Sydänkohtauspaikkan muisto - Toinen puolikas

HUOM. Jos et ole lukenut muutamaan päivään tätä blogia, suosittelen kelaamaan alemmas ja lukemaan ensimmäisen osan tämänkertaisesta päivityksestä.



Neljän päivän jälkeen oli aika lähteä viimein kohti pohjoista ja vaikka Kerala olisi oiva paikka käydä katsomassa eksoottisia jokimaastoja, päätin jättää ne väliin kalliin hintojensa takia. Alunperin ideana oli kulkea itärannikkoa pitkin Varanasiin, josta ottaisin bussin Nepaliin, mutta tarkastelun jälkeen selvisi ettei se tarjonnut mitään minua kiinnostavaa. LP:stä silmään tarttui pieni Ootyn kylä (Intian mittakaavassa), joka sijaitsi parin tuhannen metrin korkeudessa keskellä tee-plantaaseja. Junamatka Varkalasta ei vie ihan perille asti, joten päätän viettää yhden välipäivän Coimbatoren teollisuuskylässä. Seuraavana päivänä alkaa sataa. Aluksi tihkua, joka yltyy pian rankkasateeksi. Ja kaikki tämä ennenkuin pääsen bussille asti. Selkeesti olin siinä uskossa ettei Intiassa sada, mutta trooppinen myrsky Bengalinlahdelta oli hieman eri mieltä. Läpimärkänä istun bussin kyytiin ja toive oli ettei määränpäässä sada.



Viisi tuntia myöhemmin, olen Ootyssa ja sade on ollut taukoamaton. Loppua ei näy, joten otetaan riksa suoraan bussiasemalta hotellille. YWCA Anandagiri tulee toimimaan tukikohtana kunnes sade lakkaa, mistä ei tietenkään ole saapumishetkellä mitään tietoa. Nousu 2200 metriin tee-plantaasikukkuloiden halki on suoraan fantasiakirjoista, kun vanhat kirkaspukeiset naiset keräävät lehtiä talteen sumun keskellä. Päätän käväistä läheisellä bazaarilla katsomassa tarjonnan ja rikkinäisillä pressuilla katettu marketti onkin loistava kokemus. Täältä saa kaikkea ja jopa lihakauppias on paikallaan!



Sade jatkuu tasaisesti seuraavat 2 päivää, mikä antaa täydellisen mahdollisuuden säästää hieman rahaa tässä valmiiksi halvassa paikassa. 2 euroa yöstä on ehkä liiankin halpa ja pian selviääkin miksi. Paikassa ei ole lämmitystä. Katto on lähempänä neljää metriä tässä kolmen hengen solussa ja ikkunat ovat tottakai yksi kerroksiset. Lämpötila laskee hämärän jälkeen lähelle 5ºC astetta näissä olosuhteissa, eikä syklooni juurikaan lämmitä. Paksuja peittoja tarvitaan 3 ja vaatteet päällä on nukuttava. Kolmantena päivänä sateet hellittävät, mutta lämmin ei silti iltaisin ole. Nyt on aika lähteä tutustumaan tee-plantaaseihin!



Otan bussin läheiseen Conoorin kylään, joka on 20 minuutin matkan päässä. Tullessani tänne painoin mieleen missä kohtaa plantaaseista saisi hyviä kuvia ja Conooria ennen mahdollisuudet olivat lupaavia. Hop, Skip and a Jump. Olen Conoorissa ja aloitan laskeutumisen pilvisiin soliin. Matkalla on pieni oikoreitiltä näyttävä tie kylän läpi, joten otetaan se. Päädyn keskelle paikallista asutusta, jossa on vaikea olla näkemättä kuinka paljon kerään huomiota. Lapset seuraavat sankoin joukoin perässä kuiskien keskenään, hihitellen ja huudellen varovasti ainoita lauseita joita englanniksi osaavat. Eräs mies kutsuu minut pihalleen nauttimaan hieman Chai-teetä ja jutustelemaan. Ei mene kauaakaan kun olen kylän nähtävyys ja paikalla on kaikki veljet, siskot, äitit, lapset ja lapsenlapset. Kaikki haluavat että heistä otetaan kuva ja eihän se mikään ongelma ole! Ihmiset ovat täällä todella sydämmellisiä ja vailla mitään taka-ajatuksia. Miehen äiti olisi ollut valmis jopa adoptoimaan minut kyläänsä! Kieltäydyin kohteliaasti tarjouksesta ja päätin jatkaa matkaa plantaaseille. Ne kuitenkin osoittautuivat olleen niin kaukana kaupungista, että päätin ottaa bussin takaisin Ootyyn.



Maisemat ovat oma lukunsa täällä korkeuksissa. Kylän kaduilta näkee kymmenien kilometrien päähän jotka täyttyvät vihreistä metsiköistä ja satunnaisista vesiputouksista. Jotkut ihmiset heräävät näkemään nämä maisemat joka päivä. Kateellinen saa olla.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen

Sydänkohtauspaikkan muisto - Ensimäinen puolikas

Valiteltavan tauon jälkeen voin ilomielin ilmoittaa, että Intia on vielä pystyssä ja niin minäkin. Jaetaan blogi taas kahteen osaan, jotta saadaan hieman alueellisempaa tarinaa.

Goalta lähdettyä oli selvää ettei aikaa saisi käyttää liikaa enää paikallaan pysyttelyyn Intiassa. Lähes kolme viikkoa Goalla antoi jo paikalle melkein kotia muistuttavia piirteitä. Seuraavaksi käsittelyyn pääsee yksi Intian eteläisistä osavaltioista, jonka nimi on Kerala.



Junamatka tänne oli jo itsessään seikkailu, joka kesti lähes vuorokauden. Bussimatka Palolemista Karwariin (jossa junaan oli tarkoitus nousta) oli suljettu vähän aikaa tielle kaadetun valtavan puunrungon takia, jonka syytä en tiedä. Liikkeille päästiin kuitenkin tunnin odottamisen jälkeen eikä vielä mikään kiire junalle ollutkaan. Juna-asemalle saavuin hyvissä ajoin ja sainkin odotella kulkuvälinettä sitten tunnin pidempään, koska Intialle uskolliseen tyyliin juna oli myöhässä. Ennenkuin nousin junaan varmistin kolmelta eri ihmiseltä, että Keralaan oltiin menossa ja kaikki olivat samaa mieltä. Saavuttuani nukkumapaikalleni, oli sen ottanut haltuunsa kuorsaava inkkari. Kävin tiedustelemassa lipuntarkastajalta, että onhan oikea vaunu kyseessä. "Vaunu on oikea, mutta juna ei": totesi lipuntarkastaja ja kehoitti jäämään pois seuraavalla asemalla, joka oli tunnin ajomatkan päässä. Juna johon minun piti siis nousta oli vielä enemmän jäljessä aikataulusta, mutta sentään se oli kulkemassa saman aseman läpi jolle jäin hypättyä pois junasta. Jostain syystä vitutus laski ensimmäisen minuutin jälken ja oikeastaan tilanne hieman nauratti. Intiassa pitää matkustaminen ottaa huumorilla tai saa hermoromahduksen. Hommat useimmiten ei mene niinkuin pitäisi, mutta lopussa kaikki on hyvin.



Varkalaan saavuttaan oikeaan junaan nousemisen jälkeen 5 tuntia myöhässä ja kello lähentelee ilta yhdeksää. Asemalta ei tarvinnut ottaa kuin kaksi reipasta askelta ulos ja heti löytyi yösija paikallisen perheen luota, jossa yö maksaisi 150 rupia (n. 3 euroa)ja hintaan sisältyy aamiainen. Matkaa rannalle tulisi olemaan 10 minuuttia. Vaikka matka on ollut pitkä, päätän pistäytyä rannalla napostelemaan pienen iltapalan. Nopean ruokalistan selauksen jälkeen päädyn yksinkertaiseen pastaan, jossa ei varmasti kauaa menisi. Ruoka saapuukin alta aikayksikön pöytään ja eikun nauttimaan. Puolessa välissä ruokailua pastani saa hieman uutta sävyä, kun kynttiläkupu räjähtää palasiksi ja lasi sekoittuu mukavasti tomaattikastikkeen sekaan. Itse säilyn vaurioitta, mutta ruoka on yhtä pilalla kuin halu siihen. Tarjoilijat pahoittelevat tilannetta, mutta eivät näe tarpeelliseksi tuoda minulle uutta ateriaa. Sanomattakin selvää oli ettei tämä paikka saisi suosituksia jatkossa ja suuntaan väsyneenä nukkumapaikalle.



Aamupalan jälkeen tiedossa oli seikkailua Varkalan eteläisellä rannalla, jossa ei paljon ihmisiä liikkunut ja hiekalla sai vaeltaa kilometrejä ilman kontaktia. Ainoastaan muutamat pienet kolmesta puunrungon palasesta kootut kalastajaveneet lilluivat ulapalla saaliin toivossa. Puolen tunnin kävelyn jälkeen tapasin paikallisen kalastajan, joka pyysi minulta rahaa. Hänen mukaansa olen onnellinen, koska tulen rikkaasta maasta ja hän on onneton köyhyytensä takia. Halusin kertoa hänelle ettei varallisuus takaa onnea kenellekkään. Rahalla voit teettää avaimen onneen, mutta mitään takuuta ei ole siihen käykö se lukkoon.



Vaikka Varkala on kovaa vauhtia muodostumassa turistikohteeksi, ovat rannat Goasta poiketen vapaita rihkamatavaran myyjistä. Reppureissaajat ja samsonautit nauttivat kalapainotteiset ruokansa rantahiekkojen yläpuolella seisovissa ravintoloissa ja aurinko kurkistaa silloin tällöin harvinaisten kumpupilvien takaa. Täällä voisi viettää kuukausia. Ainut oikea miinus paikassa oli todella agressiviset koirat, joiden kanssa tappelu oli yön myöhäisinä tunteina muutaman kerran lähellä. Kaukaa haukkuva koira lähtee juoksemaan sikamunaravia luoksesi ja on varma ettei sitä sadan metrin juoksussa tulla voittamaan. Totuudessa koirat ovat kuitenkin raukkoja ja niiden isottelu saadaan kukistettua matkimalla niitä. Joten annan koiran juosta lähelleni ja otan pari juoksu askelta sitä kohti samalla huutaen niin, että naapuristossa ei varmasti jäänyt epäselväksi mitä perkele tarkoittaa. Kuten todettu, koira heittää välittömästi pakin päälle ja jää ulvomaan turvallisen etäisyyden päähän pimeälle kujalle. Seuraavalla näkemisellä se tuntuu tietävän paikkansa.



Tällä hetkellä yöpöydällä pyörii Bill Brysonin The Short History of Nearly Everything, joka on hauska ja rento opas tieteen maailmaan. Miehen viekas kirjoitustyyli jää helposti mieleen ja sen myötä myös muutama mielenkiintoinen fakta. Kuinka vanha maapallo on, kuinka kaukana planeetat oikeassa skaalassa ovat toisistaan ja miksi Lyelin vaimo löytää eteisestä sarvikuonon ruhon? Käsittelyssä on kaikki atomin (myös sen osien) ja avaruuden väliltä. Ehdoton kirjahyllyklassikko.



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen

Takaraivokohtauksien jälkeen

Paluu takaisin kotiin on jälleen yhden viikkon lähempänä, mutta huomaan edelleen löytäväni itseni Goalta. Hajonneen kameran linssimotoriikkaan oli päässyt hiekkaa, mikä oli jostain syystä mahdotonta korjata tai korvata vastaavalla osalla. Tämä tarkoitti uuden kameran ostoa mikä hetkellisesti lannisti oloa. Kameran ostos osoittautui kuitenkin helpoksi läheisessä Margaon kaupungissa, missä on tuotetarjonta ulottautui kirjat, kaulakorut ja banaanit ympyrän ulkopuolelle.



Kameradiilien jälkeen sijoittauduin läheiseen ravintola Longuinhosiin, joka oli edelleen uskollinen siirtovallan aikaiselle portugalilaiselle arkkitehtuurille. Korkea katto täynnä tuulettimia, isot peilit ravintolan seinillä, hieman liian ahtaasti pöydillä ja tuoleilla täytetty ruokasali ja auringonvalo ainoana valonlähteenä loivat tunnelman, josta oli vaikea olla pitämättä. Paikka kuhisi paikallisia ja länkkäreitä yhtälailla. Osa siemaili chaita, toiset tutkivat kansainvälisiä sanomalehtiä ja loput pulisevat jonninjoutavaa pienen hikikerroksen alta. Olen hurahtanut lopullisesti paikalliseen ruokakulttuuriin, jonka yhtenä helmenä voi pitää intialaista perinnejuomaa: Lassia. Juoma on sekoitus jugurttia, jota on ohennettu vedellä ja lisätty suolaa ja mausteita. Vierailun kohteena oleva ravintola tarjosi minulle parhaan tähänasti maistamani Sweet Lassin ja harkitsin vakavasti sen tekijän lähettämistä Gordon Ramseyn arvosteltavaksi.



Kuten aikaisempi sairaalareissu oli luonut tarvetta kirjoittaa, oli kameran puuttuminen viikon ajan paratiisikohteessa synnyttänyt polttavan tarpeen päästä kuvaamaan. Etusormen iho on kerennyt jo kovettua kovan käytön seurauksena ja tulokset ovat olleet sen mukaisia. Voi olla että kuvat alkavat hieman toistamaan itseään, mutta nyt on pakko ottaa valokuvia. Kaikesta ja kymmenestä eri kulmasta. Tarvitsen vain National Geographic Photographer takin/repun ja henkilön joka maksaisi minulle palkkaa tästä. Kuvia on kertynyt uuden kameran jälkeen muutamassa päivässä lähemmäs sata kuvaa ja tahti tuntuu vain kiihtyvän. Eiköhän se tästä rauhotu, muutaman päivän jälkeen.



Olin jo suunnittelemassa lähtöä Suomen itsenäisyyspäivän jälkeen, kun kohtalo (jos sellaiseen uskoo) astui peliin. 90-vuotisen itsenäisyystaipaleen kunniaksi päätin ostaa itselleni pullollisen paikallista Bagpiper viskiä ja syödä hyvän aterian yhdessä rantaravintolassa. Tämän illan ravintolaksi olin valinnut indo-länkkärimestan nimeltä Cuba - Bar&Restaurant, joka soitti pääasiassa funkkia. Nopean ruokalistan selauksen jälkeen eteeni tuotiin kanakori riisin ja paistettujen vihannesten kera. Huuhdottuani aterian alas vedellä, silmäkulmaani tarttui muutamalla säkkituolilla istuva kahden tytön seurue. Toisen räväkkä pinkki tukka tuntui sopivan hänelle jopa luonnollisesti päähän ja se on tässä maailmassa meriitti. Tuumasta toimeen ja tytöille kertomaan itsenäisyyspäivästä. Lyhyen esittelykierroksen jälkeen selviää, että siskokset olivat alunperin kotoisin Englannista ja toinen asui nykyisin Australiassa. Vanhempi pinkkipää työskenteli isolle öljy-yhtiölle Lontoossa ja oli kerennyt nähdä ja tehdä kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tämän henkilön leimaaminen mielenkiintoiseksi oli vähintäänkin aliarviointia ja tulimmekin erittäin hyvin juttuun. Tyttö poisti nopeasti käsitykseni siitä, että kaikki naiset jotka tulevat Englannista omaa isot korvat, huonon purukaluston ja pitkän naaman. Vähempäänkin olisin valmis ihastumaan ja sitähän tässä on ollut ilmassa muutaman päivän ajan. Asiasta enemmän kiinnostuneet saavat udella tietoa suoraan minulta.



Viiden viikon reissuparta alkoi olla jo niin naurettavissa lukemissa, että päätin hankkiutua siitä eroon hippi-leiman pelossa. Parranajon suoritti paikallinen parturikampaamo, jossa aluksi kasvoille ruiskutetaan suihkupullosta vettä ja pestään naama. Tämän jälkeen poistettavalle parralle maalaillaan vahva kerros partavaahtoa, minkä ainesosista en päässyt täyteen selvyyteen. Paikallisien puolustukseksi täytyy kuitenkin todeta, että Giletin kaltaiset massavalmistajat ovat valovuosien päässä tämän partavaahdon laadusta. Vaahdotuksen jälkeen vuorossa onkin kohokohta. Parranajoveitsi oli terävä kuin sydänkirurgin skapelli ja parturi ajoi partaa, kuin Michelangelo tekemässä David-patsasta. Mitään kipua ei tuntunut, mutta pieni kuumotus toki oli kokoajan päällä, kun veitsi on kurkulla. Ensimmäisen kierroksen jälkeen parta ajattiin uudelleen poistaakseen pienetkin haivenet mitä jäljelle oli saattanut jäädä. Lopuksi kasvot pestiin saippuavedellä, kuivattiin ja levitettiin hieman polttavaa partavettä. Koko lysti kustansi 40 senttiä ja aikaa kului kymmenisen minuuttia. Tähän voisi tykästyä.



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Torakkaus

Yli kuukausi on kulunut, kun hyvästelin Suomen Helsinki-Vantaa lentokentällä. Paljon on kerennyt tapahtua sen jälkeen ja aika on todellakin juossut neljässä viikossa. Goalla chillailu näyttää venyvän kaksiviikkoiseksi, sillä kameran huolto ei ole mikään tunnin homma (edes ammattilaisilla) täälläpäin. Vielä ei koti-ikävä päässyt yllättämään, vaikka välillä Shantaram-kirjaan uppoutuneena huomaan ajatusteni kantautuneen kotiseuduille. Delhissä tapaamani isäntä ihmetteli reissuni alussa, kuinka pystyn viettämään vuoden ilman vakituista sosiaalista kontaktia. Hän piti vuotta pitkänä aikana ja aluksi olin samaa mieltä. Nyt, kuukausi matkaa tehneenä, tuntuu vuosi lyhyeltä ajalta. Ajalta, joka kuluu henkäyksien välillä. Tekevän aika ei ole ikinä ollut näin nopeaa.



Shantaram on tositarina Gregory David Robertsista, joka karkaa Australialaisesta vankilasta ja pakenee Intiaan Bombay (Mumbaihin), elää pahamaineisissa slummeissa, perustaa ilmaisen terveysklinikan, rakastuu, liittyy paikalliseen mafiaan, näyttelee Bollywood elokuvissa ja sotii venäläisiä vastaan Afganistanissa. Kirjaa suositeltiin yhdeksi niistä "pakko lukea" kirjoiksi, kun yrittää saada käsituntumaa Intiasta. Reilut 900 sivua myöhemmin, täytyy minun myöntyä toteamaan samaa. Joskus todellisuus on tarinaa ihmeellisempää ja suosittelen kirjaa luettavaksi, vaikka Intiasta ei niinkään olisi kiinnostunut. Kirjasta ollaan tekemässä elokuvaa, jota tähdittävät Johnny Depp ja Helena Bonham Carter. Elokuva tulee tosin viivästymään Hollywoodin käsikirjoittajien lakon vuoksi.



Eläimet Intiassa ovat oma lukunsa, josta pienen palasen haluaisin lohkasta tähän blogiin. Täältä löytyy kaikkea, mutta näkyvyyden varastavat varmasti katukoirat. Korttelia ei pysty kävelemään ilman nukkuviin, nilkuttaviin tai muriseviin koiriin törmäämättä. Ne ovat villejä, katujen kasvatteja ja se näkyy. Vaikka koirat eivät päivisin laumoissa liiku tai harmia aiheuta, tulee niistä yöllä pimeyden ehdoilla joukko susia. Rutiini jokaisena yönä viimeisen kuukauden aikana on ollut koirien yhteinen ulvonta kello 2.00 ja 3.00 välillä. Vihaiset murinat täyttävät hostellien pienet käytävät ja alueellisia sovitteluja käydään tiuhaan tahtiin puremien muodossa.



Toiselle sijalle näkyvyydessä pääsevät hyönteiset. Muurahaiset, torakat, hyttyset, tuhatjalkaiset, kaikkea löytyy. Ehdottomasti hälyyttävimmän ja liioitelluin tilanne hyönteisten kanssa sattui, kun palasin sairaalasta takaisin hotellille ja halusin pestä hampaat. Arkisesti rinkasta kaivettu hygisäkki näytti päällisinpuolin pepulinpuhtoiselta ja kaivoin hammasharjakotelon huoletta esille. Aukaistessani kotelon puolesta välistä, tuli luontainen reaktio tiputtaa kotelo sängylle, kun hammasharja vilisi yltäpäältä muurahaisissa. Otukset olivat nakertelemassa harjaa ilmeisesti hygieenisistä syistä, mutta varmaa selvitystä asiaan en saanut. Huudeltuani harjaa kraanan alla viiden minuutin ajan, oli se viimein puhdas. Harjassa oli selviä jälkiä muurahaisten kulutuksesta ja punnitsin sen käyttökelpoisuutta. Terve järki kuitenkin kehoitti heittämään sen roskiin ja ostamaan eurolla uusi samanlainen.



Torakat ovat myös tulleet tutuiksi viimeisen kuukauden aikana. Vaikka varsinaisesta kammosta ei voi puhua, en torakka-aiheista taulua ostaisi. Peukalon pituiset otukset lyllertävät huoletta pitkin seiniä sisiliskojen jahtaamana. Ne antoivat murjuisista huoneista vielä murjuisemman kuvan, joten niistä oli päästävä eroon. Kahden murhan jälkeen, oli paikalla neljä uutta veijaria tutkimassa ystäviensä hautoja ja ymmärsin nopeasti, että sotaa ei voitu voittaa. Otusten oli vain annettava olla ja potkittava niitä tiehensä, kun tielle sattuivat. Pikkuhiljaa alan hyväksymään nuo osana Intian arkea.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/