On niitä huonojakin puolia täällä asumisessa. Vaikka olen alkanut pikkuhiljaa pitämään itseäni paikallisena, on vielä paljon asioita minkä perusteella minua voidaan pitää ulkopuolisena, joka vain sattuu asumaan täällä. Pikkuasioita jotka päivittäin ärsyttävät täällä asumisessa on mm. pieniä rahallisia huijauksia rikkaalta länsimaalaiselta, ruuan seassa olevat pikkukivet, paikallisten aikaansaamattomuus hyvinkin yksinkertaisissa asioissa, sen semmoisia. Mutta sitten on myös niitä hieman suurempia ongelmia. Jo aikaisemmin kertomani matka Dar es Salamista Mtwaran oli tietysti koettelemus niin suolistolle kuin kankuillekin, mutta ehdottomasti kovin kuumotus tuolla reissulla jäi kertomatta. Ja se tuli erään poliisipysäytyksen yhteydessä.
Olimme taas keskellä ei mitään, kun bussi rupeaa hiljentämään vauhtia merkittävästi. ”Taas tulee poliisipysähdys.” :Sofiaa toteaa nopeasti huomatessaan ikkunoiden puolelta, kuinka kirkkaan valkoisiin uniformuihin pukeutuneet miehet huitovat bussia tien viereen. Näitä on tullut tällä matkalla jo muutama aikaisemmin. Rutiini on mennyt jotakuinkin näin: bussin etuosassa käytävällä istuvat viime hetken mukaanänkijät astuvat ulos autosta, poliisi nousee autoon ja tervehtii matkustajia, tekee nopean silmäyksen auton perukoille, toivottaa hyvää päivänjatkoa ja poistuu. Ilmeisesti valtio on valjastanut paikallispoliisit käymään läpi busseja siinä uskossa, että niiden sisuksissa saatetaan harjoittaa epäilyttävää toimintaa.
Tällä kertaa kyytiin noussut virkavallanedustajan olemus enteili pahaa. Selkeästi laivan kapteenilta varastettuun takkiin ja hattuun pukeutunut mies nousi varmoin askelin bussin portaat ylös ja alkoi tuijottaa minua tasaisesti sillä silmäyksellä kun olin hänen näkökentässään. Hänen ihonsa oli hyvin musta ja jossain rinnakkaistodellisuudessa hän olisi varmasti täyttänyt edesmenneen Captain Jackin kengät oikein hyvin. Tästä huumorisävytteisestä huomiosta huolimatta tilanne oli kaikkea muuta kuin koominen, kun herra Jack astui viereemme ja pysähtyi. ”Where are you going?” kantautui selvästi läpi koko hiirenhiljaisen bussin. Kerroimme olevamme matkalla Mtwaran lomalle sillä kyseisenä hetkenä meillä ei ollut vielä työlupia valmiina. Tämän poliisin mielestä kaikilla länkkäreillä jotka käyttivät joukkoliikennettä, oli oltava opas mukana joka matkustaisi heidän kanssaan. Sellaista meillä ei luonnollisesti ollut ja luulen että kumpikin osapuoli näki tuon kusetuksen läpi saman tien. Tämän jälkeen selvästi hikoileva miliisi halusi nähdä passimme, mitkä muitta mutkitta ojensimme hänelle. Pienehkön selailun jälkeen hän kysyi uudelleen oppaasta jota emme edelleen tarvinneet. Ja saamatta siihen edelliskertaista parempaa vastausta, hän nappasi passimme mukaan ja pyysi meitä seuraamaan häntä ulos bussista. Ajatus siitä, että jäisimme keskelle ei mitään Captain Jackin vangiksi, hiipi päähäni hetkeksi. Tosiasia oli kuitenkin niin ettemme olleet tehneet mitään väärää. Juuri nyt olimme vain kaksi turistia tekemässä matkaa eteläiseen Tansaniaan. Silti bussin ulkopuolella jatkunut kysymyssarja ei saanut mieltäni rauhoittumaan. ”What are you doing in Mtwara?”, ”Where is your guide?”, ”Why are you here?” – pistäväkatseisella miehellä riitti kysyttävää. Aikamme asiaa bussin ulkopuolella selviteltyämme, alkoi yksi karanneista Village Peopleista olla meihin sen verran kyllästynyt, että hän päätti ojentaa passit takaisin. Bussi nosti kytkintä ja arvelimme, että miehen motiiveina todennäköisesti oli ollut saada ongittua muuta korruptiokolikko pienellä kovistelulla länkkäreiltä. Tällä kertaa hänen kätensä jäivät tyhjäksi kun taas omamme saivat pikku pikku kuumotusta.
Eräs toinen ärsyke on sairastuminen. Olihan se tietysti käynyt mielessä, että malariaan saattaa sairastua tämän reissun aikana, mutta yllätys oli silti suuri kun sen eräs torstaiaamu huomasi saaneensa. Edellisenä yönä olin herännyt kylmään hikeen ja tuntenut kuumeen nousevan, mutta en halunnut viedä Sofialta yöunia herättämällä hänet tietoisuuteen mahdollisesta sairastumisesta. Aamulla olo oli edelleen kuumeinen, joten seuraavana tehtävänä oli lähteä varmistamaan sairaus paikalliselle klinikalle. Kuumeinen olo, ruokahaluttomuus ja julma afrikkalainen aurinko on huono yhtälö, kun joudut kävelemään – oli se sitten 10 metriä tai 10 kilometriä. Onneksi lähiklinikalle ei kodiltamme ollut matkaa kuin kilometri ja tiesin siellä olevan päivystävä saksalaislääkäri, joten diagnoosissa ei pitäisi olla ongelmia. Sofia lähti mukaan pitämään minusta huolta ja samassa yhteydessä hän päätti varmuuden vuoksi testata myös itsensä. Pienen odottelun, sähläilyjen ja hikoilun jälkeen tulokset olivat valmiita. Malariahan sieltä tuli. Viisi pikkuruista parasiittiä, joiden hoitoon sain 24 pientä pilleriä. Sofialla oli neljä parasiittiä, mutta annoskoot pysyivät samana. Joten eikun lusimaan!
Kuten arvata saa ensimmäiset 24 tuntia olivat kaikista pahinta. Kuume rupeasi sahaamaan tasaisesti 37 ja 40 asteen välillä pysähtymättä kertaakaan, jolloin olo on vuorotellen kuin lämpöpatteri tai jääpuikko. Ruoan syöminen on lähinnä vitsi kun jo pelkän veden nieleminen tuo kyyneleet silmiin. Ja kun yrität nukkua, aivosi alkavat täyttyä kaikenlaisista kauhuskenaarioista tansanialaisissa sairaaloissa, hautausurakoitsijoista ja kaikesta muusta mitä kuumeen sekoittamaan päähän saattaa tulla. Oksennus tuntuu jatkuvasti kurkun perukoilla, mutta et raaski tehdä sitä sillä pelkäät enemmän mitä tapahtuu jos oksennatkin tärkeät lääkkeet pihalle ennen kuin ne ovat kerinneet imeytyä. Yöllä et halua nousta ylös vessaan sillä se tarkoittaisi sitä, että tullessasi takaisin joutuisit asettumaan makuulle siihen lammikkoon jonka olet jättänyt hien muodossa lakanoihin. Tämän jälkeen kaikki on paljon helpompaa. Ruoka rupeaa pikkuhiljaa maistumaan, mutta aristelua on vielä havaittavissa. Kuume alkaa pysyä alhaalla ja tasaisempana kuin aikaisemmin. Eikä kauhuskenaariot vilise mielessäsi joka kerta kun räpsäytät silmiäsi. Lääkekuuri on naposteltu 3 päivän jälkeen, mutta heikotusta jatkuu vielä muutama päivä sen jälkeen. Tulipahan sekin kokeiltua. Mahdankohan enää koskaan voida luovuttaa verta?
