Missä minkään ei pidä elää

Neliveto maasturi, ruokaa neljäksi päiväksi ja loputon erämaa täynnä hiekkaa kuin vanhimmasta tiimalasista. Siinä eväät nelipäiväiseen retkeen keskelle Namibian aavikkoja. Heittäydyimme kimppaan kahden saksalaistytön (Nicola ja Iva) kanssa jotka olivat jättäneet ilmoituksen kimppakyydistä majoituspaikkamme ilmoitustaululle. Hevoseksi valittiin Daihatsu Terios ja taitettavaa matkaa oli noin tuhat kilometriä. Sossusvlei täältä tullaan!



Olimme alunperin suunnitelleet vuokraavan perinteisen sedanin ilman mitään sen erikoisempaa lisävarustelua, mutta kaarrettuamme matkan ensimmäiselle soraosuudelle raskaamman kaluston valintu tuntui helpotukselta. Vuosi on ollut poikkeuksellinen Namibian ilmastolle. Keskiverto vuonna maassa sataa noin 400 ml ja tänä vuonna vettä on tullut taivaalta jo 1 600 ml. Tällä on ollut merkittävä vaikutus sorateistä koostuvaan maan tieverkostoon. Paikoittain tie oli antanut periksi vuosia horroksessa uinuneille joille, jotka aikaajoin raatelivat ajoväyläämme. Meni viisi tuntia saavuttaa 350 kilometrin päässä oleva Sesriem Camp mikä on lähtöpiste kenties maan suurimmalle nähtävyydelle - Sossusvleille. Laitettuamme teltat nopeasti pystyyn kiipesimme hikihatussa katsastamaan Elim dyyniltä auringonlaskua ja kiipeämisen vaativuus tuli yllätyksenä jokaiselle meistä. Selvisimme huipulle nähdäksemme vain viimeiset rippeet auringosta joka hiljalleen muutti illan pilvilauttoja kirkkaan punaiseksi ja violetiksi. Huomenna ei saisi käydä näin



Seuraavana aamuna heräsimme varttia vaille viisi sillä kaikki jotka haluavat nähdä auringonnousun dyynien yllä on ensin ajettava 45 kilometrin matka lähimmälle helposti kivuttavalla hiekkakukkulalle. 30 minuutin kiipeämisen jälkeen asetuimme tomuhiekasta tehdylle harjalle katselemaan kuinka aurinko hiljalleen maalasi yön pimeydessä levänneet kukkulat kirkkaan okran värisiksi. Paikan hiljaisuus oli mykistävä suuresta katselija määrästä huolimatta, mutta päivään mahtuisi vielä paljon samankaltaisia hetkiä. Jatkoimme matkaa Sossusvleille, joka oli saannut itselleen pienen keitaan lahjana runsailta sateilta. Vettä voi tosiaan löytää keskeltä aavikkoa. Päätimme kiivetä suurimmalle dyynille veden ääreltä ja maisemat 1,5 tuntia kestäneen vaelluksen jäkeen olivat lähes sanoinkuvaamattomat. Horisontista horisonttiin kantautui satunnaisissa muodoissa aaltoilevia dyynejä joista korkeimmat kohosivat yli 300 metrin korkeuteen. Kaukana omassa hiljaisuudessa saattoi nähdä mystisten beisojen laiduntavan erämaassa kasvavaa kuivaa puskakasvustoa. Eläimen kyky elää tässä paikassa tuntui uskomattomalta saavutukselta. Palattuamme pari tuntiselta vaellukselta suuntasimme Deadvleille jonka aikoja sitten kuivuneella vaalella ja rakoilevalla maalla tuhansia vuosia sitten kuolleet puut muistuttavat erilaisesta ilmastosta joka täällä aikanaan vallitsi.



Jätettyämme aavikot taakse, päätimme vierailla Namib-Naukluft kansallispuistossa toivossa nähdä hieman maan eläinlajistoa. Aavat arot muutamilla vuorilla eivät kuitenkaan tarjonneet viiden tunnin aikana muutamaa thomsoningaselli enempää nähtävää joten vetäydyimme viettämään viimeistä iltaamme kauniille Bloedkoppien telttailualueelle, jossa luonto tarjosi meille kauniin auringonlaskun poikkeuksellisen vihreiden arojen ylitse. Namibiaan jäi vielä paljon nähtävää niin eläinten, vaellusten kuin aavekaupunkien muodossa. Tänne täytyy palata kunhan nyt ensiksi kaiken muun käy katsomassa. Seuraavana vuorossa Kapkaupunki.

Siellä missä joet kuivuvat

Vesiputouksen sumuverhoon piiloutuvan aamuauringon jäädessä taaksemme juolahti minulla mieleen kurkistaa opaskirjasta mihin sitä oltiin oikein matkalla. Vaikka Namibian hiekkadyynit olivat olleet alusta lähtien yksi kohokohta, varsinainen tietämykseni maasta oli hyvin niukka. Suomalaisista lähetyssaarnaajista ja Iso-Maran neuvottelutaidoista huolimatta maa on edelleen yksi surullinen tarina lisää tälle mantereella. Alkoholismi ja köyhyys riivaavat kansaa ympäri maata. Eikä ihme kun puolet aavikkomaan työväestä on vailla elinkeinoa. 52% työttymyysaste on jotain vaikeasti käsitettävää kun kotimaassa huudetaan jo hoosiannaa saman lukeman ollessa 8%.



Saimme Nickiltä ja Louiselta kyydin aina Katima Muliloon asti, joka sijaitsee Itä-Namibian Caprivi palstaleella josta nappasimme jatkokyytinä yöbussin Windhoekiin. Pienen pähkäilyn, parin päivän ja yksien kuninkaallisten häiden jälkeen päädyimme bussiin jossa luki Swakopmund, joka tunnetaan myös Namibian aktiviteettimekkana. Matka sisämaasta rannikolle kulki läpi vuoristoisten ylänköjen jotka hiljalleen kuihtuivat pieniksi kukkuloiksi ja lopulta tuulen tasoittamiksi hiekkakasoiksi. Swakopmund on ehkäpä Namibian turistisin kaupunki ja se näkyy katukuvassa. Saksalainen arkkitehtuuri koristaa jokaista rakennusta ja ravintolat tarjoilevat hapankaalia, snitcheleitä ja saksalaista olutta. Kuten aikaisemmin totesin voi kaupungissa järjestää lähes kaikenlaista tekemistä itselleen. Delffiini- ja valasajelut Atlantin valtamerellä, mönkijöillä erämaata tutkimaan, riippuliitoa dyynien yllä, hiekkalautailua ja kuuajelua maan kamaralla. Tätä koko reissua suunnitellessa oli yhdeksi pakko-tehdä-aktiviteetiksi noussut hiekkalautailu. 35 euroa pulittava puolipäiväaktiviteetti oli hyvä tapa tutustua lautailun saloihin pehmeän alustan ansiosta. Kaadun neljä tuntia kestävän kurssin aikana lähes sata kertaa, mutta mustelmia ei tullut nimeksikään. Sofialta laskeminen rupesi sujumaan muutaman yrityksen jälkeen mainiosti ja sainpa itsekkin opittua laudalla kääntymisen perusteet.



Olimme alunperin ajatelleet hankkia kimppakyydin Swakopista Sossusvleihin katselemaan dyynejä mutta tavattuamme hollantilaiset Johanin ja Elizen, päätimme suunntata pohjoiseen katsomaan luolamaalauksia ja täysin asuttamatonta Skeleton Coastia. Ennen lähtöä vierailimme kuitenkin Welwitchan kuu-maisemia katsastamassa, jonka olemassa olosta minulla ei ollut mitään tietoa etukäteen. Autiomaan tasaiset hiekkakentät paahtuivat tappavan auringon alla heijastuskentäksi luoden näin ympärillemme aavemaisen tyhjyyden, jonka keskellä harmaat ja routaiset kuukukkulat hiljaa seisovat. Paikka oli todellakin kuin toiselta taivaankappaleelta.



Ja ennenkuin huomasimmekaan, olimme matkalla katsomaan yhtä maailman suurinta etelänmerikarhu-kommuunia. Parhaimillaan 100 000 yksilöä käsittävä yhteisö on melkoinen ilmestys niin näkynä kuin hajuna. Kuten arvata saattaa hylkeet eivät ole järjestäneet itselleen saniteettitiloja, joten seurauksena on kokonainen rantaviiva täynnä hylkeenpaskaa. Hajuelämyksestä huolimatta aurinkoa paistattelevat emot ja suloiset ruokaa huutavat poikaset olivat hauska näky.



Jatkoimme tunnin kestäneen vierailun jälkeen matkaa kohti kolkkaa Skeleton Coast National Parkia. Paikan portit olivat jo itsessään nähtävyys kun tuima meriviima vihelsi korvissa samalla kolistellen eri eläinten luista rakennettu tuulikelloja ja portteja koristavat merirosvopääkallot eivät jättäneet epäselväksi onko ruoho aidan toisella puolella vihreämpää. Kertoimia paikan erikoisuudelle toi siellä täällä lojuvat Himba-heimolaisten voodoo-nuket ja porttivahti, jonka silmistä pystyi lukemaan yksinäisen juopon tarinan. Aikoinaan porttugalilaiset merimiehet nimesivät tämän rannikon helvetin porteiksi sillä laivan ajauduttua rantaan oli miehistön kohtalo sinetöity. Ja näitä laivoja on paljon.



Twyfelfontein on Namibian ensimmäinen maailmanperintökohde, jonka vetonaulana toimii luolakaiverrukset muutaman tuhannen vuoden takaa. Kiveen kaiverretut merkit kertovat tarinaa suurista eläinlaumoista mitä alueella on tavattu sekä shamaanien harjoittamista hallusinaatiorituaaleista. Elefanttilauman ruokailessa alla jäävässä laaksossa olin hyvin otettu kaiverruksista joista osa piti paikkansa vielä 3 000 vuotta myöhemminkin. Muutaman päivän päästä pidimme myös pienet synttärit Sofialle Kamanjabissa jota sävytti majapaikkamme synttärilauluja laulava palvelusväki ja ilmapallot.

Läpi suurten soiden ja mahtavien putousten

Parin taukopäivän jälkeen saimme vuokrattua kaupunkisiirtohinnalla Wicked Camper-asuntoauton neljäksi päiväksi. Siinä ajassa auto piti saada Pretoriasta Botswanan pääkaupunkiin Gaboroneen ja koska matkaa ei olut paljoa, oli se oiva tilaisuus katsastaa matkan varrella sijaitsevia nähtävyyksiä. Oma suosikkini oli gepardien konservaatiotyöstä tunnettu De Wildt Cheetah Research Center jossa saimme vihdoin kohdata tuon täplikkään kissan ja muutamia muita Etelä-Afrikan harvinaisuuksia kuten villikoirat ja muutamia korppikotkalajeja, joista osa pystyy elämään jopa sata vuotiaiksi! Vierailimme myös Etelä-Afrikan omassa Las Vegasissa – Sun Cityssä, joskin se oli suuri pettymys lähes jokaisessa mielessä. Muutoin matka taittui todella rauhallisesti joskin vasemmanpuoleinen ratti vaati hieman totuttelua. Botswanan pääkaupungista ei oikeastaan ole muuta mainittavaa kuin yöpyminen amerikkalaisen vapaaehtoistyöntekijän luona paitsi että oma hopea onnistui nappaamaan itselleen työpaikan THLtä pelkän nettiselauksen ja Skype-haastattelun avulla. Upeaa!



Pakollisen Gaborone pysähdyksen jälkeen suuntasimme paikallisliikenteen voimin kohti Maunia ja kuuluisaa Okavango Deltaa. 16 000 km2 käsittävä vesialue on täynnä laguuneja, saaria ja pitkässä vesiruohikossa käärmeileviä kanavia, jotka kätkevät sisälleen tuhansia eri lintulajeja ja muita eläimiä. Maan suurimmasta turistikohteesta saa kaiken parhaiten irti kahdella kulkuneuvolla: paikallisella mokoro-kanootilla ja lentokoneella. Tunti tämän mahtavan vesistön yllä maksaa viisipaikkaisessa lentokoneessa 50 euroa ja se on enemmän kuin hintansa värtti. Silmien kantamattomiin asti voi nähdä kirkkaiden vesien toimivan ruohoisten saarten ääriviivoina joilla suuret elefanttilaumat ruokailevat aamuauringossa. Kaikkien aikaisempien safarien jälkeen oli hienoa nähdä maisemia ja eläimiä uudesta perspektiivistä.



Hyvin toisenlaisen kuvan alueesta antoi vesikanavissa hitaasti liukuva mokoro-ajelu, jossa hiljaisuuden keskellä pystyi helposti nukahtamaan ohilipuvien ruohikoiden varjoon. Haittapuolena tässä rauhallisessa safarissa oli eläinten puute. Muutamia lintuja ja sammakoita lukuunottamatta kuskimme reittivalinnat olivat todella köyhää bongailumaasto tosin satuimme vierimään valtavan lummekeskittymän ohi.



Suoritettuamme onnistuneesti Maunin nähtävyydet oli aika vaihtaa jälleen maisemia ja tällä kertaa se oli kohti Viktorian Putouksia joskin teimme pienen stopin Botswanan toiseen suuren nähtävyyteen nimeltä Choben kansallispuisto. Päästäksemme Maunista Kasaneen (Choben aloituspisteeseen) täytyi meidän tehdä bussivaihto Natassa, mutta onneksemme ennen seuraavaa bussin lähtöä tapasimme englantilais-ruotsalaisen pariskunnan joka oli matkalla samaan suuntaan. Nick ja Louise osoittautuivat meidän kaltaiseksi ihmisiksi ja päädyimme viettämään heidän kanssa seuraavat päivät tutkien maan suurinta kansallispuistoa.



Autosafarina Chobe ei tarjonnut mitään suuria yllätyksiä monen safarin käyneelle suomalaiselle lukuunottamatta leijonien metsästysoperaatiota joka jätti kissat lopussa nuolemaan tassujaan sannasta. Sen sijaan jokilautta-ajelu myöhäisellä iltapäivällä osoittautui yhdeksi parhaista safareista millä olen ollut. Hieman vajaa 30-henkinen seurueemme sai alleen kelluvan tanssilattian tuolien kera muutamalla perämoottorilla, joka hiljalleen puski ylös Chobe-jokea kovasta virrasta huolimatta. Kaikilla oli paljon kävelytilaa ja suuresta koostaan huolimatta alus pystyi liukumaan todella lähelle joen rantaa minne suurin osa eläimistä kerääntyi. Laivan kannelta pääsi ihailemaan niin kylpeviä elefanttiarmeijoita, aurinkoa ottavia krokotiileja kuin janoisia kirahveja. Tarjolla oli myös erikoisempien lajien edustajia kuten puussa päivystävä varaani Ja jokitörmään kotinsa tekeviä apijaistensyöjälintuja (mikä lie oikea nimi). Ajelu päättyi upeaan auringonlaskuun aluksen lipuessa takaisin virran mukana virtahepojen ohi Kasaneen.



Zimbabwen suurin nähtävyys sijaitsee ainoastaan sadan kilometrin päässä Kasanesta, mutta päästäkseen sinne on taisteltava tiensä läpi maan raja-aseman korruption. Siinä missä Botswanan puoli rajasta on rauhallinen ja helposti etenevä, on Zimin puolella puoli yhdeksältä jo kohtuullinen ryysis päällä, josta ei puutu pahkasiatkaan. Ongelmia tulee viimeistään auton kanssa, jonka saaminen maahan vaatii hieman ylimääräisiä lomakkeita, enemmän ylimääräistä rahaa ja paljon hermoja. Itse selvisimme ryysiksestä yllättävän helpolla ja rajanylitysajaksemme kellotettiin vain tunti!



Ja itse nähtävyys. Yksi maailman seitsemästä luonnonihmeestä ei pettänyt (tiedätkö ne kaikki muut?). Poikkeuksellisen kovat sateet Zambiassa kuluvina kuukausina toivat ylimääräistä massiivisuutta tälle valtavalle vesiputoukselle mikä kantaa nimeä Viktorian Putoukset. 1,7 kilometriä leveän putouksen luota on vaikea löytää kohtaa missä et kastuisi läpimäräksi muutamassa minuutissa. Parhaimmillaan 108 metriä tippuva vesimassa nousee osittain ylös rotkosta sateen ja sumun sekoituksena ja kastelee kaiken mikä tielleen sattuu. Monet kanssakävijät vaikuttivat pettyneiltä huonoihin näkymiin mutta itse pidin siitä suunnattomasti. Harvoin kokee sateen joka tulee alhaalta ylöspäin. On aika surffata kohti Namibian hiekkadyynejä.