Hautakuninkaiden loppu - Toinen puolikas

HUOM. Jos et ole lukenut muutamaan päivään tätä blogia, suosittelen kelaamaan alemmas ja lukemaan ensimmäisen osan hautakuninkaiden lopusta. Otsikko itseasiassa viittaa lähtööni Rajhastanin osavaltiosta, joka on kuuluisa vanhoista kuninkaiden hautadoista.



Palatakseni takaisin Udaipuriin. Kaupunkia voisi luonnehtia Intian Venetsiaksi ja sitä kuvaillaan usein romanttisimmaksi koko maassa. Joitakin samoja piirteitä on nähtävissä. Kapeita katuja, veden kuvottava haju ja paljon pikkukojuja. Merkittävä ero on kuitenkin se ettei Venetsiassa ole autoteitä. Koin kaupungin oikein leppoisaksi paikaksi ja kun löysi hyvän ravintolan järvinäkymällä, oli helppo asettautua taloksi.



3 vietetyn yön jälkeen aloin kuitenkin tulla siihen tulokseen, että Rajhastan on nyt nähty ja kaupunkikiertuetta oli tehty tarpeeksi pitkään. Lennetäänpä sitten Goalle ja jätetään inhottavat matkustamiskokemukset hetkeksi taakse. Udaipurista piti ottaa tosin bussi Ahmedabadin lentokentälle ja kestihän se sitten kanssa kuusi tuntia päästä 200 kilometriä etelämmäksi. Lentokenttä oli todella moderni verrattuna ainakin kun verrataan Delhin saapumisaulaan. Lento kestäisi tunnin verran ja olisin perillä ilta yhdeksän aikoihin. Se myöhästyy tunnilla, mutta olo on silti kuin huipulla sillä biitsille pääsisi jo seuraavana aamuna. Saapumisaulassa on muitakin ulkomaalaisia reppureissaajia ja tiedustelenkin samantien jos kimppakyyti passaisi jonnekin lähelle. Ranskalaiset olivat menossa eteläiselle osalle Goa, Palolemin kulmille. Päätin että haluaisin käväistä ensin jossain keskivaiheilla ja tarkastaa meiningin, jottei pettyneenä tarvisi tulla takaisin ylöspäin. Valitsin kohteeksi n. 30 minuutin ajomatkan päässä olevan Colvan.



Saavuttua paikanpäälle aavistin pahaa. Paikka vilisi samsonautteja ja keski-ikä lähenteli viittäkymppiä. "Katsotaan nyt päivällä, jos tilanne olisi toisin": ajattelin itsekseni. Aamu ei tuonut toivoa mukanaan ja oli se oli adios Colva siinä kohtaa. Otin paikallisbussin Margaohon, josta oli paremmat yhteydet muualle Goaan. Palolemista olin kuullut paljon hyvää, joten mennään sinne! Bussimatka oli taas luku kirjasta "Kuinka monta intialaista saadaan yhden bussin kyytiin". Bussiin mahtuisi ohjeiden mukaan n. 50. Paikalla oli 100. Kyllä tommoset lyhyet matkat vielä vitsillä menee, mutta jos joka päivä pitäis istua 3 ihmistä päällekäin niin hermothan siinä menis.



Paikanpäälle päästyä törmäsi nopeasti hengenheimolaisiin ja yösijaa ruvettiin etsimään yhdessä itävaltalaisen vahvistuksen kanssa. 3 euroa yö neljän minuutin päästä rannasta omalla vessalla ja sängyllä ei vaikuttanut pahalta. Ensimmäistä iltaa lähdettiinkin viettämään rantabaareihin missä tarjoillaan samana päivänä nostettua kalaa. Jostain syystä vointini huononi illan edetessä joten pätin jättää sen lyhyeksi. Seuraava yö oli lähimpänä liskojenyötä, mitä itse olen päässyt. Ripuli iski vartin välein, ruokaa ei pystynyt nauttimaan ja lopulta oksennus kehoitti ottamaan yhteyttä paikalliseen sairaalaan, joka sijaitsi n. 3 kilometrin päässä. Goan ollessa suuri turistikohde, ovat myös paikalliset sairaalat lähes länsimaista tasoa. Nopean diagnoosin jälkeen lääkäri kehoitti jäämään muutamaksi päiväksi tarkkailuun. Olin saanut ruuanvälityksellä suolistobakteerin, joka pitäisi hoitaa antibiooteilla. Ei muuta kuin piikki suoneen ja doppaus käyntiin! Siinä sitten meni muutama päivä ihmetellessä tyhjää huonetta ja kuunnellen naapurihuoneessa oksentelevia samsonautteja. Kotiutuspaperit sain aamukymmeneltä ja ruokavalioksi määrättiin hedelmiä ja vihanneksia. Ei mitään lihaa tai mausteista (todella helppoa Intiassa). Mutta kaikki hyvin täällä!



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Hautakuninkaiden loppu - Ensimmäinen puolikas

Pahoittelut pitkittyneestä kirjoitustauosta, mutta Goalla tavattu suolistobakteeri oli sita mieltä, että maksavat lukijat saavat odottaa seuraavaa looppiä pari paivää pidempään. Siksipä tämä artikkeli on jaettu kahteen osaan. Jatketaan siitä mihin jäätiin.



Pushkarin jokavuotiset kamelimarkkinat on yksi Rajashtanin osavaltion suurimmista tapahtumista. Paikalle saapuu arviolta 80 000 kamelia (siinä sivussa tulee myös aaseja, hevosia ja biisoneita), joista sitten huudetaan kilpaa intialaiseen tyyliin. Kamelin voi itselleen ostaa paikallisen ravintolatarjoilijan vuosipalkalla eli n. 360 eurolla. Viikon kestottoman juhlinnan, kaupankäynnin ja chain kiskonnan jälkeen jäljelle jää vuori kamelinpaskaa, jolla pienen kaupungin sähkot voidaan tuottaa vuodeksi eteenpäin, joten kierrätys kunniaan!



Lähdin Pushkarista ensimmäisellä yöbussilla kohti Udaipuria, mikä sitten taas osoittautui aivan uudeksi kokemusten sarjaksi. Ensin piti ottaa paikallisbussi kello 22.00 aikoihin Ajmeriin, missä vaihdetaan bussia toiseen. Bussi oli luonnollisesti myöhassä ja sitä sai odotella intilaiselle tyypillisen tunnin verran keskellä rupuista tietä lehmanpaskan keskellä. Bussimatkan piti kestää tietojen mukaan 8 tuntia, mutta halusin silti istumapaikan, kun se halvemmaksi tuli. Viimein kyytiin ja istumaan. Lähtö venähtää jostain syystä ja joku käy kassinsa kanssa katsomassa minun paikkaani. Hetken päästa bussiin minut ohjannut häiskä hyökkää selittämään, että olen väärässä bussissa (mikä oli tietenkin hänen moka). Päästän toisen henkilon istumaan paikalleen ja kysyn, että mitäs tehdään, kun paikka on kuitenkin maksettu ja bussi on täynnä? Kaveri toteaa viileästi minun bussin lähteneen jo menemään, "no problem" ja ohjaa minut kuskin takana olevalle puolipehmeälle alustalle ja kättelee minut, poistuen nopeasti sen jälkeen paikalta. Matka on äärimmäisen perseestä. Huono tie, kuskin konekiväärimäinen torvenkäyttö ja pienessä tilassa pilkkiminen alkaa syödä samantien. Tunnin ajomatkan jälkeen ensimmäisellä taukopaikalla tulee kuitenkin matkustamon puolelta pelastava enkeli, joka lempeästi pyytää menemään istumaan hänen paikalleen niin hän voi istua tässä. Kiitän hänta lämpimästi ja painelen takaisin penkille nukkumaan. Tässä hyvä esimerkki siitä kuinka Intiaa voi samalla vihata ja rakastaa.



Udaipuriin päästiinkin sitten kuudessa tunnissa ja kello on 04.00. Meidät jätetään keskelle kaupunkia 4 riksakuskin keskelle. Hyppäsin parin korealaisen kanssa samaan riksaan ja eikun kolkuttelmaan guesthousejen ovia. Toinen paikka onnisti ja hintakin oli kohtuullinen. Seuraavana aamuna törmäsinkin mukavaan Marigold (suomeksi kehäkukka) nimiseen tyttöön jeesuslandiasta. Hän oli tullut vierailemaan Intiaan muutamaksi viikoksi ystävänsä häitä varten ja oli asunutkin Varanasissa vuoden verran opiskellen hindiä. Tyttö oli palkannut päiväksi kuskin ja tarjosi mulle paikan vierelleen. Koska hän ei ollut selkeästikkään noviisi Intiassa, otin kutsun ilomielin vastaan.



Kävimme katsomassa melko turistimaisia nähtavyyksiä, mutta ajoitukset olivat kohdallaan ja pahimmilta ryysiksiltä vältyttiin lukuunottamatta illalla nähtyä 4 alueen paikallistanssinäytelmää. Mukana oli monsuunitemppeleita, vanhoja kuninkaiden hautuumaita ja kultuurillista perimää. Kauppoja hierottiin mm. paikallisista kankaista, tiibettiläisistä pashamavilla shaaleista ja korvakoruista. Kamelin selkäänkin pääsi pieneksi aikaa ja eihän se sen kummosempi kyyti ole kuin poni. Ainoastaan kyytiin nouseminen ja poistuminen on himean erilainen kamelin koon vuoksi.



Lisaa kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Värejä, kirjallisuutta ja musiikkia

Aika Pushkarissa alkaa olla loppusuoralla ja bussiliput Udaipuriin on jo takataskussa.

Eilen päätin yrittää kiivetä läheisille kukkuloille kun olin niitä jo pari päivää ihastellut. Hyvin varustautuneena (2 pulloa vettä, 1 paketti suolakeksejä) lähdin ennen auringonnousua tallustamaan kohti kukkuloiden reunaa, jonne reitin olin tiedustellut paikallisilta maanviljeliöiltä.


Kaukaa katsottuna urakka ei näyttänyt pahalta ja arvelin kiipeämiseen kuluvan puolisentoista tuntia. Kaikki vaikutti hyvältä ensimmäisen suuren nousun jälkeen, mutta pian selvisi ettei kiipeäminen ollutkaan niin yksinkertainen urakka. Rinteitä pitkin kulki kyllä satunnaisia polkuja, mutta ei mitään varsinaista tietä. Paikalliset puskat olivat täynnä teräviä piikkejä, joten olin valinnut reittini sen mukaan missä näytti olevan vähiten kasvillisuutta. Vaikka kukkula näytti suoraviivaiselta nousulta koko matkaltaan, mahtui väliin myös pari rotkoa jonne piti sitten laskeutua ja nousta toiselta reunalta. 3 rotkon kohdalla vastaan tuli täysin ohittamaton piikkipuska/kaktusviljelmä, joten oli yritettävä läpi. 20 metrin jälkeen oli selvä, että jos läpi halusi mennä, näyttäisin viimestään takaisin tullessa ruoskitulta Jeesukselta. Nousua olisi ollut vielä 200 metriä, mutta nyt ei itku auttanut. Luonto 1, Timo 0.



Täällä on ollut harvinaisen paljon aikaa oleskella sillä nähtävyydet ovat kahden käden laskettavissa ja kävelymatkan päässä hotellilta. Oleskelun oheessa onkin tullut luettua kirjoja huomattavasti normaalia lukutapaani enemmän. Viikon aikana on verkkokalvojen edessä lojunut Harry Potter ja Viisasten Kivi, Hiroshiman atomipommia käsittelevä teos ja New Yorkin huumemaailmaan sijoittuva dekkari. Kotona harvoin löysin aikaa kirjoille ja luulen etten ole koskaan aikaisemmin lukenut kolmea kirjaa edes yhden vuoden aikana. Hyvä, että välillä on aikaa lukea. Lukumusiikkina on toiminut Beatlesit, jotka aikanaan Intiassa myös vierailivat.



Intialaisessa kulttuurissa värit näyttelevät suurta roolia. Täällä ei todellakaan tunneta termiä "punainen vaate" ja skaalaa löytyy lähes laidasta laitaan. On punaista, sinistä, oranssia, keltaista, ruskeaa, vihreää, turkoosia, violettia, mustaa ja valkoista. Mikään ei ole tabu. Naiset kävelevät arkisesti juhlavissa vaatteissa ja lapsien silmät saavat maistaa kajaalia jo kahden vuoden ikäisenä. Värien lisäksi kaikki intialaiset tuntuvat olevan jotenkin tekemisissä viennin kanssa. Jokainen kauppias on jonka kanssa olen kaksi sanaa enemmän vaihtanut ovat kertoneet tekevänsä vientiä Meksikoon, Argentiinaan, Italiaan, Japaniin jne. Intia tuntuu hyvin itseriittoiselta maalta tällä hetkellä.



Lisaa kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Viikko vierähtää ja kaupungit vaihtuu. Delhi piti jättää 4 yön jalkeen silla hektisyys käy liiaksi kun näet kadulla yksijalkaisia kavereita, jotka soittavat jätesäkkipillejä ja pyytävät almuja. 4 tunnin bussimatkan päässä oli 2,8 miljoonan ihmisen Jaipur, joka ei kuulostanut pahalta paikalta Delhiin verrattuna. Totuudessa tämä mesta oli kuitenkin vain minikokoinen Delhi, joten häsläreitä riittää. Koska Delhissä olin jo vieraillut niin monessa turistinähtävyydessä, päätin pitää Jaipurissa oleskelun maanläheisempänä. Pari päivää vierähtikin mukavasti Guesthousin syövereissä parin Skånelaisen (ruotsalaisen) rastafarin kanssa. Skåne on kuulema Ruotsin Jamaika, mikähän on Suomen? Jokatapauksessa toinen oli töissä Ikean keittiöosastolla ja toinen teki työkseen teatterilavasteita.



Kaksi päivää Jaipurissa oli kuitenkin ihan tarpeeksi, joten oli pakko lähteä karkuun lähiöihin. Pushkar oli parin tunnin ajomatkan päässä ja paikallisia asukkaita oli mukavat 15 000. Täällä on ollut ihan mukava chillailla chai-teen, kitaran ja kirjojen parissa. Aluksi oli tarkoitus olla vain muutama päivä, mutta nyt oli pakko venyttää viipymistä muutamalla päivällä että pääsee kameli ajelulle erämaahan ja nähdä vilaus Pushkarin kamelifestareista, jotka alkavat viikon päästää.



Matkalla Pushkariin juttelin paikallisen asukin kanssa maan köyhyydestä. Kadulla näkee joskus todella kurjissa oloissa eläviä lapsia ja almujen antamisesta on välillä vaikea kieltäytyä. Jotkut ihmiset ovat kuulema niin varattomia, että joutuvat myymään lapsensa kaupungeissa kiertäville miehille, jotka tekevät näistä omia kerjäläisorjiaan. Joskus nämä miehet puhkovat omatoimisesti lapsilta silmiä tai leikkaavat sormen tai kaksi pois, jotta almuja tulisi paremmin. Kerjäyksen jälkeen lapsille annetaan vain sen verran ruokaa, että hengissä pysyvät seuraavaa kerjuuta varten. Tämänkaltainen julmuus pistää kyllä välillä hiljaiseksi ja vihaiseksi.



Pushkar on täynnä pieniä temppeleitä ja on pyhiinvaelluskohde hinduille. Tämä tarkoittaa sitä että kaupungista ei pysty ostamaan lihaa tai viinaa ja valokuvaus on kielletty kaupungin pienen pyhän järven ympäristössä. Kiipeily läheiselle kukkulalle hiukan kaupungin ulkopuolella antoi mahtavia näkymiä auringonnousun aikana. Käsittämätontä oli että kukkulan päällä olevan temppelin kupeessa oli myos kioski jonne tavaroita roudaaminen on varmasti yksi logistinen painajainen loputtomilta tuntuvien kivirappusten takia.



Paikkana Pushkar on ollut ensimmäinen osa Intiaa missä olen viihtynyt. Tätä Intiaa tarvitaan lisää. Udaipur voisi olla seuraava vierailun arvoinen kohde ennen hyökkäystä Intian elokuvateollisuuden mekkaan: Mumbaihin!

PS. Lisää kuvia voi nähdä osoitteessa http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Se on se kuumotus, Kuumotus, KUUMOTUS

Suomalainen reggae-artisti Nopsajalka oli varmasti Delhissa kun noita sanoituksia suunnitteli. Intiassa ollaan ja ukottajia on riittanyt jokaisella kulmalla. Jo lentokentalta sai kohdata kaiken maailman huitojia ja haitojia. Olin lukenut etukateen etta taksikuskeihin ei ole luottamista joten on syyta hommata liikenne poliisien pitaman Prepaid taxin kauta aina liput jotka annat sitten kuskille kun han on tipattunut sinut oikeaan paikkaan.



"Hello sir", "Yes my friend" ja "Don't worry" olivat kovia sanoja kun minua yritettiin saada perinteisen taksin kyytiin. Nain ei kuitenkaan kaynyt. Oikean taksin kyytiin paastiin ja sitten saatiinkin pieni oppitunti intilaisista liikennesaannoista: Niita ei ole. Kaistaviivat kylla loytyvat mutta ei niita tarvi kayttaa kun tiella matkustaa polkuriksoja, moporiksoja, takseja, maansiirtorekkoja ja vittu jaateloautoja! Taysilla eteenpain vain painetaan ja motarillakin tulee vaaranpuoleista liikennetta vastaan, joka infoa olemassaolostaan vilkuttamalla pitkia valoja taukoamatta. Jokatapauksessa yopaikalle paastiin hieman myohassa, mutta kokonaisena. siita sitten 3 tunnin younilla takaisin jalkeille ja katselemaan Delhin kukuilevaa keskustaa.



Vanhan muslimikuninkaan hautaa hetken aikaa kasasteltua suuntasin paa-aukiolle jossa oltiin sitten jonossa keraamassa almuja suomi-pojalta. Pienen kahvilan tiloissa sain helpotusta makealla perunalla taytetysta leivasta ja tulisesta papusoossista jotka irtosivat 15 sentilla. Ja nalkakin lahti perkele! Samaan poytaan istuikin muutama kiinnostunut intialainen jotka kyselivat kotimaasta, toista ja muusta jonninjoutavasta. Toinen kavereista innostuikin tarjoamaan minulle Chaita, joka on eraanlainen rauhoittava maitopohjainen tee; ja nayttamaan minulle tien lahimpaan turistiasemaan. Keskustelun tuoksinnassa kaveri innostui antamaan puhelinnumeronsa minulle, koska halusi esitella minulle korukauppansa tuotoksia. Han sanoi harjoittavansa arvotavaroiden maastavientia ja bisneskin kuulema pyori hyvin.



Turistiasemalta olin ajatuksissa palata takaisin yopaikalleni ettei paivabudjetti ylittyisi liikaa. Olin jo astumassa riksaan kun korukauppias ilmestyi tyhjasta vierelleni ja oli todella innoissaan kun tapasimme uudestaan. Han suostutteli minut mukaansa bazaareille katsomaan mita olisi saatavilla ja vei kierroksen jalkeen minut veljensa luokse jossa han tarjosi lounasta. Auttavaisuus oli jo aikaisemmin hieman tuntunut hieman epailyttavalta, mutta huijausaikeet alkoivat varmistua siina vaiheessa, kun han rupesi kertomaan Kashmir alueella sijaitsevasta kotikaupungista jossa hanen aitinsa, isansa ja veljensa asuvat ja kuinka minun pitiais menna tutustumaan sinne. Voisin olla yota hanen porukoidensa luonna ja katsastella/trekkailla hienoissa maisemissa. Han ei pystynyt puhumaan mistaan muusta ja vaikutti todella myyvalta asian suhteen. Aikaisempi kierros bazaarilta, lounas ja viaton ystavyys rupesi maistumaan voitelulta joten sanoin palaavani asiaan jos se minua viela kiinnostaisi. Toivossa elava huijari ei kuitenkaan ei paljastanut oikeita kasvojaan vaan taidollensa uskollisena nyokkasi hymyillen ja toivoi etta ottaisin soittavani ja halasi lampimasti kuin vanhaa ystavaa.



Vaikka koko homman takana oli ollut huijausyritys, tuntui paiva silti onnistuneelta silla olin saanut riksakyydit, bazaarikaynnit ja lounaat aidossa intialaisessa kotikeittiossa kaikki huijaajan piikkiin.