävetä laittamalla lapsensa kerjäämään tämänkaltaiseen paikkaan.

S-21, Security Prison 21 sijaitsee hieman lähempänä kaupungin keskustaa. Killing Fieldsin kaltaisen lopullisen sijoituspaikan sijaan tämä mesta toimi lähinnä kidutus/kulustelukeskuksena tuhansille kambodzalaisille siviileille. Kuvat uhreista ovat todella voimakkaita, jotka hehkuvat lopullista antautumista, pelkoa, vihaa ja periksiantamattomuutta. Vankilahuoneet pistävät todella hiljaisiksi ja erityisesti erään rakennuksen toiselle kerrokselle kirjoitetut toteamukset ihmisen mielen kauheudesta sai, jopa suomalaisen alahuulen tutisemaan surua. Kirjassa kerrottiin kuinka vankeina olleita ihmisiä pakoitettiin työskentelemääm riisipelloilla loputtomia tunteja ilman ruokaa tai juotavaa, naisia raiskattiin säännöllisesti ja kaikki niskuroijat tapettiin surutta. Ainut tapa pysyä hengissä oli olla valittamatta, pysyä hiljaa ja totella kaikkia käskyjä kyseenalaistamatta.

Phnom Penhissä olisi ollut oiva mahdollisuus käydä ampumaradalla testaamassa kaikenlaisia aseita mitä köyhät armeijan sotilaat tarjoavat suurehkoja korvauksia vastaan. On Uzeja, M-60, sinkoja ja kranaatteja. Hirveästi ei kuitenkaan itseäni tehnyt mieli lähteä noita kokeilemaan sen jälkeen, kun Puna Khmerien sairaidet oli samana päivänä koettu. Ehkä joku toinen kerta. Muutoin tämä kaupunki ei hirveästi tarjoa nähtävää ja menee hyvin kategoriaan 'suuri likainen meluinen aasialainen pääkaupunki'. Sadettakin tulee tässä vaiheessa päivittäin, joten lähdemme kokeilemaan onnea auringonmetsästyksessä rannikolle!

Lisää kuvia osoittessa:
picasaweb.google.com/timo.laaksonen

Sadekausiluonteista..

Ja nopeasti se menikin. 2 viikkoa Laosissa on nyt vietetty ja on aika siirtyä Kambodzan puolelle. Paljon on kerennyt tapahtua sitten viime kirjoituksen, joten summataampa nyt loppuosuus Laosista. Pääkaupunki Vientiene, Pakse ja Four Thousand Islands here we go.



Vientieneen saavuttiin paikallisbussin mukana ja tällä kertaa laiva oli lastattu pienillä koululaisilla, jotka kirkuivat ja kiljuivat sen harvasen minuutti. Onneksi kärsimystä ei ollut tiedossa 4 tuntia enempää, sillä viimeisillä kilometreillä oli hermot jo koetuksella. Pääkaupungiksi kirjautuva Vientene ei kyllä omaa sitä tyypillistä ruuhkaa mitä muissa Aasialaisissa suurkaupungeissa olen nähnyt. Laosin pääkaupungissa asuu tosin vähemmän ihmisiä kuin Helsingissä. Vietimme rennosti muutaman päivän Mekong-joen varrella ihaillen kaukana joen (ja rajan) toisella puolella yllä mylvivää myrskynäytelmää. Salamat olivat näyttäviä, mutta muutaman tunnin kuluttua saapunut vesisade ei. Alamme olla pikkuhiljaa monsuunikauden pahimmassa osuudessa sillä vettä tulee niskaan päivittäin vaikkakin se ei kauaa kestä. Rohkenimme myös maistamaan paikallisten eksperttien tekemää jäätelöä, joka toikin kotimaan kioskit mieleen.



Otimme muutaman päivän jälkeen yöbussin Pakseen, josta oli tarkoitus jatkaa seuraavana päivänä 4000 Islandeille viettämään viimeisiä Laos-päiviä. Super Delux Bussit olivat jo melkein sen näköisiä, että niissä voisi nukkua hyvin, mutta ei. EI KUN EI. Saamme varatuilla lipuillamme talon huonoimmat paikat sillä tuolejemme ei voi laskea makuuasentoon, naapurissa istuva jenkkipoika päättää tehdä vessaan pienen oksennustaidenäytelmän ja yöllä reihuvat monsuuni piiskaavat läpi pieniä vesitippoja tasaiseen tahtiin. Pakseen saavutaan aamuvarhain ja on pakko päästä hotelliin nukkumaan pois muutamaksi tunnuksi viimeisimmän reissun haavoja. 2 tunnin, suihkun ja pienen kaupungilla pyörähdyksen jälkeen oli turvallista sanoa, että Paksessa ei ole juuri mitään nähtävää. Vetäydymme viettämään päivän pituista siestaa guest housen nurkille ja ei mene kauaa pieniä kuppikuntia alkaa muodostua. Viereisessä pöydällä majaileva englantilaispari saa huomioni kitaroidensa ansiosta ja liityn iloiseen seurueeseen kaljan kera. Seamus ja Anna ovat kiertelemässä maailmaa meidän tyyliin ja yhteisiä puheenaiheita löytyy poikkeuksellisen paljon. Lisätään keittoon suomalainen savolaisvahvistus nimeltä Jani ja onkin aika ruveta kyselemään paikallisviinojen hintoja. 10 000 Laosin kippiä = yksi pullo Lao Lao viinaa. Ihmeellistä kyllä se maksaa saman verran kuin 1 pullo Lao kaljaa, joten ilmeisesti Laossa ei ole niin väliä mitä litkua siellä pullon sisällä on. Kaikki myydään samalla hinnalla. Seuraavana aamuna on aika vaihtaa maisemia ja parannella krapulaa. Koko viimeillan ryyppyremmi on nimittäin vaihtamassa maisemia etelämpään. Don Det kutsuu.



Näinä päivinä saareksi voi lukea pienet puskat jotka nousevat vedestä. Ilman tätä sanakirjaviitettä Laosin etelässä olevaa saariryhmää kutsuttaisiin todennäköisesti nimellä 400 islands. Onhan sekin kai jotain. Valitsemme tukikohdaksemme backpacker saaren Don Det, jonka kaksi pääkatua on nimetty huvittavasti Sunrise ja Sunset Boulevardeiksi. Itse etenemme hieman pidemmälle tätä bungalow-täytteistä katua ja löydämme hetken päästä eurolla irtoavan mestan Mekong-joen varrelta. Mainittakoon että koko kävelykatu on mutaisa-lammikko päivästä toiseen ja seassa voi kahlata haluamallaan tavalla. Paksessa aloitettut pidot jatkuvat rattoisasti myös seuraavana päivänä vaikka itse otankin nollatoleranssi-linjan heikon olon vuoksi. Saaria olisi kiva lähteä tutkimaan, mutta piiskava sade estää etenemisen ja vetäydymme vierailevan pariskunnan kuistille nautiskelemaan chilliä elämää kitaroiden ja kaljan parissa.



Huono sää oli lannistanut meitä jo muutaman päivän ajan ja olimme päättäneet siirtyä pian Kambodzan puolelle. Viimeisenä päivänä sadetta ei ollut näkyvissä mailla halmeilla, joten säntäsimme vuokraamaan pyöriä. Oli aika tutkia läheisiä saaria! Alkutaipaleen polut muuttuvat hieman tasaisemmiksi muutaman minuutin jälkeen ja maisemina toimivat loputtomat riisiviljelmät ja Mekong-joen asukkaat. Rauhallista elämää täälläkin vietetään tosin turismi on poikinut melkoisen rakennusbuumin saaren pohjois-osiin. Bungalowia pistetään pystyyn siihen tahtiin että puolet mestoista pysyy tyhjinä loppupeleissä ympäri vuoden. Ahneus maan perii? Toiselta saarelta löytyvät massiiviset putoukset saavat aikaan sen "älä vittuile luonnolle"-tunteen pintaan ja en edes yritä lähteä kiipeilemään koskien keskelle. Samaiselta saarella majailee myös Laosin ainoa pätkä rautatietä ja läpeensä ruostunut juna, jonka ranskalaiset aikoinaan rakensivat. Suurin tarve on nähtävästi saarilla?



Viimeinen ilta vieteltiin rennoissa juomapelin ja kaatosateen merkeissä. Sassia sai pitää tiukasti kädestä kiinni kun seikkailimme takaisin mökillemme nukkumaan. Tyttöraukka on kaatua mutalammikoihin pimeillä offroad-radoilla ja melkein piti reppuselässä kuljettaa viimeiset 100 metriä matkasta. Vaikka seuraavana aamuna ei aamupalalle kerettykkään niin on pakko mainita paikallisen reggae baarin tarjoamista vaihtoehdoista. Voit nauttia munakokkelit nimittäin 10mg Valiumin ja 500mg Paracetamolin kanssa ja menun muutkin kirjoitusvirheet saavat aikaan baarissa satunnaisia naurun purskahduksia. Menuja on kuulema varastettu arvokkaina muistikirjoina ja nykyiset kappaleet kehoittavat ihmisiä ottamaan yhteyttä henkilökuntaan jos sellaisen itselleen haluaa. Laos on nyt nähty. Puna Khmeerit kutsuvat.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/