Epäuskontunnustuksia

Kerrataanpa minkälaisessa porukassa olen liikkunut viime päivien/viikkojen aikana.

Aloitetaan muun joukon esittelijästä, Briannasta. Tämä pieni (joku voisi sanoa jopa petite) aussityttö on tehnyt matkaa Kaakkois-Aasian halki uskomattoman pienellä budjetilla, jolla hän on itseoikeuttanut kynttilöiden ja vessapaperin varastamisen. Lisäksi nainen omaa tarpeen tiedostaa muille heidän lautasilla majailevien aterioiden terveellisyydestä, mikä on vähintäänkin kyseenalaistettavaa hänen omien taipumustensa takia. Valokeila siirtyy seuraavaksi Benjan ylle. Tätä jenkkiä voisi pitää hipeimpänä ihmisenä kenet olen tavannut, jos en olisi törmännyt matkan aikana vielä epätoivoisempiin tapauksiin. Viimeiset kaksi vuotta kotimaansa ulkopuolella asunut jäbä mm. on tehnyt dokumenttia KA:n varhaiskansojen kärsimästä korruptiosta, ottanut tatuointeja keskellä Laosin viidakoita ja varhaisempana aikana asunut kaksi vuotta Euroopan itäblokin maissa tehden maanviljelijän hommia. Montanan osavaltion juuret paistavat kuitenkin läpi sillä vaikka miehellä on paljon mielenkiintoisia kertomuksia matkoiltaan, ei hänellä tunnu olevan aikaa kuunnella. Uskomattomien blossauttelusessioidensa välissä mies onkin osoittautunut varsinaiseksi päällepäsmäriksi. Mainittakoon vielä, että mies on opiskellut yliopistossa fysiikkaa, työskennellyt muusikkona sirkuksessa ja asunut vuoden Varanasissa.



Sitten on irlantilainen Nile, joka on viettänyt viimeiset 5-6 vuotta Nepalissa talvisin riippuliidon merkeissä. Kuvaustaidoista ja piirtokyvyistä huolimatta mies kuitenkin tuntuu olevan "poissa" ja piirtelee hiilillä takkoihin tekstejä kuten "No Grinding". Tällä hetkellä miehen uusi riippuliidin lojuu jumissa Kathmandun tulissa postitusvirheen takia ja hänellä on tavoitteena ystävystyä jonkun tullivirkailijan kanssa, joka saisi liitimen ulos ilman huikeita tullimaksuja. Muuan sisialaisyntyinen britti (jonka nimeä en muista) on jäänyt mieleen julman huumorin ja perversioidensa takia. Ravintoloissa pyörivän neljäkymppisen pilkan kohteena ovat usein huonosta kielitaidoista kärsivät paikalliset ja pokauksia mies heittelee jokaiselle naiselle 16-vuotiaasta lähtien (kosintarituaaleista puhumattakaan). Toisella viikolla täälläollessani törmäsin (ja välttelin) itseäni laihempaa, pidempää ja valkoisempaa Billyä. Kengurumaanlapsi oli epäilemättä yksi maansa nähtävyyksistä räjähtäneen oranssin tukkansa ansioista ja olisi oiva jatko-osa krokotiilimiehelle. Hänen kohtaaminen Shivas-ravintolassa saattoi olla yksi kuumottavimmista tilanteista tämän matkan aikana. Vittuilun ja kärpäsillepuhumisen-taitaja hävisi kuin tuhka tuuleen terrorisoituaan kaupunkia 3 päivän ajan... epäiltävästi maastakarkoitettuna.



Meillä on myös toinen irkku, Owen. Titicacan toinen baarimikko omaa jopa minua sarkastisemman huumorintajun, joka yllättävän usein kääntyy oikean piikittelyn puolelle. Jätkässä on kuitenkin tietynlaista epävarmuutta, joka tuo mieleen suomalaisuuden. Ranskalainen Alice on joukon uusia tulokkaita ja tuntuu omaavan mielenkiintoa kohtaani, koska muistutan hänen ruotsalaista poikaystäväänsä. Jotakin selloa muistuttavaa instrumenttia soittava Pariisipimu tuntuu olevan rauhallisimmasta päästä koko porukkaa. Annetaan hänelle pari viikkoa aikaa tottua uuteen muottiin. Travis saapuu Pokharaan Philadelpiahsta ja on henkeen ja vereen prätkämies. Tatuoinnilla elantonsa ansainnut motoristi on lounastanut Helvetin Enkeleiden varapresidentin kanssa, ollut näkemässä edellämainittujen aiheuttamia puukkotappeluita ja osallistunut suureen japanilaiseen tatuointimessuun. Tämä Titicacan vanhempi baarimikko aloittaa jokaisen lauseensa sanalla "Dude".



Näiden ei-fiktiivisten hahmojen lisäksi nähtävillä on 50-vuotias ranskalainen miesbalettitanssia, lopullisesti elämään seonnut italialainen ja hyperaktiivinen puolalainen. Ja kaikki ovat rakastettavia, vaikkakin pilvessä suurimman osan ajasta, joka tuntuu vaikuttavan joukon huumorintajuun sillä kukaan ei tunnu ymmärtävän vitsejäni. Kohteliaasti keiltäytyessäni lähes vartin välein tarjotuista splliffeistä en voi olla ajattelematta, että tämä tavallaan on oman elämäni Yksi lensi yli käenpesän. Olen hullujen ympyröimä ja kaikki pitävät minua yhtälailla hulluna. Taivas on kirkastunut Pokharassa. On aika suunnistaa vuorille mietiskelemään.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Ensilumivyöry

Sain viimein tarpeeksi voimia lähteä hieman trekkaamaan ja nyt olen ottanut kaksi päivää putkeen luonnosta mittaa Pokharan ympärillä. Ensimmäisenä päivänä lukua otti World Peace Pagoda kaupungin eteläpuolella ja seuraavana päivänä vastassa oli Himalayan katsastuspaikka Sarangkot. Hieman oli jäänyt hampaankoloon viimekertaisesta yhteenotosta Intian Pushkarissa, joten tällä kertaa reittivaihtoehdot otettiin varman päälle.



Reitti munkkien rakentamalle Pagodalle oli alkukohdilta hieman epäilyttävä, sillä paikallisen temppelin takaa alkanut reitti ei varsinaisesti tuntunut menevän mihinkään tiettyyn suuntaan. Pienen suunnistuksen jälkeen reitti löytyi ja matkaa sai tehdä keskellä metsäistä maisemaa täydessä hiljaisuudessa. Rauhan esimerkki Pagoda ei varsinaisesti vakuuttanut, mutta mukana tulevat maisemat lämmittivät ainakin omaa luonnonläheistä sydäntä. Läheisellä näköalakukkulalla oli ripustettu lähemmäs 100 000 rukouslippua ja se oli melkein samantasoinen nähtävyys kuin rauhan monumentti itse.



Seuraavana päivänä vuorossa oli hieman jyrkiempi kiipeämisurakka pitkin vähän kulutettua näköalareittiä Sarangkotille. Selkäpuolelle jäävät maisemat Pokharasta ja seesteisestä Phewa Thal järvestä ovat vähintäänkin leuanpudottajia, mutta varsinainen sokeutumisvaara oli vielä edessäpäin. Puoleenväliin matkaa on asetettu strateginen juomapiste, jonka hinnat ovat luonnollisesti korkeampia kuin merenpinnan lähimaastossa maksavat. Vastustin kiusauksen ja jatkoin matkaa pienen paikalliskylän halki, joka tarjosi myös hotellimajoitusta rikkinäisille kiipeilijöille. Muutama päivä ennen nousuani oli laakson poikki kulkenut saderintama, joka oli paikoittain tuhonnut tietä ja rakennuksia. Seurauksena viisi kuollutta ja aineelliset vahingot vain arvioitavissa. Kyseessä ei ollut mikään rankkasade, joten voin vain kuvitella mihin toimenpiteisiin nämä kukkulakansat joutuvat monsuunien aikana. Lähempänä huippua nousu ei ole enää niin jyrkkää ja osoittautuu siten hyväksi lähtöpaikaksi riippuliitäjille. Nousupäivänä oli paikanpäällä käynnissä kansainväliset riippuliitokisat tehden taivaasta poikkeuksellisen täyden. Huippulle päästyä eteen aukeaa täydelliset näkymät Himalayan Annapurna vuoriryhmästä. Harmillisesti pilvet olivat peittäneet osan kaikista vähintään 6 000 metrisistä huipuista, mutta se ei kuitenkaan latistanut liikoja. Huipulla tulee ja siellä on mukava syödä lounas. Laskeutuminen takaisin kuolevaisten asutuksille kestää tunnin verran. Timo 2, Luonto 1.



Lopuksi pieni annos kirjallisuutta. Stephen Hawkinista selvittiin käsittämällä ehkä yksi 1/7 osa kirjasta. On siis hyvä aika luopua tieteestä ja siirtyä takaisin fiktiiviseen maailmaan, jossa Hyvät, Pahat ja Rumat elokuvasta tuttu kolmisuuntainen lopputaistelu käytiin seuraavien kirjojen välillä: George Orwell - 1984, James Clavell - Shogun ja Joseph Heller - Catch 22. En halunut nostaa mitään raskasta yöpöydälle ensimmäisenä, joten nopean ammuntakierroksen jälkeen jäljellä oli vain Hellerin Catch 22. Amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko ei pitäisi jättää ainakaan täysin kylmäksi ja analyysi annetaan viimeisen sivukäännöksen jälkeen.



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Sairastupatarkastus

Pokhara sinnittelee. Viikko on kulunut ja mitään ei ole tapahtunut. Syyt ovat hyvin selkeät ja (voisinko jopa sanoa) tutut. Kuume ja ripuli pääsi taas yllättämään ja tällä kertaa päätettiin sairaudet lusia omin voimin. Ei anneta vakuutusyhtiölle syytä pakkokotiuttamiseen.

Kuume alkoi nousta toisena iltana ja ripuli oli saanut alkunsa mitä todennäköisimmin epäilyttävästä hampurilaisannoksen salaatista, jonka nautin arvokkaan oloisessa ravintolassa lähellä kaupungin keskustaa. Seuraavat kaksi päivää menivätkin kiroten maailmaa peiton alta ja juosten ulkohuussille joka viides minuutti lukiten oven aina mennessään. Tämän jälkeen alkoi näkyä jo valoa, mutta amatöörimäisesti menin himoitsemaan heti jotain rasvaista ja suolaista aamun sarastaessa. Paistetut perunat, pekoni ja kananmunat ovat viimeinen asia mitä tässä olotilassa pitäisi syödä ja ensimmäinen asia mikä tarttuu silmään ravintolan ruokalistasta. Tuomitsen itseni siten pariin lisäpäivään vuodelepoa.



Hyvä puoli lepäilyssä on se, että lukemiseen riittää aikaa vaikka kuinka. Bill Brysonin kirjan jälkeen jäin hieman koukkuun tähän tiede-teemaan ja nyt luen kolmatta aiheeseen liittyvää. Viimeistelin juuri pari päivää sitten David Bodaniksen E=mc2 - a Biography of the Equation, joka oli viihdyttävä ja mielenkiintoinen kirja, joskin hieman lyhyt. En halua paljastaa liikaa, mutta sanon kuitenkin sen verran, että energia ja massa ovat yhden ja saman asian kaksi eri muotoa. Jos yläasteella ei moiset asiat jaksanut kiinnostaa, mutta nyt saattaisi, suosittelen nostamaan sen yöpöydälle. Tällä hetkellä ei ole muuta kerrottavaa ja kuviakaan ei vuoteen pohjalta paljoa oteta. Annetaan pari päivää niin eiköhän materiaalia taas kerry.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Hapenottokykyjenetsijä

Viikko Nepalissa pitää mielen maailman katolla. Rajan ylityksen jälkeen vietin muutaman päivän pienessä Tansenin kaupungissa, jossa pääsin kokeilemaan jo vähän trekkausta australialaisen tytön kanssa. Kaupungista käytetty termi "hill station" pitää enemmän kuin paikkansa, sillä tasaista tietä on ehkä kilometrin verran joita varjostaa sokkeloiset pikku kujat, joihin on helppo ja hauska eksyä.



Ennen päivätrekkiä kävin tekemässä ensikosketuksen läheisälle kukkulalle, jonka huippu pussaa hieman yli 1 600 metriä. Nähtävyyksiin kuuluu paikallinen Budha patsas ja ensimmäinen vilaus Himalayan Annapurna vuoriryhmästä. Kuvat eivät kerro koko totuutta vuorten massiivisuudesta. Ainut tapa ymmärtää niitä on tulemalla paikanpäälle katsomaan.



Seuraavana päivänä vuorossa oli 8 tuntinen trekki Ranighatille ja takaisin. Kyseistä rakennusta usein kutsutaan Nepalin Taj Mahaliksi, mutta se oli lähinnä trekin antikliimaksi. Näkymät olivat muutoin upeita ja palatsin vieressä virtasi kirkas turkoosin värinen joki, jossa oli pakko hieman kastautua, sillä moisia mahdollisuuksia ei tule elämässä usein vastaan. Vuoristo vesi oli itseasiassa yllättän lämmintä ja aurinko lämmitti kastuneet vaatteet nopeasti kuiviksi. Trekkiosuus takaisinpäin oli lähinnä jatkuvaa nousua, joten viimeinen tunti oli melkoista pakkopullaa. Nepalilainen suklaapatukka kuitenkin antoi motivaatiota vajareihin ja viimeiset kukkulat ylitettiin ennen hämärän saapumista. Trekkipäivän kruunasi kanahampurilainen paikallisessa ravintolassa ranskalaisten kera.



Seuraava päivä menikin haavoja nuollessa, mutta pahemmilta rakkuloilta vältyttiin yllättäen. Ilmeisesti kenkiä oli ajettu sisään tarpeeksi monta tuntia... Välipäivänä tuli tutustuttua muihin matkalaisiin. Australialainen Brianna oli tekemässä varsinaista budjettimatkaa varaamalla yli vuoden kestävää reissua varten ainoastaan 6 000 jenkkidollaria. Ammattina ennen matkaa oli ollut valokuvaaja ja sen ansioista olikin puheenaiheet turvattu muutamaksi päiväksi. Syyriassa syntynyt ja Kanadassa suurimman osan elämästä asunut Malz oli toinen matkalainen, joka tekemässä matkaa kohti Intiaan. Kerran jo Intiassa vierailleena hänen kohteenaan oli tällä kertaa eteläinen osuus maasta ja annoin vihreän valon matkalle. Etelä on huomattavasti mukavampi paikka. Nyt olen Pokharassa ja suunnittelen jo kuumeisesti kuinka voisin suorittaa jonkun suosituista useita viikkoja kestävistä trekeistä mitä lähimaasto tarjoaa. Sotasuunnitelma kerrattakoon seuraavalla kerralla.



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Maanpakokauhua ilmassa

Hyvää Joulua ja onnellsta uutta vuotta. Kerkesi taas muutama päivä vierähtämään sitten viime kirjoittamisen, mutta tapahtumia ei ole niin paljon kertynyt kuin jotkut saattaisivat toivoa.



Joulua juhlittiin Ootyssa länsimaisen ja intialaisen kulttuurin sekoitetussa juhlassa. Luvassa oli kokkoa, brandya ja viskiä, seisovaa pöytää ja intialaisia tansseja. Intialaiset ovat kyllä varsinaisia parkettien partateriä ja uskon, että osa tänäpäivänä nähtävistä musiikkitv:n videoista on siepannut tanssiliikkeensä Intiasta. 20 hengen tanssikuvion yhdenmukaisuus juhlasalissa oli jo varsinainen näky itsessään. Ruokailun jälkeen minua kutsuttiin mukaan tansseihin ja enhän minä moisesta voinut kieltäytyä. 10 minuutin sessio sai aikaan raikuvia aplodeja ja kuvioita opettanut pukumies otti minut tanssin päätteeksi varsinaiseen karhunsyleilyyn. Nimikirjoituksia olisi voinut jakaa aamuun asti, mutta päätin vetäytyä nukkumaan aikaisin ruuan väsyttämänä.



Joulun jälkipyykkiä en jäänyt selvittelemään vaan päätin viimein nostaa kytkintä ja lähteä kohti Mysorea ja jatkaa siitä pian Bangaloreen. Bussimatka ensimmäiseen kaupunkiin oli varsinainen pomppulinna renkailla, sillä syklooni oli rikkonut hiekkaista tietä osittain melko huonoksi. Vaikka perse ottikin lukua matkaan loppupuolella, ei se vähentänyt näkyjä, jotka aukesivat vuoristoisella tiellä. Teeplantaaseja, pikku kyliä ja vuoria oli kaikkialla. Kaikki toinen toistaan kauniinpia. Pääsin Mysoreen illan hämärtyessä ja linnoitauduin ensimmäiseen hotelliin mikä vastaan tuli. Ruokailu hoidettiin hotellin viereisessä hämärässä ravintolassa, joka oli täynnä lievästi humaltuneita intilaisia. Kaikki tuntuivat juovan joko viskiä spriten kera tai viskiä veden kera. Intialaisia tapoja kuulema. Ravintola oli jaettu kriketinkatselualueeseen ja ruokailualueeseen. Odotellessani ruokaani pienimuotoinen tappelu puhkesi krikettipuolella, jonka seurauksena baarikalustoa laitettiin hieman uusiksi ja muutamia pulloja lenteli ikkunoiden läpi. Olin jo valmis astumaan ulos lafkasta ennenkuin tarjoilia kehoitti minua jäämään ja siirsi minut hieman kauemmas tapahtumapaikalta. Tilanne rauhoittui ja ilmeisesti joku ne ikkunatkin maksoi.



Mysoreen ei ollut kuitenkaan mitään aikomusta jäädä ja jatkoin matkaa Bangaloreen heti seuraavalla aamubussilla ja saavuin tähän pienikatuiseen metropoliin jo kahdentoista aikoihin. Tässäkään kaupungissa ei ollut varsinaisesti mitään mikä minua kiinnosti, joten jatketaan matkaa suoraan Varanasiin. Tällä kertaa junalla ja matka tulisi kestämään kaksi täyttä päivää raiteilla. Jostain syystä Intiassa minulla on kokoajan ollut hyvät oltavat matkaa tehdessäni ja en ollut niin huolissani raiteiden tarjoamista nukkumaoloista. Hyvä kirja, ruoka ja seura tarjoavat kaiken mitä matkaa tekevä nuori mies voi tarvita. Ongelmia ei ollut missään vaiheessa matkaa vaikka intialaisia junavessoja ei voikkaan luokitella elämäni kohokohdaksi posliinilla.



Saavuin aamulla yhteen Intian pyhimmistä kaupungeista aamuvarhain ja olin lukenut kirjoista etukäteen ettei tämä välttämättä olisi mikään ihanteellinen kokemus fyysisesti ja häslääjät tulisivat olemaan niskassa kiinni jokaisessa mahdollisessa kurvissa. Astuessani ulos rautatieasemalta oltiin minulle tarjottu jo jokimatkoja, pilveä, hassista, naisia, nukkumapaikkaa ja odottelin jo jonkun tulevan myymään minulle naudanlihaa. Siltä sentään vältyttiin ja yösijakin löytyi pienen harhailun jälkeen. Ensimmäisenä päivänä en lähtenyt katsomaan Varanasin kuuluisaa jokivartta, joka täyttyy päivittäin tuhansista vaatteita, eläimiä ja itseään pesevistä ihmisistä. Ganges joki on hinduille pyhä asia ja siinä kastautuminen puhdistaa sielun kaikista synneistä. Sen sijaan ruokailin hyvännäköisessä ravintolassa hieman chowmeita ja kashmiri naan leipää pahempaan nälkään. Ilmeisesti ravintolan ulkonäkö ei ollut varsinainen tekijä ruuaan laadussa sillä samaisena iltana sain taas ruokamyrkytyksen. Samantien yksityissairaalaan parantelemaan haavoja ja sainkin viettää omassa huoneessa seuraavat kolme yötä katsellen seinätelevisiosta hindimusiikkivideoita ja hollywood leffoja. Lääkkeitä tuotiin joka aamu muovisäkillinen ja elämä pyyhki hyvin kuin vessapaperi.



Pääsin ulos uuden vuoden aattona ja päätin viettää uuden vuoden lämpimän suihkun parissa ja hauduttaa jalkoja lämminvesisaavissa. Ensimmäinen päivä vuonna 2008 ja oli aika lähteä katsomaan jokirantaa. Varsinaisia autoja ei rannalle saa ajettua, sillä kapeilla kujilla mahtuu parhaimmillaankin menemään vain kaksi ihmistä rinnakkain. On suuri kunnia, jos kuolleen hindun ruumis voidaan polttaa Ganges joen rannalla ja laskea se tämän jälkeen kokeilemaan onnea nirvanaan pääsyn kanssa. Ruumissaattueita tulikin vastaan aina muutaman minuutin välein ja seremonioita hoidetaan parhaimmillaan ympäri vuorokauden. Ilmeisesti jotkut ihmiset uhraavat myös eläimiä joen varrella ja tunnin kestäneellä veneajelulla näin mm. pinnalla lilluvan jäniksenraadon. Kyllä täällä puhtaassa vedessä synnit pois pestään. Kaikesta näkemästäni huolimatta ei suuria tunteita noussut pintaan katsellessani palavia ruumiita tai puhveleita peseviä ihmisiä. Olin saanut tarpeeksi Intiasta ja oli aika vaihtaa maisemia. Seuraavaksi on vuorossa Nepal ja maailmankatto.



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/