Lesotho - Viileä Afrikan huippu

Tähän astisista Afrikan maista missä olen vieraillut, Lesotho on ollut eniten muista poikkeava. Omistaen maailman korkeimman alhaisimman kohdan maata (Tiibetin jälkeen) ja lähes tulkoon ei mitään luonnonvaroja, on helppo alkaa ymmärtämään mistä erot tulevat. Jylhien vuorten ja Etelä-Afrikan ympyröimä Belgian kokoinen valtio on koti vajaalle kahdelle miljoonalle basotholle ja vielä suuremmalle määrälle lampaita. Suurten mineraalivarantojen puuttuessa maan ainoaksi resurssiksi on noussut vesi, jota myydään jatkuvalla syötöllä Etelä-Afrikkaan. Ja sitä riittää huikeiden 90-luvulla luotujen patojärjestelmien ansiosta.



Oma matkamme alkoi viileällä Sani Topilla jossa liftauskyytiä odotellessa saimme lämmitellä rajavartioiden kopissa. Muutaman tunnin jälkeen meitä onnisti, kun pieni lauma vapaaehtoisia saapui viettämään viikonloppua rajalle. Pienten grillibileiden jälkeen auton nokka kääntyi kohti Mokhotlongia erikoisissa merkeissä sillä oltuasti maassa vasta muutaman tunnin, ei ehkä ensimmäisenä tule mieleen house-musiikkia luukuttava pakettiauto, jonka sisällä biletät läpi maijesteettisten vuoriteiden. Saavuimme iloisina mutta väsyneinä kylille ja tiedossa oli heti seuraavana päivänä lisää autoilua jotta pääsisimme Maseruun. Maan pääkaupunki on hädin tuskin kaupunki sanansa arvoinen sillä niin tuppukylältä se tuntui. Positiivisena yllätyksenä täytyy kuitenkin mainita yöpaikkamme Maseru Backpackersin halvat telttailuhinnat ja hengenheimolaiset Emma ja Janick.



Kahden tankkauspäivän jälkeen suunnaksi otettiin pääleiriksi muodostuva Semongkong. Aikalailla keskellä ei mitään Etelä-Lesothossa sijaitseva kylä on todellakin paikka joka on ajassa pysähtynyt. Autot on vaihdettu täällä vankkajalkaisiin Basotho poneihin joilla lämpimiin ponchoihin pukeutuneet lehmipojat tallustavat ympäriinsä, maan omat nelivedot eli aasit hirnuvat pikkuisille koulupojille ja vaikka revolverit pysyivät tällä kertaa piilossa, oli paikassa todellista villin lännen meininkiä. Pienen kylän reunalla seisoo kuitenkin nykyaikainen aktiviteettitehdas/leiriytymispaikka Semongkong Lodge. Sani Pass Lodgen tavoin tämäkin paikka oli pariskunnan pitämä instituutti yli 20 vuoden kokemuksella. Telttaleiri pistettiin pystyyn pimeässä sateessa näpit jäässä ja ensimmäisenä yönä pakkasta saatiin pari astetta. Lukuunottamatta maan kautta tulevaa kylmyyttä kaikki vehkeet toimivat niinkuin kuuluukin. Tuleviksi öiksi saimme paksut huovat makuualustojen alle, joten ongelma ei toistunut.



Oli aika aloittaa aktiviteettikimara. Ensimmäisenä kokonaisena päivänä olimme loputtoman sateen kourissa, mutta lyhyt päiväkävely läheiselle vesiputoukselle oli paikallaan. Hyvästä säävarustuksesta huolimatta veden ja mudan määrä pääsi yllättämään, mutta saadessa ensisilmäykset valtavasta vesiputouksesta oli hymy korvissa. Reilut kolme tuntia kestänyt kävely päätettiin takan lämmön ja kaakkaon ääreen. Seuraavana päivänä vuorossa oli jo uudet haasteet kun istuin ensimmäistä kertaa satulaan ja sain suitset käteen. Basotho ponit ovat oikeastaan pieniä hevosia jotka on tunnettu vankoista jaloista (ja hermoista) maan kapeilla vuoristopoluilla. Päiväreissuhinta näillä vehkeillä pyörii 25 euron tienoilla ja satula-aikaa sillä saa 1-6 tuntia omasta kunnosta riippuen. Oma reissumme kesti kolmisen tuntia ja sieltä saatiin kaksi hyvin erilaista kokemusta. Sofian ratsu Return osoittautui erittäin vastahakoiseksi jästipääksi kun taas oma menopeli oli kuin hindu lehmä, joka totteli jokaista käskyäni muitta mutkitta. Eteenpäin, vasen, oikea, täys stop (se varmaan tärkein). Kaikki sujui kuin vanhalta konkarilta ja reissun jälkeen jäi sellainen olo että tähän voisi tottua. Miinus puolena oli luonnollisesti pari päivää kipeenä oleva perse, mutta on se sen värtti.



Ja sitten se kovin haaste. Vaeltelun ja poniajeluiden välillä Semongkongin tavaramerkki on ehdottomasti laskeutuminen 204 metriä köysien varassa vesiputouksen vierusta pitkin. Ohjelma on kaksi päiväinen josta ensimmäisenä tutustutaan laitteisiin ja laskeudutaan muutaman kerran kevyttä 25 metristä seinusta pitkin. Reuna on pahin. Varsinkin ensimmäisellä kerralla. Kun pidät kaksin käsin kiinni laskeutumisköydestä ja painosi siirtyy kokonaan tyhjän päälle on happi ainakin aluksi heikossa. Vain vilkaisu alaspäin sai minut vannomaan että harjoittelut loppuu TäHäN. Mutta (kuten arvata saattaa) oli alaspäästyä kellossa toiset sävelet. Muutaman lasku lisää ja olin valmis taklaamaan jättiläisen. Se saisi kuitenkin odottaa huomiseen.



Seuraava aamu valkeni kirkkaana ja raikkaana ja kahdeksalta olimme jo nostaneet kytkimen. Vaikka vesiputous sijaitsee melko lähellä Lodgea, on autolla otetta sinne kiertotie joka kestää 45 minuuttia. Tämä kesto on epäilemättä hyvä tapa lisätä laskeutujan paineita kun päässä alkaa pyöriä kaikenlaisia ajatuksia. Parkkipaikalta saavumme pienen kävelyn jälkeen putouksen yläpuolelle josta samalla aukeaa valtava rotko eteemme. Sofia halusi mennä ensin ja pienten alkupaineiden jälkeen hän pääsi hyvin matkaan. Seuratakseni tapahtumia paremmin minulle laitettiin turvavaljaa ylle joiden avulla pystyin kurottumaan reunan yli. Varttia myöhemmin hän oli alhaalla ja oli minun vuoro. Ehkä luotto laitteisiin oli kasvanut tai ehkä pelko oli jo kulkenut lävitseni, mutta tällä reunalla kuumotukset eivät olleet niin pahat. Ainut pelotta tilanne tuli aloitusmetrien jälkeen, jossa matkalla tulee tarkoituksen mukaisesti 20 metriä kestävä syvennys jonka ohi laskeudutaan pelkässä köyden varassa. Silmissä pyörii vuorotellen kallioseinämä ja valtava rotko vesiputouksineen, mutta sen jälkeen homma helpottuu merkittävästi. Matkan varrella oli monta kohtaa missä pystyi ihailemaan putousta ja muuta ympäristöä kaikessa rauhassa. Lopussa vesiroiske tulee jo niin iholle että viimeisen kymmenen tai kahden aikana kastut läpimäräksi muutamassa sekunnissa. Kunnon toimintaa sanon minä! Alhaalla oli oma hopea vastassa ja mahtava kokemus takana.



Vierailimme vielä seuraavana päivänä toisen vesiputouksen näköalapaikalla ja nappasimme kyydin perhokalastajilta kyydin Etelä-Afrikkaan. Kuukauden kierros oli päättymässä Pretoriaan. Nyt on aika lähteä katselemaan niitä kunnon putouksia jonnekin Zambian ja Zimbabwen rajamaille.

Lohikäärmevuorten varjoossa

Meren rannat oli aika vaihtaa vuoristoon ja tällä kertaaa kyseessä oli yksi Kwazulu Natalin osavaltion helmistä eli Drakensberg (suomeksi lohikäärmevuoret). Vaikka tarkkaa nimen taustaa en tiedä, on helppo arvata syy sille. Katsellessa vuoriryhmän karuja ja vaalean vihreitä seinämiä jotka jatkuvat silmien kantamattomiin, voi ne sulkea hetkeksi ja kuvitella sahalaitaisten huippujen olevan suuren lohikäärmeen selkänahka.



Saimme hoidettua kyydit Port Shepstonesta Underbergiin helposti Durbanin kautta ja vaikka saavuimme iltahämärässä yöpaikallemme, osasin arvata tämän paikan olevan yksi reissun kohokohdista. Sani Lodge on paikallinen reppureissaaja-instituutti jota Russell Suchet on pitänyt vaimoineen ja lehmineen jo 19 vuotta. Viikkoon kestävistä vaelluksista itsetehtyihin persikkahilloihin - kaikki löytyy täältä! Vaikka yksi maan kuuluisimmista vaellusreiteistä (Giant's Cup Trail) kiinnosti alkuun, päädyimme tekemään pitkiä päivävaelluksia lähiympäristön korkeille kukkuloille ja mahtaville uimapaikoille vesiputousten juurille. Laitoimme heti ensimmäisenä päivänä itsemme kunnolla likoon huhkimalla yhdeksän tunnin ajan läpi upeiden maisemien. Ainoa ongelma oli muonitus jota koko retkeä varten oli varattu kokonaiset kaksi omenaa, karkkipussi ja suklaalevy. Taustalla oli ostaessa jo hajalla ollut retkikeitin joka oli tarkoitus ottaa mukaan. Kieltämättä kahdeksan tunnin jälkeen ei luonto tuntunut enää niin paljoa kiinnostavan kun viimeinen niistä kului puhtaasti pakkomarssilla yli kolmen joen ja yhden käärmekohtaamisen. Terveiset vaan porukoille - perille päästiin ehjin nahoin. Toinen pidempi päiväreissumme jäi lyhyeksi Lesothosta saapuvan arveluttavan pilvirintaman takia. Vuoristossa sää on usein vaihtelevaa ja ajatus vuorten päällä vaeltamisesta ukkosmyrskyn aikana ei ollut korkealla prioriteetti listassa.



Neljän vietetyn yön jälkeen oli aika siirtyä Lesothoon ja saimme onnekkaasti kyydin irlantilaiselta Ediltä. Edessä oli vain pieni ongelma nimeltä Sani Pass. Etelä-Afrikka rajavartiat eivät päästä neliveto-autojen lisäksi muita autoja läpi porteistaan tien jyrkkyydestä takia. Eikä suotta. Muuan farmariauto oli onnistunut jumittamaan vaihteensa kolmoselle puolessa välissä nousua - good luck with that. Onneksi Ed oli vuokrannut todennäköisesti maailman pienimmän maasturin, joka ei ollut moksiskaan kapeasta soratiestä yhtä tiukkaa käännöstä lukuunottamatta. Huipulla meitä odotti huikeat näkymät alle jäävän Etelä-Afrikaan ja Afrikan korkeimmalla seisova pubi. Kylmän ilman takia kalja vaihtui kuumaan kaakkaoon ja partakorppikotkien tiirailuun. Korkeutta oli 2865 metriä ja edessämme seisoi nyt karu ja kaunis Lesotho - Kingdom in the Sky.

Itärannikon tunnelmia

Eteläisen Swazimaan raja-aseman jäädessä taakse oli aika katsoa opaskirjasta mihin sitä oltiin taas matkalla. St. Lucia on pieni rannikkokylä, joka sattuu sijaitsemaan "lähes mahdotonta lausua" Isimangaliso-luonnonpuiston vieressä mikä on yksi Etelä-Afrikan Unesco maailmanperintökohteista. Huikeat 328 000 hehtaaria omaava puisto on koti sarvikuonoille, norsuille, seeproille, useille antilooppi- ja apinalajeille ja koska puisto kulkee yli 200 km pitkin rannikkoa myös delfiinit ja valaat ovat tavattavissa. Ai niin. Puiston rajojen sisään mahtuu myös vakuuttavat viisi erilaista ekosysteemiä.



Omat tekemisemme viiden vietetyn päivän aikana vaihtelivat pari tuntia kestävistä luontokävelyistä kummallista itkuääntä pitävien lintujen ja Vervet-apinoiden kanssa yöajelusafareihin, jossa kuunvalossa järvenrantaa pitkin kirmaavat virtahevot ulvoivat susien tavoin valkoista palloa taivaalla. Paikallisviinien maistelun ja kotiruuan välillä onnistuimme vierailemaan myös luonnonpuiston sisällä olevalla rannalla (Cape Vidal), jonne sekä paikalliset että viikonloppulomalaiset suuntaavat ottamaan aurinkoa, kalastelemaan ja surffaamaan. Itse keskityimme tutkimaan rantaviivan kaloja snorklaamisen merkeissä. Ja kuten asiaan kuuluu, kunnon ruokailu paikallisessa kalaravintolassa oli oiva tapa lopettaa aikamme tässä lomakylässä. Akvaariokalat pysyivät poissa tarjottimelta. Seuraavaksi Durban.



Yksi Etelä-Afrikan suurimpia kaupunkeja ja edesmennyt jalkapallon MM-kisa kohde, Durban ei jättänyt kylmäksi. Hienoja nähtävyyksiä museoista isoon vesipuistoon, loistava paikallisliikenne (kertoo ehkä maan luonteesta jotain jos tämä on yksi kohokohta) ja mikä parasta, kaupunki omaa suuren intialaistaustaisen väestön, jonka vaikutukset näkyvät hyvin paikallisessa ruokatarjonnassa. Yhtenä paikan erikoisuutena on ontoksi kaiverrettu paahtoleipä joka täytetään haluamallasi curry-täytteellä. Vielä erikoisempaa on ruuan nimi bunny, jonka syntyperä jäi vain arvailun varaan.



Kulinaristisista seikkailuista huolimatta suurin kiinnostuksen kohde kaupungissa oli uShaka Marine World, jossa on yksi maailam suurimmista akvaarioista (yli kaksi kilometriä näyteikkunaa), eteläisen pallonpuoliskon suurin kokoelma haita, delfiini- ja hyljestadioni sekä kasapäin vesiliukumäkiä ja muita härveleitä pitmään tällaisen suuren lapsen kiireisenä monen päivän ajan. Akvaarioit saattoivat olla oma suosikkini laajan tarjonnan takia. Kaloja oli isoja ja pieniä, mikroskooppisia ja valtavia, värikkäitä ja läpinäkyviä. Rauskuista merihevosiin ja meduusoista ankeriaisiin hellyyttävin otus täytyi kuitenkin olla jättiläiskilpikonna, joka oli erityisen kiinnostunut Sofiasta. Kilppari pyöri lasin toisella puolella tyttöä katsellen useamman minuutin ajan eikä edes valokuvatuksi tuleminen ujostuttanut otusta pois muiden kalojen tavoin. Delfinaario esityksestä jäi taas hieman halpa maku suuhun sen jälkeen kun Turun oman pojan Ville Virtasen Sandstrom rupesi soimaan volumet kaakossa. Epäilen delfiinien olevan samaa mieltä.



Pian oli kuitenkin aika jättää nämä lystit ja suunnata lounaaseen Port Shepstoneen rauhoittumaan muutamaksi päiväksi ennen lohikäärmevuorten valloitusta. Port Shepstone on pieni rannikkokaupunki sadan kilometrin päässä Durbanista, jossa kauas pienen keskustan ympyröistä on ripoteltu loma-asuntoja pitkin rannikkoa. Oikeat maininnan arvoiset tekemiset täällä olivat ostoskeskus vierailu, lyhyt rantalenkki sekä telkkarin katselu. Paikallisten B-luokan saippuasarjojen ja Survivors Gabon (tätä vieläkin tehdään) välillä näkyi vain veteen piirretty haalea viiva. Ketä minä kuvittelin huijaavani luuloilla massoille tarjottavan "viihteen" arvonnoususta puolessa vuodessa. Töllö kiinni ja kohti Drakensbergiä.

Pääkaupungista toiseen

Lasku Pretoriaan tapahtuu pehmeästi kun tiedossa on ilmainen majapaikka 52-vuotiaan paikallisen kaupunkisuunnittelijan luona, joka tarjoutuu kyydittämään meitä ympäri pääkaupunkia. Pretoria on näin viiden päivän kokemuksella synonyymi ostoskeskuksille. Kaupunki on täynnä niitä. Siinä missä Kyotossa on shinto temppeli jokaiselle kyläpahasen asukkaalle, on Pretoriassa varmasti ostoskeskus jokaiselle sen asukkaista.



Suurimpana yllätyksenä uudessa maassa saattoi olla ulkonasyömisen hinta/laatusuhde. Viidellä eurolla oli mahdollista saada itselleen hienosta ravintolasta lautasen reunojen yli notkuva tuorepastasalaatti tai sinihomejuustohampurilainen ja jos nälkä pääsi pahanpäiväisesti yllättämään on yhdeksän euroa maksava merenelävien tarjotin enemmän kuin riittävä pitämään ruokahalun poissa muutaman päivän ajan. Muutoin Pretoria osoittautui vaikeaksi kaupungiksi liikkua ilman omaa autoa, joten pidättäydyimme vierailemaan vain muutamalla maamerkillä ennen kuin käänsimme nokat kohti Swazimaata.



Ennen astumistani Swazimaahan olin vakuuttunut raja-aseman jälkeen asfaltin muuttuvan soraksi, katuvalojen katoavan ja loistolähiöiden muuttuvan romahduksen partaalla oleviksi slummeiksi. Näin ei kuitenkaan ollut. Rajan jälkeen tie muuttui moottoritieksi jonka varrella katulamput jatkuivat tasaiseen tahtiin ja lähiöt säilyivät samannäköisinä kuin aidan toisella puolella. Bussimme ajoi samantien pääkaupungin Mbabanen ohi suoraan Ezulwini-laaksoon, josta lähes kaikki maan aktiviteetit järjestetään. Löysimme päivän etsimisen jälkeen edullisen majapaikan Legends Backpackeristä, jossa telttailu maksoi vain viisi euroa per henki. Lisäksi paikan omistajat pyörittivät aktiviteettejä maastopyöräilystä safareihin ja pienen omatoimisen iltapäiväkiipeilyretken jälkeen päätimme tehdä molemmat!



Mlilwanen kansallispuisto sijaitsee muutaman kilometrin päässä majapaikastamme ja on oiva maastopyöräilykohde, jossa gnuut, seeprat ja muut heidän nelijalkaisista serkuistaan laiduntavat teiden vieressä. Paikassa oli samanlaista makua kuin Malawin Nyika-kansallispuistossa, sillä erotuksella että maijesteettisia kukkuloita ei ollut nähtävissä ja eläimet tuntuivat pelkäävän ihmisiä vähemmän täällä. Vietimme kenttälounaan puiston pääleirillä rankkasateelta suojassa, josta oli mahtavat näkymät pieniä vesilintuja täynnä olevalle järvelle ja muutaman tunnin jälkeen taivas aukesi matkan jatkamisen merkiksi. Paluumatkalla jouduimme pieneen tuijotuskisaan gnuu-lauman ja pikkulampea vartioivan krokotiilin kanssa.



Seuraavana päivänä vuorossa oli vierailu toiseen luonnonpuistoon, joka on kuuluista sarvikuonoistaan. Matka Mkhaya nimisille yksityisreserville onnistui helposti taksilla ja odotuspaikalle saapuessa meitä vastassa oli yllättäen kaksi suomalaista. Pekka ja Marju. Sisukas Etelä-Suomen pariskunta oli saanut tarpeeksi perinteisistä kaukomatkoista ja ideana tällä reissulla oli kulkea Kapkaupungista Swazimaan, Mozambiqin, Malawin ja Tansanian läpi Keniaan paikallisliikenteeseen turvautuen. Ei hassumpi idea 60+ vuotiailta. Itse puisto oli mahtava. Sarvikuonot osoittivat suurta kiinnostusta suomalais seuruetta kohtaan ja suuren puhvelilauman yllättäminen mutaisilta iltapäiväunilta oli ehdoton bonus (kuvan sarvikuono oli toinen päiväunien ottaja). Pienen ihmetyksen aiheutti kenttälounas joka oli kaikkea muuta kuin kevyt. Alkudrinkeistä impala-vartaaseen (riisi vuoren kera) ja hedelmäsalaattiin oli mielestäni vaikea kuvailla kevyksi millään tavalla.



Swazimaassa olisi paljon muutakin tekemistä aktiviteettihiirille, mutta jalat haluavat päästä takaisin rannikolle. Seuraavaksi vuorossa on St. Lucia ja Isimangalisan kansallispuisto.