Tähtien järvi

Siirtyminen Tansaniasta Malawiin kävi mutkattomasti joskin kahden maan rajalla seikkailevat polkupyöräkyydin tarjoajat ja muut rahanvaihtohäslerit kävivät poikkeuksellista enemmän hermojen päälle. Mbeyasta saatu kyyti nimittäin tarjosi kaikille rajajuoksua tähtääville pienen urheiluaiheisen piristyksen - päätepysäkiltä oli rajalle matkaa mukavat kaksi kilometriä. Eikä lämpötilakaan ollut kuin lähempänä kolmeakymmentä astetta. Ylityksen jälkeen tiedossa oli vain yksi suunnitelma: nopeasti nauttimaan rantaelämästä. Ilmeisesti ne kaksi ja puoli kuukautta rannan äärellä elämistä oli aiheuttanut vain halun lähteä merta pidemmälle kalaan.



Ja matka saatiinkin taitettua ihan mukavasti. Rajalta saimme välittömästi taksikyydin Karongaan, jossa onni suosi bussikyydillä aina Mzuzuun asti (tähän mennessä ensimmäinen bussi koko Afrikassa mikä ei ollut täynnä). Mzuzussa oli vietettä yksi yö, koska pimeys alkoi laskeutua Pohjois-Malawin suurimman kaupungin ylle. Seuraavana päivänä oli helppo napata paikallinen minibussi, joka kyyditti meidät sen siliän tien Nkhata Baylle - tuolle jo jonkin aikaa nousussa olleelle backpacker-lomakohteelle/kalastajakylälle.



Päädyimme viettämään ensimmäiset kaksi yötä upeassa joskin kalliissa Mayoka Village Lodgessa, joka on rakennettu hyvin jyrkälle rinteelle (mustat rinteet ovat minulle tästedes silmissäni lasten liukurimäkiä). Oma pieni hökkeli turkoosin veden äärellä, jonka rauhallisten aaltojen kohina tuo unen silmään hetkessä. Paikan ruokatarjoilu oli hyvin länsimaalaissuuntainen ja se tietysti tarkoitti myös korkeita hintoja. Nämä pahamaineiset sudenkuopat on jo opittu välttämään käppäilemällä lähimmälle paikallisravintolalle missä kymmenesosalla edellämainitun hinnasta sai Mount Mulanjen verran riisiä ja puolikkaan kanan.. tai ainakin yksi neljäsosan. Muutaman yön jälkeen oli kuitenkin myönnettävä ettei paikka ollut sopiva budjetillemme, jotem päätimme vaihtaa paikkaa kolme kertaa halvempaan Big Blue Star Backpackersiin, jossa hinnan lisäksi etuna oli ilmainen netti ja tukanleikkuu.



Maailman kahdeksanneksi suurin järvi pysyy uimahalliveden lämpötiloissa ympäri vuoden ja sen myötä uiminen ja muut vesiaktiviteetit ovat oiva tapa viettää aikaa silloin kun uni ei maistu. On snorklausta, kanoottiajelua, sukelluskurssia, kiljumerikotkan ruokintaa TAI vaihtoehtoisesti et tee mitään näistä, joka kuvasti hyvin paljon sitä mitä itse tein viikon aikana. Suomi saattaa olla kovan lumimyräkän alla tällä hetkellä, mutta ei täälläkään ilman sateita selvitä. Kyllä, sadekausi on alkanut myös Malawissa. Täydellinen syy paneutua kirjallisuuteen. Olin jo hetken aikeissa alkaa lukemaan Sherlock Holmes and the Hound of Baskervilleä kunnes veri veti uudestaan Dunen pariin. Kirja parani vaikka kyseessä oli toinen lukukerta.



Uusia tuttavuuksia syntyy myös helposti sadesuojassa sillä heti ensimmäisenä iltana tutustuimme Ben ja Courtney nimiseen parivaljakkoon, jotka olivat nuoresta iästään huolimatta kerenneet reissata ympäri maailmaa merkittävästi minua enemmän. Suomalaisesta kateudesta kankeana kuuntelin kuinka Euroopat, Väli-Ameriikat, Australiat ja Uudet Seelannit olivat niin eilisen päivän nähtävyyksiä, kunnes puheeksi tuli rahoitus. 22-vuotiaille tähän sisältyi tietysti se hinta minkä kaikki nopeasti ylipitkille ulkomaanmatkoille haaveilevat joutuvat uhraamaan. Paljon työtä ja siinä prosessissaan oman sielunsa. Esimerkkinä heidän rahaankeruusta voi mainita baarissa työskentelyn Australiassa, joka antoi minulle uudet mittasuhteet raskaasta työstä. 60 tuntisia työviikkoja 6 viikkoa putkeen. Toisin sanoen sinä joko teet töitä tai nukut, mikä minun korvissani kuulostaa lähinnä kuolemantoiveelta. Noh pääsimpäs sen sanomaan itsekkin - hupsuja nuo nuorukaiset.



Toinen erikoisuus tässä kalastajakaupungissa oli maailmanympärysmatkalla oleva suomipoika Sami. Nordean datailupuolelta loparit ottanut hevimies oli ottanut lennon ensiksi Namibiaan josta matka oli nyt jatkumassa läpi Malawin kautta Tansaniaan ja sieltä vastaavasti Intiaan ja Kaakkois-Aasiaan. Ainahan yhden tuopin Kuche Kuchea voi tämän miehen kanssa juoda, kun sitä joviaalimpaa puolta oli.

Näin loppuun voisi mainita muutaman matkalta kertyneen erikoisuuden kuten pulskan kotikissan kokoinen rotta, Carlsbergin yksinoikeus Malawin kaljamarkkinoihin ja nuotion liekkeihin heittäytyvät sammakot. Lisää kuulumisia pian. Kuvia laitetaan kun mahdollista.

Loma loman sisällä

Kaippa se on nostettava hattua Kaakkois-Aasialle. Siellä nämä tietokone hommat vaan hoitui helpommin kuin täällä Afrikassa. Ainakin tähän asti tämä on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Mutta tilaanteen kanssa eletään ja päivitykset tulevat tilaisuuden tullen. Joten jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin.

Koulut päättivät sulkea ovensa täällä Tansaniassa jo 26. joulukuuta ja ovet aukaistaisiin vasta 10. tammikuuta seuraavan kerran. Se tarkoittaa toisinsanoen puolentoista kuukauden joululomaa meille avustustyöntekijöille. Saimme kasattua kaikki Sofian tarvitsemat haastattelut ja niiden litteroinnit valmiiksi viikon aikana, joka oli jo itsessään aikamoinen urakka. Mutta se kaikki uurastus ajellen Tansanialaisella maaseudulla pikkukylästä toiseen oli sen arvoista heti kun viimeinen haastattelu oli saatu käännettyä nauhalta kokonaan tekstimuotoon. Loma sai alkaa.



Koska meillä tulisi olemaan vielä duunia Tansaniassa samassa paikassa joululomien jälkeen, päätimme lähteä viettämään aikaa viileemmille ylämaille joita oli runsaasti tarjolla lounaisessa Tansaniassa ja jatkaa siitä matkaa Malawiin. Matkan varrella pääsisimme poikkeamaan pienessä Mikumin kansallispuistossa, jossa olisi tarjolla suurin osa Afrikan erikoisista tunnetuista eläimistä. Mutta ensiksi sinne pitäisi päästä.



Olin hommannut bussiliput Mtwara - Dar Es Salaam välille hyvät kaksi päivää ennen, joten niissä ei pitänyt olla mitään ongelmaa. Kuuden aikaan bussiasemalle saapuneet matkalaiset saivatkin maistiaisen afrikkalaista arkea, kun omilla paikoilla istuikin nuori tansanialainen pariskunta, jotka pitivät käsissään lähes identtisiä lippuja. Nopeasti lipunmyyjiä jututtamaan ja kyllähän se niin oli. Paikalliset lipunmyyjät soittivat puheluita, huusivat jotain hyvin kaunista puhelimeen, lopettivat puhelun ja jatkoivat kaunista melodiaa keskenänsä. Loppujen lopuksi homma saatiin järkättyä niin, että menisimme Lindiin asti vapailla paikoilla ja sen jälkeen vaihdettaisiin bussia jos niin olisi tarve. Ja niinhän tottakai kävi. Seuraavaa bussia saatiin sitten Lindissä odotella tunnin verran ja matkaa voitiin jatkaa. Kolme tunnin jälkeen kaikki näytti hyvältä. Sitten ei. Kuljettajan puoleinen etujousi oli alkanut irtoamaan joten pistetään bussi parkkiin. Ison tunkin, sitä isomman vasaran ja 58 kovalta kuulostavan iskun jälkeen matkaa voitiin jatkaa.. puolen tunnin verran. Sitten tarvittiin samat tavarat kuin edellisellä kerralla ja hieman hiuksista punottuja naruja, joita käytetään kuulema hätätilanteessa. Kaikenkaikkiaan 9-10 tuntia kestävä matka venyi lopulta 15 tuntiseksi. Onneksi toisessa päässä oli vastassa tuttu kasvo ja hyvä sänky.



Ja koska meillä ei ollut varsinaista asiaa Dar Es Salaamiin, jatkui matkamme heti seuraavana päivänä kohti Mikumin kansallispuistoa. Tällä kertaa bussimatka meni mutkitta... melkein. Tehdessämme välipysähdyksen Morongorossa, mukana ollut Mikko kertoi kuskille että hän käväisee nopeasti pankkiautomaatilla ja palaisi bussille välittömästi sen jälkeen. Kuski nyökytteli ymmärtäväisesti ja kaksi minuuttia myöhemmin hän oli nostamassa kytkintä ja jatkamassa seuraavaan kaupunkiin. Luonnollisesti tässä vaiheessa piti ruveta käyttämään sanavarastoa useammasta kuin yhdestä kielestä. Pikkuhiljaa asia meni perille ja pienen neuvottelun jälkeen bussi ajoi läheiselle huoltoasemalle jonne Mikko sai kyydin hetkeä myöhemmin. Matka jatkui pienen hikoilun jälkeen ja tuota pikaa olimmekin jo tie osuudella joka kulkee suoraan kansallispuiston läpi. Lievä hämmennys valtasi minut kun kumminkin puolin tien viertä pystyi yhtäkkiä näkemään ne kaikki elukat mitä Ylen luontotunti yleensä tarjoaa. Antilooppeja, zeebroja, kirahveja ja norsuja. Kaikki suoraan valtatien vieressä. Emmekä olleet vielä edes maksaneet mitään! Mielessä kävi jo ajatus siitä ettei luonnonpuistoon tarvi mennä ollenkaan, vaan vuokraa polkupyörän lähikaupungista ja viettää päivät ajellen edestakaisin valtatietä.



En tiennyt olisinko niin kiinnostunut safareista, jos en harrastaisi valokuvausta. Tänä päivänä kun teräväpiirtotelevisiolla pystyy laskemaan yksitellen leijonapennun karvat ja norsun hengitys kuuluu aidommalta 5.x kaiuttimien kautta kuin oikeassa elämässä, on syytä kysyä itseltään saako tästä enää mitään irti. Seuraavana päivänä vastaus oli selvillä - kyllä saa. Meininki oli kohdillaan kun tien vieressä seisoskellut gnu kolmikko pisti raviksi ja kuskimme lähti vintikoiran tavoin ajojahtiin, hiekkatie pöllyten takanamme. Kuvat voivat kertoa vain niin paljon. Voisin kuvailla useita samanlaisia tilanteita, mutta valitessa vauhkoontuneiden kiraviparvien ja aamu-unilta heräävän norsun väliltä on ehkä paras vaan todeta: tulkaa itse katsomaan.



Koko päivän kestäneen safari-ajelun jälkeen oli aika ruveta katsastamaan Tansanian eteläisiä ylämaita ja bussin ikkunoista oli ajoittain mukava ihailla kuinka taakse jääneet Mikumin tasangot muuttuivat lähes välittömästi valtaviksi kukkuloiksi tien kumminkin puolin. Kohteenamme oli Iringa, joka oli toiminut vuosisadan alusta eräänlaisena tukiasemana saksalaisille lähetyssaarnaajille ja sotilaille. Kirpeässä 1 600 metrissä oli paljon samoja piirteitä kuin aikaisemmilta reissuiltani Nepalin Pokharassa. Vain järvi puuttui, mutta täällä ne oli korvattu valtavia kivenlohkareita katetuilla kukkuloilla. Eräänlainen vaelluskode bolderoinnista ja kiipeilystä kiinnostuneille tulevaisuudessa kenties. Viileän ilman lisäksi tämä kaupungin tarjontaan kuului muummuassa viihtyisä koru/vaatemyymälä ja kahvila nimeltä Neema Crafts, joka erikoistuu eri tavoin vammaantuneiden paikallisten kuntouttamiseen ja kouluttamiseen. Kahvila puolella tarjoiltiin mahtavia makuelämyksiä porkkanakakuista joka aamu puristettuun mango-mehuun. Ehdotomman chilli mesta missä voisi viettää muutaman viikon lueskellen kirjoja ja katselle kun maailma vierii ohi.

Valitettavasti meillä ei ollut viikkoa aikaa viettää sillä viisumimme olivat umpeutumassa ja oli aika paukkia uusille kulmille. Seuraavaksi vuorossa olisi Malawi ja Lake of Stars.

Amer Sports Day

Hiljattain paikallinen Sport Development Aid järjesti Liike Ry:n kanssa yhdessä Amer Sports Dayn Tandahimbassa, jonka tarkoituksena on valistaa niin lapsia kuin aikuisia liikunnan tuomista terveydellisistä, opinnollisista ja taloudellisista hyödyistä. Kaikki vapaaehtoistyöntekijät lähtivät mukaan ja mikäs siinä kahdella autolla päristellessä hiekkateitä läpi kylien ja kuoppien. Lähes kaikilla pikkukylillä ympäri Tansaniaa tuntuu olevan yhteinen piirre. Nimittäin rakennuskaava. Lähes poikkeuksetta päätie kulkee suoraan kylän läpi josta erkanee puunoksien lailla pikkuteitä joka suuntaan. Nämä pikkuoksat puolestaan notkuvat savimajoista, palmuista, lähikouluista tai pienistä konttikioskeista. Tandahimba poikkeaa tästä kuvauksesta vain sillä, että pikkuoksille on ängetty myös muutama ravintola.



Ensi töiksemme pääsimme tietysti kiertelemään paikallishallinnosta vastaavien toimistoja ja se tarkoitti vieraskirjoja. Paljon vieraskirjoja. Jostain mystisestä syystä Tansaniassa löytyy vieraskirjoja kaikista virastoista, kaikista huoneista, siivouskoppien hyllyiltä vessan lattioille. Sinänsä vieraskirjoissa ei olisi mitään vikaa, jollei niiden koko olemassa olo olisi täysin tarpeeton. Kuka näitä oikein lukee? Isäntä? Vieraat? Kuka? Jostain syystä en näe viettäväni päivää lueskellen siitä kuka on käynyt kuudes helmikuuta 2004 Ismael Jongonobongon toimistossa. Ehkäpä juuri tästä syystä jotkin vieraskirjat Tandahimban alueella ovat saattaneet saada hieman ylimääräisiä nimenselvennyksiä minun osaltani.



Itse urheilupäivän ohjelmassa oli useita eri urheilulajeja, paikallisesta jalkapallosta suomalaiseen tukkihumalaan, joista jälkimmäinen upposi paikallisiin poikkeuksellisen hyvin. Lisäksi urheiluosuuksien välissä paikalliset päättäjät pitivät puheita jotka vaihtelivat terveellisen ruokavalion tärkeydestä roskaamisen haittoihin. Päivän loppupuolella Liike Ry:n työntekijät (minä mukaan lukien) ottivat yhteen titaanien taistelussa paikalliskoulun kehitysvammaisista koostuvaa luokkaa vastaan jalkapallo-ottelun muodossa. Luonnollisesti vapaaehtoiset olivat sopineet etukäteen, että tasoitusta pitää antaa lapsukaisille ja hyvä tulos olisi tasapeli. Tämänkaltainen ylimielinen ajattelutapa kostautui välittömästi, sillä 20 minuuttia kestänyt peli päättyi nöyryyttävään 0-3 häviöön. Vettä tuli myllyyn litra kaupalla ottelun jälkeen kun paikallinen opettaja tuli kehumaan taitojani pallonkäsittelyssä. Huomio oli sinänsä ikeniä kirvelevä, koska en ollut koskenut palloon koko pelin aikana vaikka pelasin hyökkääjää. Päivä jatkui pitkälle iltapäivään jonka ensi vuoden FC Vito jalkapallojoukkue valittiin edustamaan itseään ensi vuoden Helsinki Cupiin. Valinnan yhteydessä tytöille myönnettiin harjoittelua varten uusia palloja, pelipaitoja ja piikkareita, joiden sovittaminen oli monelle uusi kokemus jo itsessään.



Ensi viikolla tie käy Masasiin jossa menen avustamaan Sofiaa päättötyöhaastatteluiden kanssa.

Dynamiittikalastusta ja hienoa hiekkaa

Ensiksi hyvät uutiset. Tiedot ennenaikaisesta kuolemastani ovat olleet suuresti liioiteltuja ja se pätee myös tyttöystävääni. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että malaria on loistava tapa kadottaa ne kesäkilot joita minulla ei ollut koskaan kertynyt. Ne muutamat ihmiset kenen kanssa tästä asiasta olen jutellut, ovat tulleet samaan johtopäätökseen. Sähköpostia Painonvartijoille kenties? Tietysti tämän kaltaiset sairastumiset ja tarpeettoman tarpeelliset dieetit saavat ihmisen tajuamaan jälleen oman kuolevaisuutensa, joten on aika vaihtaa vapaalle ja maistaa makuja ugalin tuolta puolen.



Päätimme tehdä malarian jälkimainingeissa heti pienen päivä retken läheiseen Mikindanin kalastajakylään. Suurina päivinään vuosisadan alussa se oli toiminut suurena kalasatamana, mutta kaupallisen kalastuksen ja rahtilaivojen yleistyttyä tämän matalan poukaman helmi menetti jokseenkin merkityksensä. On silti mukava kuvitella aikoja viime vuosisadan alkumetreillä, kun paikalliset dhow-veneet purjehtivat pienissä ryhmissä ulos korttipeleistä tutun padan muotoisesta poukamasta avomerelle ja palasivat iltapäivällä auringonvalossa pestyinä, kannet notkuen barrakudaa, kalamaria ja muita pinnan alla uivia herkkuja. Sittemmin Alfred Nobelin keksintö on vienyt tästä romanttisesta kuvasta hohdon, sillä näinä päivinä paras tapa kalastaa avomerellä on dynamiittipötkö. Se on myös oiva tapa karkottaa Itä-Afrikan rannikoilla pyöriviä valaita, jotka etsivät pareja toisilleen. Nähtävyyksiä etsiville kyläpahanen ei varsinaisesta tarjoa, mutta leppoinen rannikkoväki, siirtomaavallan aikaiset rakennukset, muutamat ravintolat ja upeasti hotelliksi kunnostettu entinen saksalainen valvontatukikeskus tekevät Mikindanista päiväreissun arvoisen.



Seuraavalla viikolla paikalle saapui Liike Ry:n vanhempi työntekijä Tor Lindberg paremmin tunnettu nimellä Turre. 67-vuoden hujakoilla pyörivä mies oli viettänyt jo useamman vuoden elämästään työskennellen eri puolilla Afrikkaa ja oli sittemmin ruvennut eräänlaiseksi modernin aikojen laupiaaksi samarialaiseksi tehden työtä Liike Ry:lle ilman varsinaista palkkaa. Tällä kertaa hän oli saapunut tarkistamaan yhteistyö kumppanin SDA:n kirjanpitoa ja siinä samassa osallistumaan Amer Sports Dayhin joka järjestettäisiin tällä kertaa Tandahimbassa (siitä lisää seuraavalla kerralla). Kaikesta huolimatta kyseessä ei missään nimessä ole elämäänsä kyllästynyt juro Suomi-mies. Asettelisin hänet kenties sivistyssanakirjassa johonkin joviaalin paikkeille tai ehkä kappaleen tai pari taaksepäin hurskaan (ainakin tiedollisesti) tienoille.



Eräs viikonloppu hän ottikin tehtäväkseen käyttää meidät lähellä Mosambikin rajaa Ruvula nimisellä rannalla joka sijaitsi pienen Msimbati kylän vieressä. Tiedossa oli muutaman tunnin ajomatka halki hiekkateiden, johon liittyi pysähdys Makonde kaivertajien luona (joiden veistokset on tehty eebenpuusta), sekä pientä Dakar-ralliharjoittelua. Ruvulan rannalla vierailevien on maksettava konservaatiomaksu (20 USD), jolla tuetaan alueeseen kuuluvaa valtavaa meriluonnonpuistoa ja paikallista kylää. Kahdenkympin maksu rannan käytöstä tuntuu aluksi pöyristyttävältä, mutta rannalle päästyä oli helppo ymmärtää miksi ainakin toistaiseksi koskemattomuus halutaan säilyttää. Sivuillani on kilometreittäin tiimalaseista poimittua hiekkaa, joka antaa rannalle laskuveden aikaan hieman aavikkomaisen vaikutelman, ja edessäni on meri suoraan turkoosista maalipurkista. Ranta laskeutuu niin jyrkästi, että laskuveden aikanakin voit uida muutakin kuin käsipohjaa ja ainoat tuttavuutta tekevät oliot rannalla ovat eksyksissä olevat paimentolaiskarjat. On aivan liian helppo kuvitella miten tämä paikka saataisiin muutettua uudeksi Koh Phi Phiksi tai Palolem Beachiksi kunhan suuret hotelliketjut rupeisivat avaamaan lahjontakukkaroiden nyörejä. Ikävä kyllä niin on tapahtunut ennen ja niin tulee tapahtumaan jatkossakin, joten on parasta nyt kun timantti on vielä hiomaton. Jatkan Amer Sports Daystä muutaman päivän kuluttua…

Ja välillä heikoilla..

On niitä huonojakin puolia täällä asumisessa. Vaikka olen alkanut pikkuhiljaa pitämään itseäni paikallisena, on vielä paljon asioita minkä perusteella minua voidaan pitää ulkopuolisena, joka vain sattuu asumaan täällä. Pikkuasioita jotka päivittäin ärsyttävät täällä asumisessa on mm. pieniä rahallisia huijauksia rikkaalta länsimaalaiselta, ruuan seassa olevat pikkukivet, paikallisten aikaansaamattomuus hyvinkin yksinkertaisissa asioissa, sen semmoisia. Mutta sitten on myös niitä hieman suurempia ongelmia. Jo aikaisemmin kertomani matka Dar es Salamista Mtwaran oli tietysti koettelemus niin suolistolle kuin kankuillekin, mutta ehdottomasti kovin kuumotus tuolla reissulla jäi kertomatta. Ja se tuli erään poliisipysäytyksen yhteydessä.

Olimme taas keskellä ei mitään, kun bussi rupeaa hiljentämään vauhtia merkittävästi. ”Taas tulee poliisipysähdys.” :Sofiaa toteaa nopeasti huomatessaan ikkunoiden puolelta, kuinka kirkkaan valkoisiin uniformuihin pukeutuneet miehet huitovat bussia tien viereen. Näitä on tullut tällä matkalla jo muutama aikaisemmin. Rutiini on mennyt jotakuinkin näin: bussin etuosassa käytävällä istuvat viime hetken mukaanänkijät astuvat ulos autosta, poliisi nousee autoon ja tervehtii matkustajia, tekee nopean silmäyksen auton perukoille, toivottaa hyvää päivänjatkoa ja poistuu. Ilmeisesti valtio on valjastanut paikallispoliisit käymään läpi busseja siinä uskossa, että niiden sisuksissa saatetaan harjoittaa epäilyttävää toimintaa.

Tällä kertaa kyytiin noussut virkavallanedustajan olemus enteili pahaa. Selkeästi laivan kapteenilta varastettuun takkiin ja hattuun pukeutunut mies nousi varmoin askelin bussin portaat ylös ja alkoi tuijottaa minua tasaisesti sillä silmäyksellä kun olin hänen näkökentässään. Hänen ihonsa oli hyvin musta ja jossain rinnakkaistodellisuudessa hän olisi varmasti täyttänyt edesmenneen Captain Jackin kengät oikein hyvin. Tästä huumorisävytteisestä huomiosta huolimatta tilanne oli kaikkea muuta kuin koominen, kun herra Jack astui viereemme ja pysähtyi. ”Where are you going?” kantautui selvästi läpi koko hiirenhiljaisen bussin. Kerroimme olevamme matkalla Mtwaran lomalle sillä kyseisenä hetkenä meillä ei ollut vielä työlupia valmiina. Tämän poliisin mielestä kaikilla länkkäreillä jotka käyttivät joukkoliikennettä, oli oltava opas mukana joka matkustaisi heidän kanssaan. Sellaista meillä ei luonnollisesti ollut ja luulen että kumpikin osapuoli näki tuon kusetuksen läpi saman tien. Tämän jälkeen selvästi hikoileva miliisi halusi nähdä passimme, mitkä muitta mutkitta ojensimme hänelle. Pienehkön selailun jälkeen hän kysyi uudelleen oppaasta jota emme edelleen tarvinneet. Ja saamatta siihen edelliskertaista parempaa vastausta, hän nappasi passimme mukaan ja pyysi meitä seuraamaan häntä ulos bussista. Ajatus siitä, että jäisimme keskelle ei mitään Captain Jackin vangiksi, hiipi päähäni hetkeksi. Tosiasia oli kuitenkin niin ettemme olleet tehneet mitään väärää. Juuri nyt olimme vain kaksi turistia tekemässä matkaa eteläiseen Tansaniaan. Silti bussin ulkopuolella jatkunut kysymyssarja ei saanut mieltäni rauhoittumaan. ”What are you doing in Mtwara?”, ”Where is your guide?”, ”Why are you here?” – pistäväkatseisella miehellä riitti kysyttävää. Aikamme asiaa bussin ulkopuolella selviteltyämme, alkoi yksi karanneista Village Peopleista olla meihin sen verran kyllästynyt, että hän päätti ojentaa passit takaisin. Bussi nosti kytkintä ja arvelimme, että miehen motiiveina todennäköisesti oli ollut saada ongittua muuta korruptiokolikko pienellä kovistelulla länkkäreiltä. Tällä kertaa hänen kätensä jäivät tyhjäksi kun taas omamme saivat pikku pikku kuumotusta.

Eräs toinen ärsyke on sairastuminen. Olihan se tietysti käynyt mielessä, että malariaan saattaa sairastua tämän reissun aikana, mutta yllätys oli silti suuri kun sen eräs torstaiaamu huomasi saaneensa. Edellisenä yönä olin herännyt kylmään hikeen ja tuntenut kuumeen nousevan, mutta en halunnut viedä Sofialta yöunia herättämällä hänet tietoisuuteen mahdollisesta sairastumisesta. Aamulla olo oli edelleen kuumeinen, joten seuraavana tehtävänä oli lähteä varmistamaan sairaus paikalliselle klinikalle. Kuumeinen olo, ruokahaluttomuus ja julma afrikkalainen aurinko on huono yhtälö, kun joudut kävelemään – oli se sitten 10 metriä tai 10 kilometriä. Onneksi lähiklinikalle ei kodiltamme ollut matkaa kuin kilometri ja tiesin siellä olevan päivystävä saksalaislääkäri, joten diagnoosissa ei pitäisi olla ongelmia. Sofia lähti mukaan pitämään minusta huolta ja samassa yhteydessä hän päätti varmuuden vuoksi testata myös itsensä. Pienen odottelun, sähläilyjen ja hikoilun jälkeen tulokset olivat valmiita. Malariahan sieltä tuli. Viisi pikkuruista parasiittiä, joiden hoitoon sain 24 pientä pilleriä. Sofialla oli neljä parasiittiä, mutta annoskoot pysyivät samana. Joten eikun lusimaan!

Kuten arvata saa ensimmäiset 24 tuntia olivat kaikista pahinta. Kuume rupeasi sahaamaan tasaisesti 37 ja 40 asteen välillä pysähtymättä kertaakaan, jolloin olo on vuorotellen kuin lämpöpatteri tai jääpuikko. Ruoan syöminen on lähinnä vitsi kun jo pelkän veden nieleminen tuo kyyneleet silmiin. Ja kun yrität nukkua, aivosi alkavat täyttyä kaikenlaisista kauhuskenaarioista tansanialaisissa sairaaloissa, hautausurakoitsijoista ja kaikesta muusta mitä kuumeen sekoittamaan päähän saattaa tulla. Oksennus tuntuu jatkuvasti kurkun perukoilla, mutta et raaski tehdä sitä sillä pelkäät enemmän mitä tapahtuu jos oksennatkin tärkeät lääkkeet pihalle ennen kuin ne ovat kerinneet imeytyä. Yöllä et halua nousta ylös vessaan sillä se tarkoittaisi sitä, että tullessasi takaisin joutuisit asettumaan makuulle siihen lammikkoon jonka olet jättänyt hien muodossa lakanoihin. Tämän jälkeen kaikki on paljon helpompaa. Ruoka rupeaa pikkuhiljaa maistumaan, mutta aristelua on vielä havaittavissa. Kuume alkaa pysyä alhaalla ja tasaisempana kuin aikaisemmin. Eikä kauhuskenaariot vilise mielessäsi joka kerta kun räpsäytät silmiäsi. Lääkekuuri on naposteltu 3 päivän jälkeen, mutta heikotusta jatkuu vielä muutama päivä sen jälkeen. Tulipahan sekin kokeiltua. Mahdankohan enää koskaan voida luovuttaa verta?

Hidas, hitaampi, elämä täällä

Olen paikallani. Kun maailmasi keskittyy saman katon alla nukkumiseen (oli se sitten Suomessa tai Tansaniassa), uusien kokemuksien kerääminen muuttuu huomattavasti vaikeammaksi. Siispä näin parhaaksi päivitellä tapahtumia harvemmin, jotta julkaisukelpoista materiaalia löytyisi myös tämän arkisuuden keskeltä.

Samaan aikaan kun Sofian liikunnanopetustyöt rullaavat eteenpäin, myös oma työni on saanut vihdoin tuulta alleen. Niille jotka eivät vielä tiedä, olen saapunut työskentelemään englanninkielenopettajaksi ala-aste ikäisille peruskoululaisille eteläiseen Tansaniaan, jossa kaikki oppitunnit käydään suahilin kielellä. Ja ei, minulla ei ole aikaisempaa kokemusta mistään tämänkaltaisesta työstä. Ei kieltenopettamisesta tai opettamisesta yleisellä tasolla. Mutta englanninkielentaitojani olen teroittanut jo lähes toistakymmentä vuotta hyvällä menestyksellä, joten ehkä kaikki toivo ei ole menetetty.

Lähettäjä Tansania 2010-11

Tällä hetkellä minulla on kuusi eri luokkaa kolmessa eri koulussa ja oppilaiden iät vaihtelevat hädin tuskin viisi vuotiaista aina neljäätoista hipoviin asti. Edessäsi on luokka jolla on yhteistä kieltä kanssasi muutamaa sanaa verran, takanasi tyhjä taulu ja kädessäsi valkoinen liitu. Nyt ensimmäinen kysymys tässä on tietysti: ”Mistä aloitan?” Ja voin kertoa että en tiedä. En tiedä vaikka olen tehnyt tätä työtä kohta kaksi viikkoa. Aloita puhumaan ja vangitse yleisö. Valitse aihe ja ala kirjoittamaan. Kaikenlainen havainnollistaminen auttaa ja oppimiseen sisäänrakennetut leikit ovat sitä suola joka saa lapset kiinnostumaan. Olenkin jo kahdessa viikossa ehtinyt kiipeillä pitkin pöytiä ja tanssimaan ympäri luokkaa saadakseni lapset mukaan oppimisrytmiin. Aiheina ovat olleet ruumiinosat, eläimet ja kellonajat, joista viimeisin tuntuu tuottavan erityisen suurta vaikeutta paikallisten oman ajanlaskujärjestelmän takia. Tämä kaikki saattaa tietysti tuntua edesvastuuttomalta, mutta maassa jossa vain 7 % kaikista lapsista jatkaa yläasteelle (jossa kaikki opetus tapahtuu englanniksi) on ala-asteella opetettavalle englannille todellista tarvetta. Oli opettajan pätevyys mikä tahansa.

Lähettäjä Tansania 2010-11

Kaikki aika ei tietysti ole kulunut töiden parissa. Rannalla on tullut aurinkoa otettua mikä on mukavaa ehkäpä kahden sekunnin ajan, mutta täällä saa makoilla omissa oloissaan melko huoletta sillä muutaman paikallisen lisäksi ei ketään muuta juurikaan käy. Lisäksi paikallinen yökerhotaso tuli testattua erikoisin seikkailujen kera toissaviikonloppuna, kun otimme lauantai alkuillasta mbajaji-kyydin kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan toiseen kylään. Riksakuskiltamme loppui bensa heti kun olimme päässeet kaupungin valojen ulkopuolelle, mutta takanamme tulleesta autosta löytyi kukas muu kuin PASTORI AUGUSTINE FERNANDEZ! Hyvä pastori oli käymässä iltalenkillä Mtwarassa ja matkalla kotiin Mikindaniin minne olimme itsekin matkalla ja kuin laupias samarialainen konsanaan, oli hän valmis heittämään meidät baariin. Siinä on jotain sanoin kuvailematonta tyyliä saapua baariin vanhan Defenderin kyydissä jota ohjaa eläkettä kuumeisesti tavoitteleva pastori. Kyytikiitoksilla täytetty pastori kutsui meidät myös huomiselle aamusaarnalle, mutta siitä jouduimme irtisanoutumaan. Itse 10 Degrees South-baari osoittautuikin vasta välipisteeksi jota piti pystyssä paikallisen sukellusfirman väki, mutta hyvä musiikkivalikoima ja värikäs henkilökunta loivat hyvän tunnelman. Täältä matka jatkui vuorostaan takaisinpäin Mtwara ja tarkemmin sanottuna kohti viidakkoa sillä tämä mesta sijaitsi kirjaimellisesti keskellä sitä. Riksavalojen voimin suunnistimme läpi pöllyävien ja valottomien hiekkateiden halki kilometrin verran kunnes saavuimme suurelle aukiolle jossa musiikin perusteella voisi kuvitella baarin olevan. Ja niinhän se olikin, mutta sähköt olivat poikki. Sen sijaan bassoaaltoja palmumerien halki loivat autolaumat, joiden ajovaloissa paikalliset neidit pistivät bootyä heilumaan siihen tahtiin, että epäilisin heidän esiintyvän lähiaikoina amerikkalaisissa räppivideoissa. Sähköt palasivat ja bileet voitiin aloittaa. Mitään kovin erikoista ei itse baarin sisustuksessa ollut. Tuolit, pöydät, baaritiski ja tanssilattia – kaikki löytyivät, kuten suomalaisessakin baarissa. Musiikkipuolella vallitsi yhdistelmä meillä soivia disco-hittejä ja paikallisia rytmejä joita DJ onnistui hyvin sekoittamaan keskenään. Ja pois alta neidit! Täällä tanssilattian valtaavat miehet mitä erikoisimpien liikkeidensä kanssa ja rouvat saavat katselevat laidalta. Kyseessä oli kuin lintujen soidinmenot pohjolan järvimaisemista, jossa urokset esittelevät taitojaan naaraille. Nokkimisilta vältyttiin toistaiseksi. Eipä siinä mitään sen ihmeellisempää yhtyeen iltaan mahdu. Muistaakseni.

Lähettäjä Tansania 2010-11

Viime viikonloppuna otimme puolestaan kohteeksemme Dar es Salaamin ja Mtwaran välissä sijaitsevan Kilwa Masokoon, joka tunnetaan ehkä parhaiten lähellä sijaitsevien raunioidensa takia. Mukana oli jo tutuksi tullut kööri pohjolan kauhuja: Minä, rakas Sofia, Mikko, Salla ja Miia. Kaikki Liike Ry:n työntekijöitä täältä Mtwarasta. Matkaa oli vaatimattomat 300 kilometriä minkä kulkemiseen täytyy kuitenkin varata reilut kuusi tuntia ja kaksi bussivaihtoa.

Lähettäjä Tansania 2010-11

Saavuimme mestoille noin kello neljän aikoihin ja löysimme lähes välittömästi yösijan jonka saimme kohtuulliseen hintaan. Pieni pyrähdys kaupungin läpi ja olimmekin jo varaamassa seuraavalle päivälle veneajelua jokisuistoille, jossa kerrottiin olevan paikallisten virtahepojen piilopaikka. Seuraavana päivänä auto kävi noukkimassa meidät satamaan, jossa englantilainen Mike oli ilmestynyt oppaaksemme kahden dhow -veneen kylkiäisenä. Tunti kului lilluen mangroove maastoja pitkin hiljalleen eteenpäin kunnes alkoi tapahtua. Toinen kuskeista huomasi edessäpäin olevan liikettä ja kaikkien kameroista oli loppumassa tila jo pelkistä vedenloiske-kuvista. Ei kulunut kauan, kunnes ensimmäinen Afrikan eläinkohtaaminen oli sinetöity. Kolmenkymmenen metrin päässä veneestämme pärskähti pintaan korvia heilutteleva virtahepo perhe, jotka pitivät etäisyyttä veneeseen uimalla omalle pikku suistolleen turvaan. Siinä ne sitten aikansa tuijottelivat meitä. Välillä mennen veden alle, välillä nousten pintaan, välillä tullen lähemmäs ja peruuttaen takaisin kauemmas. Tilanne oli erityisen mukava ja leppoisa, kun dhow – venekuskit heittävät ankkurin veteen ja jäimme lillumaan ja katselemaan virtahepojen leppoisaa elämää. Ketään muita ei ollut paikalla meidän lisäksi. Pienenä erikoisuutena oppaamme osasi kertoa virtahepoja olleen parhaimmillaan yli 500 kappaletta tällä alueella, mutta Etelä-Afrikasta tulleiden salametsästäjien seurauksena kanta oli tippunut vain kymmenes osaan siitä. Hyvä ensimmäiseksi safari kokemukseksi.



Päästyämme takaisin virtahepojen parista päätimme käydä syömässä rantaravintolassa jonka omisti tansanialais-tanskalainen pariskunta. Ravintolan lisäksi tähän rantaan kuului 3 kilometriä lähes valkoista hiekkaa pakollisten palmujen ja kirkkaan turkoosin veden kanssa, joka säilyy nousuveden aikanakin polven korkeudella pitkän matkaa ennen kuin syvänteen reuna alkaa lähestyä. Ranta jonka äärellä voi korkata yhden, hukuttaa huolensa taivaan ja meren välisen rajan etsimiseen ja nostaa maljan.



Kolmas päivä oli pyhitetty aamu-uinnille samalla loistavalla rannalla ja iltapäivä Kilwa Kisiwanille, tuolle Unescon maailman perintokohteelle. Tämä pieni saareke Kilwa Masokon vierelle oli kulta-aikanaan 1200- luvulla merkittävä kauppareitti mm. Zimbabwen kultakaivosten ja Persian välillä ja toimi ensimmäinen satama koko Itä-Afrikan rannikolla. Arabi sulttaanien jälkeen sitä olivat miehittäneet niin portugalilaiset kuin Omanin omat sulttaanit, käyden kauppaa aina arvoesineistä orjiin. Nykyisistä rakennuksista on suurimmaksi osaksi jäljellä raunioita lukuun ottamatta muutamaa hienosti säilynyttä moskeijaa ja arabialaista linnoitusta, joka muutti hiljaisen rannikkonäkymän vakuuttavaksi panorama -näkymäksi. Saaren ehdoton riesa oli tosin pahansisuiset muurahaiset jotka koettelivat seurueen hermoja useampaan otteeseen, mutta niistäkin selvittiin ja hienon päivän kruunasi upea auringonlasku parvekkeeltamme. Oli aika mennä nukkumaan sillä aamubussi nostaa kytkintä kello 06.00.

Ajanlaskun alkutunnelmat

Olin unohtanut tämän. Kuuman ja painostavan ilman joka valtaa sinut viimeistään vartti sen jälkeen kun olet jättänyt ilmastoidun lennokkisi, valtavat ihmismassat paahtavien katujen varsilla, palavan roskan katku. Taksin ikkunasta katsoin ulos tien varsille, jossa päämäärättömän näköisesti kulkevat ihmiset alkavat muistuttivat enemmän ja enemmän muurahaisilta. Vain osa tietäen mitä heidän kuului tehdä ja lopuille se on toinen tarina. Olin unohtanut tämän ja jossain sisimmässä, se hävetti. Kaikki tämä vaikutti tutulta, kuin aikaisemmasta unesta jonka olin joskus nähnyt, mutta silti niin kaukaiselta ja epätodelliselta. Voivatko ne muutamat vuodet jotka olen ollut pois kaiken tämän parista tosiaan pyyhkiä mielestäni ne päivät ja yöt jotka kuljin nyt ikkunan toisella puolella olevien kanssa. Kuinka helposti kotoisat mukavuudet ovatkaan pehmentäneet minut uskomaan kaiken olevan hyvin maailmassa miljoonat näkevät nälkää. Kuinka helposti...

Taksimatka majapaikalle saatiin hoidettua mallikkaasti ja vastassa siellä olikin sisäkkö joka päästi meidät sisään muita mutkitta. Ja ei aikaakaan kun emäntämme Tamara ilmestyi paikalle tervehtimään meitä hyppytunnillaan espanjan opettamisesta. Tämä neljääkymppiä kosiskeleva neiti asuu nyt kolmatta vuotta Tansaniassa tehden opetustehtäviä Dar es Salaamin kansainvälisellä lastenkoululla jonne kaikki Ex-patriootit raahaavat omat lapsensa. Aikaisempaakin opetuskokemusta löytyy Burman suunnalta, jossa kului yhtälailla 3 vuotta. Ehkäpä aika täälläkin alkaa olla päätöksessään, sillä työhuolet ja yleinen kaaos tuntuivat kuuluvan päiväjärjestykseen niinä kahtena päivänä kun vierailimme hänen luonaan. Ehdottomana erikoisuutena ensimmäisestä illasta voi mainita kolmetuntisen vierailumme hänen opettaja- ja ex-patrioottikavereiden kirjakerhoon/illanistujaisiin. Paikalla oli tusina vaaleita, hienostopiireissä liikkuvia 40+ -vuotiaita, joihin tuskin törmäisin kävelemässä Darin pölyisillä kaduilla ja me. Olo ei pelkästään tuntunut ulkopuoliselta, me olimme ulkopuolisia. Oli hieman vaikea asettautua rooliin, kun 36 tuntia Suomen kamaralta poistumisen jälkeen istun Dar es Salaamissa keskellä olohuonetta kuunnellen Heather nimisen emännän kertomuksia Tuesdays with Morrie –kirjan valokuvauksista ja lähes kilpaa häntä ylistäviä ystäviä. Hyvin erikoinen ensimmäiseksi illaksi Tansaniassa. Kirja vaikutti silti lukemisen arvoiselta.

Lähettäjä Tansania 2010-11

Kaksi päivää pyörähti nopeasti johon ei kuulunut oikeastaan muuta erikoista kuin pääbussiasemalla vierailu. Viisi kilometriä kaupungin keskustasta sijaitseva bussiasema saattaa kuulostaa jollekin hakuammunnalta, mutta siihen on hyvä syy. Kun aamutuimaan ilmestyimme kello kuudelta lähtevää bussia etsimään, ei mahdollisista ehdokkaista ollut pulaa. Silmien eteen avautui armeija – busseista tehty armeija. Kaikki hienoissa riveissä ja jonoissa, väleinä vain ihmisen mentävät raot, niin kauas kuin silmät kantoivat. Pimeys, öiset itikoiden pistokset ja vähäinen uni saattoi sakottaa laskutaitoja, mutta voisin arvioida busseja olleen lähempänä 150. Kello kuusi aamulla lähtevät bussit olivat asettuneet omaan riviin ja lähtivät todella täsmällisesti liikkeille kun aika oli oikea. Matka-ajaksi oli arvioitu 11 tuntia 500 kilometriä varten, jota varjosti 60 kilometrin osuus pomppuisella ja pöllyävällä hiekkatiellä. Tämä ei ole se keskiverto mökkitie Suomesta. Kuuautoajelu on parempi kuvaus. Menopeli oli totta kai pitkää ajomatkaa varten täyteen pakattu, viisi ihmistä mahtuu siihen riviin missä Suomessa mahtuu neljä ja penkkirivien väliä on kavennettu, jotta muutama ylimääräinen rivi mahtuisi bussin perukoille, joka vuorostaan tuo yhtiölle lisää massia (ja minun edessä istuville tuskaa). Uskaltaisin epäillä Ryanairin käyvän tekemässä kenttätutkimuksiaan asiakasmukavuudesta täällä.

Lähettäjä Tansania 2010-11

Ja mitäpä sanoi tästä paikasta jota kutsun kodikseni seuraavat 5 kuukautta. Mtwara on se uinuva ja hiljainen swahili-satamakaupunki, joka on pysähtynyt paikoilleen 1950-luvun vaihteen paikoilleen. Ainoat huomattavat erot siihen ja tähän päivään ovat kännykät ja satunnaiset tietokoneet siellä täällä. Merituuli silittää auringon värjäämiä hiuksiani, palmujen suhinoiden väliltä voi erottaa lähitaloista soivat rauhalliset afrikkalais-laulut, turkoosiksi värjätty meri sekoittuu rantahiekkaan vain kahdentoista kivenheiton päästä ikkunoistani ja kello tuntuu saaneen lisää tunteja vuorokauteen. Aika on hidastunut - ellei pysähtynyt.

Tälle kaikelle on myös toinen puoli. Se vähemmän puhuttu. Ehkä avaan sitäkin puolta seuraavalla kerralla. Siihen asti.

Kuvia ei tule olemaan hirveesti hitaiden siirtonopeuksien takia

Budjettikriisiapua

Aika. Se vierii eteenpäin silloin jos ei pysähdy katsomaan ympärilleen. On kulunut aikalailla tarkalleen kaksi vuotta siitä, kun palasin Suomeen Australiasta (pari päivää sinne tänne). Silloin aikomuksena oli tulla vain vierailulle ja jatkaa matkaa Etelä-Amerikkaan. Kuitenkaan niin ei käynyt vaan elämä muuttui ja sen myötä myös suunnitelmat. Ja nyt on uusia.

Kaksi vuotta on riittävä aika kerätä rahaa lähes mille tahansa reppureissumatkalle, jos kykenee olemaan säästeliäs tekemisissään Suomen kamaralla (tämä ei ole niin vaikeaa kuin miltä se kuulostaa), sairastumatta, loukkaantumatta vakavasti ja jaksaa odottaa sitä hetkeä, kun ilmestyt rinkka selässä Helsinki-Vantaa lentokentälle, lentosi numero patsastelee jättimäiseltä ilmoitustaululta ja katselet ilmaan nousevia koneita. Vaikka monet ovatkin kysyneet paljonko reissuun on varattu rahaa, ei summa varsinaisesti kerro minkälaisia rajoituksia olet saattanut joutua tekemään elämässäsi saadaksesi tuon rahan kasaan. Ajattelin nyt avata tätä säästämisen mytologiaa, joka niin monille tuntuu vaikealta. Joten aloitetaan:

Palkka. Ansaitsen kuukausipalkkaa sihteerin työstä 1660 euroa, josta verojen jälkeen minulle jää käteen n. 1 200 euroa kuukaudessa. Minulla tosin on tiettyjä etuja perheyrityksen puolesta, jonka perusteella palkkani voisi teoreettisella tasolla sanoa olevan lähempänä n. 2 000 - 2 100 euroa, mutta pysytään nyt tuossa alkuperäisessä summassa. Tällöin vuosi ansioni on 1 660 € x 12 eli 19 920 €. Sillä pitäisi saada maksettua perustarpeet joita itse katson olevan vuokra, vesi, sähkö, vakuutukset, netti, puhelin ja tietysti ruoka.

Vuokra: 4 800 € / vuosi (sisältää veden)
Sähkö: 400 € / vuosi
Vakuutukset: 100 € / vuosi
Netti: 500 € / vuosi
Puhelin: 300 € / vuosi
Ruoka: 4 000 € / vuosi

Nämä perustarpeet tekevät vuodessa yhteensä 10 100 euroa. Joten kun perustarpeet vähennetään vuoden palkasta jää jäljelle summa 9 820 euroa. Ei mikään paha summa vuodelta, mutta kukaan ihminen tuskin pystyy siirtymään talviunille vuodeksi (tosin se olisi hienoa) ja säästää koko potin sitä hetkeä varten, kun olet valmis lähtemään.

Teen alkuun muutaman karun olettaman. Sinulla on hallussasi jo kaikki matkustamista varten tarvittavat tavarat, joten sinun ei tarvitse ostaa matkaa varten enää mitään. Jos tämä ei ole totta voi budjettiin lisätä mitä tahansa 100 ja 1 000 euron väliltä. Sillä saa ostettua hyvän rinkan ja sälää, mitä sitten missäkin päin maailmaa tarvitsee esim. makuupussin, taskulampun tai.. vaikka pallon. Lisäksi on todettava, että jos kärsisin vakavasta lääkkeitä vaativasta sairaudesta, olisin keskellä uuden asunnon hankintaa tai uskoisin kaikkeen mitä ruotsalaisessa pikkumökissä keskellä talvea piileskelevä Hannu sanoo, todennäköisyydet ovat että tällä tulotasolla ei hirveästi rahaa jäisi käteen. Näin ei kuitenkaan ole. Tämän jälkeen onkin kysymys enää ajanviettotavoista ja harrastuksista.

Ja ajanvietto joka vaatii vähän tai mielellään ei yhtään rahaa, on lähellä sydäntä. Lenkkeily maksaa vähän, netin käyttö maksaa vähän, kirjojen lukeminen maksaa vähän. Tietenkin tämänkaltaisiin harrastuksiin voi usein liittää tylsyyteen ja yksinäisyyteen. Ja tietyllä tavalla se on totta, mutta usein se on myös uskomattoman hauskaa. Parhain esimerkki tästä on varmaankin nettissä surffailu. Kuvitteleppa ajanviete, jossa sinä päätät onko käyttämäsi aika opettavaista, viihdyttävää vai täyttä paskaa joka kuitenkin jostain kumman syystä saa sinut nauramaan. Itselleni se on kaikkea näitä asioita. Saatan hyvin lukea mielenkiintoisia artikkeleita Hans Roslingin uusista statistiikoista, katselen uusimpia tv-sarjoja streemauksella ja nauraa silmät vedessä kuinka jotkut vääntää kaksoissateenkaarien fiilistelystä lauluja, jotka päätyvät iTunesiin myyntiin - kaikki yhden tunnin sisällä.

Ei kuitenkaan kannata käsittää väärin, sillä vietän aikaa myös kavereiden kanssa silloin tällöin. Osaa näen useammin, toisia harvemmin. Juttu tuntuu olevan niin, että tekemiset kavereiden kanssa helposti johtavat rahan käyttöön. Mennään katsomaan leffaa, käydään ulkona syömässä, biletetään, lista jatkuu - ainakin tietyntyyppisten kavereiden kanssa. Itselläni on ollut onnea siinä mielessä, että minulla on kavereita, jotka ovat (ehkä vahingossa) myös kiinnostuneita asioista jotka vaativat vähän rahaa. Esimerkiksi erilaiset lauta- ja videopelit ovat loistavaa vaihtelua yksinäisille harrastuksille. Sofia nimisen tyttöystävän (hänestä lisää myöhemmin) kanssa tulee puolestaan laitettua ruokaa, keskusteltua ja hölmöiltyä omalla tavallamme. Päällepäin näyttäisi siltä ettei tämä kaveri päätään seinään hakkaa työaikojen ulkopuolella.

Minun kohdalla riittävä budjetti vajaan vuoden kestävälle reissulle on 9 000 euroa, jonka voisi sanoa olevan puolentoista/kahden vuoden työn tulos (riippuen katsomistavasta). Tämä summa sisältää lentoliput, lisävakuutukset, majoitukset, ruuat, juomat, kissat ja koirat - you name it, I got it. Ja jos ajattelee, että on mennyt kaksi vuotta ja saanut kasaan 9 000 euroa, tekee se 4 500 euroa per vuosi. Se ei ole todellakaan hyvä saavutus omasta mielestäni. Hyvin olisin tuohon summaan saanut lisättyä ainakin muutaman tuhat euroa jos olisin ollut tarkempi rahojen kanssa. Joten myös minulla on vielä opittavaa säästämisestä.

Ja jottei tämä blogi karkaisi aivan tuhottoman pitkäksi (minkä se jo teki), tehdään tiivistelmä loppuun. Kaikenkaikkiaan kysymys on siitä, että jos haluat tehdä matkan minkä tulet muistamaan koko loppuelämäsi, ei sinun tarvitse säästää vuosikymmeniä kasaan rahavuorta jolla pääsee maailmalle. Todennäköisyydet ovat, että jos olet töissä, saat saman verran tai enemmän palkkaa kuin minä kuukaudessa (pääkaupunki seudulla tietysti omat kertoimet) ja osaat säästää, on sinulla helvetin hyvät mahdollisuudet saada rahat kasaan vuodessa tai kahdessa. Itsestäni ei tunnu, että olisin hirveästi uhrannut tai luopunut mistään päästäkseni tähän pisteeseen.

Joten. Tiputa ne jokaviikonloppuiset baarikierrokset kerta kuussa tai kahdessa tasolle, jätä se uusi iPad ostamatta, kokeile vähän maksavia harrastuksia ja seuraa perässä. Lupaan ettet tule katumaan.