Virheellistä tietoa kuuautoradasta

Kauhukuvat kuuautoajelusta vesittyivät täysin parin tunnin kyydissäolon jälkeen. Eihän tämä nyt niin paha ole - sanoi vierustoveri, joka sanoi että Bolivialaiset vuoristotiet ovat askeleen lähempänä helvettiä. Kuulema kuolemankurvien kanssa oli tarjottu lihava nainen lapsineen vieruspenkillä, joka oksenteli syödessään liikaa karkkeja. Sano hyvästi lempi t-paidallesi.. Tästäkin voi mennä askeleen pahempaan sillä 12 tuntinen bussimatkan aikana ei kusitaukoja pidetä. Bussikuskissa taitaa asua pieni sadisti. Oksenteleva lapsi kuiskaa pelokkaasti äidilleen jotain ja seuraavaksi sinulla on housut kintuissa oleva lapsi paskalla bussikäytävällä. Pönttönä toimii äidin esiinkaivama muovipussi. Eli asiat voisivat olla todellakin huonommin. Omalla reissullamme emme mitään vastaavaa kokeneet sillä bussi oli täynnä iloisia reppureissaajia, jotka saivat hyvät naurut kajareista paukkuvista 50 cent biiseistä. This is how we roll!



Vaikka tie ei ollut huonossa kunnossa oli matkassa silti mutkia kaakkoisaasialaiseen tyyliin tiedossa. Rajan yli päästyämme jouduimme aluksi odottamaan kuljetusta tunnin verran bussikatoksen varjoissa ja päästyämme viimein matkaan, jouduimme pysähtymään sillä laiva ei ollut lastattu täyteen. Rahanahneet kambodzalaiset halusivat odottaa toisen bussin saapumista rajalle ja sitten täyttää bussimme mahdollisimman täyteen, mutta yllättävästi tämä odotettu bussi oli hajonnut toisella puolella rajaa ja jouduimme odottamaan 2 tuntia ravintolassa sen saapumista. Loppupeleissä selvisi ettei tämä bussi ollut oikeasti hajonnut ja kyseessä ukotusyritys! Kambdozalainen kuski oli pysäyttänyt bussin kekselle ei mitään todetakseen bussin olevan rikki. Toisten matkalaisten epäilykset kasvoivat minuutti minuutilta ja pian kuski oltiin valmis hirteen laitettavaksi. Satumaisesti hän yhtäkkiä onnistuikin korjaamaan "vian" palalla jeesusteippiä ja matka pystyi jatkumaan. Bangkokiin saavuttiin siis 8 tunnin sijasta 13 tunnissa, mutta lämmin auringonlasku lämmitti väsyneitä matkalaisia.



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Jumalakuningaskuntien nousu ja tuho

Argh! Voisiko seikkailu itäisessä Kambodzassa alkaa pahemmin kuin yhteenotolla riksakuskin kanssa? Emme olleet varanneet mitään guest housea etukäteen ja ajateltiin mennä virran mukana ja katsoa mitä vastaan tulee. Ilmeisesti emme ottaneet kuuleviin korviin, että Siem Reapissa nämä virrat muistuttavat koskenlaskua kumipatjalla Tornionjoessa. Vastaus on siis: voi. Jos niitä on lukematon määrä ja ketään ei tunnu kiinnostavan sanotko niille: No, no thanks, get lost, i got a rickshaw already, beat it, fuck off, painu v..! Osa porukasta ei halunnut ottaa edes kyytiin jollei suostunut temppelialueiden kruisailuun juuri heidän riksallaan seuraavana päivänä. Lopulta pääsemme guest houselle ja valmistaudumme temppeliryöpytykseen.



Angkorin temppelialue toimi Khmerien pääkaupunkina 800-luvulta 1400-luvulle, jonka jälkeen sen hylättiin. Asukasluvun on sanottu olleen lähellä miljoonaa mikä vastaisi nykypäivän mittakaavoilla varmasti maailman suurinta kaupunkia. Arviot siitä miksi tämä valtava kuningaskunta hylättiin ovat vaihdelleet Thai-valtauksista ruuan loppumiseen. Itselläni on tulossa lukuun juuri Jared Diamondin Collapse kirja, joka käsittelee juuri sitä miksi jotkin yhteiskunnat tuhoutuvat ja toiset säilyvät. Ajankohtainen kirja monellakin tapaa. Otsikko saa nimensä eräältä aikakauden kuninkaalta, joka vaatimattomasti ja omatoimisesti nimesi itsensä Kambodzan "jumalakuninkaaksi".



Temppeleitä riittää nähtäväksi jokaiselle viikonpäivälle ja otimme itse kolmen päivän aluelipun, joka maksaa n. 30 euroa. Paikalliset saavat matkustella alueella ilmaiseksi ilman sen kummenpaa selitystä mikä tietysti kismittää. Paikalliset ovat laittaneet turistien prätkävuokraukset pannaan, joten vaihtoehdoiksi jää polkupyörät tai oman riksakuskin vuokraus. Ensimmäisenä päivänä otettiin ensimmäinen vaihtoehto kahdesta ja poljettavaa tulikin kaikenkaikkiaan 16 kilometriä päräyttävissä maisemissa. Temppelit ovat toinen toistaan suurempia ja verkkokalvojen läpi liitelee kuvia tuhoutuneista sisäpihoista, pikkuriikkisistä santakivi veistoksista ja vallihaudoista, jotka tekevät Aurajoesta puron. Raunioiden keskellä kävellessä saa ehdottomasti Indiana Jones:maisia fiiliksiä, joita ei ihan heti halua niskasta karistaa. Täysin viidakon nielaisema Beng Malea oli ehdottomasti vierailun kohokohta, koska se oli ainoa paikka, jossa omatoiminen kiipeily ja sortuneiden huoneiden tutkiminen ei oltu kielletty.



Seuraavaksi suuntaamme trooppiseen Thaimaahan makoilemaan niille ihanille biitseille, mitä onkin saanut odottaa jo Intian Goalta asti!

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Maantiekiitäjät rannikolla

Phnom Penhin jälkeen päätimme suunnata rannikolle, jossa pääsisimme edes muutamaksi päiväksi eroon sateisista keleistä. Tähän asti monsuunit eivät ole olleet vielä riesaksi ja toivottavasti kerkeämme edetä Thaimaan puolelle niitä karkuun ennen kuin niistä tulee. Kampotin luvattiin olevan rauhallinen jokikaupunki lähellä merta ja sieltä olisi mahdollista tehdä päiväreissuja läheisiin kalastajakyliin ja luontopuistoihin moottoripyörällä. 4 tunnin bussimatkasta tulee tottakai 6 tuntia, kun Aasiassa ollaan ja perillä odottaa tavallinen "tule minun hotelliin. se on paras ja halvin"-rumba. Kodiksi käydään kuitenkin nopeasti ja sadettakaan ei ole näkynyt 24 tuntiin. Seuraavana päivänä on luvassa prätkävuokraus ja maantien hurma.

Vuokramahdollisuus on omassa guesthousessa, mutta kypärät puuttuvat. Hotellin omistaja yrittää vaikka kuinka taivutella meitä ottamaan hänen prätkänsä ja vakuuttaa teiden olevan loistokunnossa - kypärät eivät ole tarpeen. Ei tarvitse tehdä kuin 180º asteen käännös todetakseen ettei napostele. Etsitään pyörä jostain muualta päiväksi 6 dollarilla. Sillä ei mitään enduroprätkää täällä saa, mutta tasaista viittäkymppiä sillä kuitenkin pääsee ja täällä ei sen kovempaa tarvitse tai uskalla ajaa. Suuntaamme ensiksi itään katsastamaan autioitunutta Kep kylää, joka eli loistoaikoja vielä ranskalaisvaltaisella 70-luvulla. Rantahuvilat ovat tuhoutuneet ulkoseiniä lukuunottamatta täysin. Sisällissodan keskellä paikka Puna Khmerit valtasivat alueen ja hohto hävisi. Seuraavaksi vietnamilaiset "vapauttivat" alueen, mutta vanha suola ei enää janottanut ranskalaisia. Nykyään kylä on saamassa pientä kasvojenkohotusta turismin palatessa pikku hiljaa, mutta toistaiseksi paikka ansaitsi romanttisen pikku kylä pokaalin minulta.

Takaisin tullessamme pysähdyimme pienen kalastajakylän kohdalla naurattamaan lapsia ja ihmettelemään suurien sikojen kokoa. Nämä paikalliset pikkunappulat jaksavat hymyillä päivästä toiseen vaikka elämä ei ehkä länsimaalaisen mielestä ole mitään ruusuilla tanssimista. Valokuvauksellista sakkia sanon minä. Suuntasimme ilta-auringon laskiessa vielä Kampotin länsipuolelle mistä löytyy Kambodzan lähin vastine moottoritielle. Kaksi leveetä kaistaa Kampot - Sihanouk Villen välillä on melkoista luksusta tässä maassa, joten kävimme kääntymässä Bokorin kansallispuiston porteilla. Tarkoitus oli matkustaa ylämaille katsomaan toista hylättyä kaupunkia, mutta paikalla oli ilmeisesti laittomat metsähakkuut käynnissä kun eivät metsänvartijat halunneet meitä päästää pidemmälle. Harmi. Palasimme takaisin Kampottiin illaksi ja huonojen ravintolakokemusten jälkeen päätimme jättää Sihanouk Vill vierailun väliin ja suunnata Phnom Pehnin kautta Siem Reapiin tuijottaman valtavia temppelikomplekseja. Seurava raportti siis sieltä.

Lisää kuvia osoitteessa:
picasaweb.google.com/timo.laaksonen

Verilöylykauhoittain..

Kambodza. Historiaa löytyy. Veristä sellaista. Phnom Penhissä kerettiin viettämään mukavat kolme-neljä päivää, jonka aikana nämä surullisen kuuluisat nähtävyydet kerettiin katsasta. Killing Fields ja S-21. Kokemusta syvensi vielä samanaikaisesti luvussa oleva kirja First They Killed My Father, joka käsittelee Puna Khmerien sisällisodan aikaisia työleirejä ja joukkomurhia. Karua katseltavaa kaikin puolin.

Killing Fields sijaitsee n. 14 km päässä kaupungin keskustasta, jossa pari joukkohautaa on kaivettu ylös ja niiden viereen on pystytetty muistomonumentti täynnä pääkalloja. Tunnelman teki oudoksi alueen lähellä pidettävät Khmeeri häät, joiden musiikki liukui aitojen yli kummittelemaan pelloille. Maan seasta voi vieläkin löytää vaatteiden kappaleita, rääsyjä ja mukana ollut arkeologiaa työkseen tekevä englantilainen Dave onnistui löytämään myös muutaman luun. Puita vasten hakattiin lapset hengiltä, kun luoteja ei haluttu tuhlata. Pelottavinta paikassa oli kuitenkin lapsikaksikko, joka messusi minulta rahaa valokuvaa vastan täydellisellä synkronaatiolla. Saisivat vanhemmat hävetä laittamalla lapsensa kerjäämään tämänkaltaiseen paikkaan.

S-21, Security Prison 21 sijaitsee hieman lähempänä kaupungin keskustaa. Killing Fieldsin kaltaisen lopullisen sijoituspaikan sijaan tämä mesta toimi lähinnä kidutus/kulustelukeskuksena tuhansille kambodzalaisille siviileille. Kuvat uhreista ovat todella voimakkaita, jotka hehkuvat lopullista antautumista, pelkoa, vihaa ja periksiantamattomuutta. Vankilahuoneet pistävät todella hiljaisiksi ja erityisesti erään rakennuksen toiselle kerrokselle kirjoitetut toteamukset ihmisen mielen kauheudesta sai, jopa suomalaisen alahuulen tutisemaan surua. Kirjassa kerrottiin kuinka vankeina olleita ihmisiä pakoitettiin työskentelemääm riisipelloilla loputtomia tunteja ilman ruokaa tai juotavaa, naisia raiskattiin säännöllisesti ja kaikki niskuroijat tapettiin surutta. Ainut tapa pysyä hengissä oli olla valittamatta, pysyä hiljaa ja totella kaikkia käskyjä kyseenalaistamatta.

Phnom Penhissä olisi ollut oiva mahdollisuus käydä ampumaradalla testaamassa kaikenlaisia aseita mitä köyhät armeijan sotilaat tarjoavat suurehkoja korvauksia vastaan. On Uzeja, M-60, sinkoja ja kranaatteja. Hirveästi ei kuitenkaan itseäni tehnyt mieli lähteä noita kokeilemaan sen jälkeen, kun Puna Khmerien sairaidet oli samana päivänä koettu. Ehkä joku toinen kerta. Muutoin tämä kaupunki ei hirveästi tarjoa nähtävää ja menee hyvin kategoriaan 'suuri likainen meluinen aasialainen pääkaupunki'. Sadettakin tulee tässä vaiheessa päivittäin, joten lähdemme kokeilemaan onnea auringonmetsästyksessä rannikolle!

Lisää kuvia osoittessa:
picasaweb.google.com/timo.laaksonen

Sadekausiluonteista..

Ja nopeasti se menikin. 2 viikkoa Laosissa on nyt vietetty ja on aika siirtyä Kambodzan puolelle. Paljon on kerennyt tapahtua sitten viime kirjoituksen, joten summataampa nyt loppuosuus Laosista. Pääkaupunki Vientiene, Pakse ja Four Thousand Islands here we go.



Vientieneen saavuttiin paikallisbussin mukana ja tällä kertaa laiva oli lastattu pienillä koululaisilla, jotka kirkuivat ja kiljuivat sen harvasen minuutti. Onneksi kärsimystä ei ollut tiedossa 4 tuntia enempää, sillä viimeisillä kilometreillä oli hermot jo koetuksella. Pääkaupungiksi kirjautuva Vientene ei kyllä omaa sitä tyypillistä ruuhkaa mitä muissa Aasialaisissa suurkaupungeissa olen nähnyt. Laosin pääkaupungissa asuu tosin vähemmän ihmisiä kuin Helsingissä. Vietimme rennosti muutaman päivän Mekong-joen varrella ihaillen kaukana joen (ja rajan) toisella puolella yllä mylvivää myrskynäytelmää. Salamat olivat näyttäviä, mutta muutaman tunnin kuluttua saapunut vesisade ei. Alamme olla pikkuhiljaa monsuunikauden pahimmassa osuudessa sillä vettä tulee niskaan päivittäin vaikkakin se ei kauaa kestä. Rohkenimme myös maistamaan paikallisten eksperttien tekemää jäätelöä, joka toikin kotimaan kioskit mieleen.



Otimme muutaman päivän jälkeen yöbussin Pakseen, josta oli tarkoitus jatkaa seuraavana päivänä 4000 Islandeille viettämään viimeisiä Laos-päiviä. Super Delux Bussit olivat jo melkein sen näköisiä, että niissä voisi nukkua hyvin, mutta ei. EI KUN EI. Saamme varatuilla lipuillamme talon huonoimmat paikat sillä tuolejemme ei voi laskea makuuasentoon, naapurissa istuva jenkkipoika päättää tehdä vessaan pienen oksennustaidenäytelmän ja yöllä reihuvat monsuuni piiskaavat läpi pieniä vesitippoja tasaiseen tahtiin. Pakseen saavutaan aamuvarhain ja on pakko päästä hotelliin nukkumaan pois muutamaksi tunnuksi viimeisimmän reissun haavoja. 2 tunnin, suihkun ja pienen kaupungilla pyörähdyksen jälkeen oli turvallista sanoa, että Paksessa ei ole juuri mitään nähtävää. Vetäydymme viettämään päivän pituista siestaa guest housen nurkille ja ei mene kauaa pieniä kuppikuntia alkaa muodostua. Viereisessä pöydällä majaileva englantilaispari saa huomioni kitaroidensa ansiosta ja liityn iloiseen seurueeseen kaljan kera. Seamus ja Anna ovat kiertelemässä maailmaa meidän tyyliin ja yhteisiä puheenaiheita löytyy poikkeuksellisen paljon. Lisätään keittoon suomalainen savolaisvahvistus nimeltä Jani ja onkin aika ruveta kyselemään paikallisviinojen hintoja. 10 000 Laosin kippiä = yksi pullo Lao Lao viinaa. Ihmeellistä kyllä se maksaa saman verran kuin 1 pullo Lao kaljaa, joten ilmeisesti Laossa ei ole niin väliä mitä litkua siellä pullon sisällä on. Kaikki myydään samalla hinnalla. Seuraavana aamuna on aika vaihtaa maisemia ja parannella krapulaa. Koko viimeillan ryyppyremmi on nimittäin vaihtamassa maisemia etelämpään. Don Det kutsuu.



Näinä päivinä saareksi voi lukea pienet puskat jotka nousevat vedestä. Ilman tätä sanakirjaviitettä Laosin etelässä olevaa saariryhmää kutsuttaisiin todennäköisesti nimellä 400 islands. Onhan sekin kai jotain. Valitsemme tukikohdaksemme backpacker saaren Don Det, jonka kaksi pääkatua on nimetty huvittavasti Sunrise ja Sunset Boulevardeiksi. Itse etenemme hieman pidemmälle tätä bungalow-täytteistä katua ja löydämme hetken päästä eurolla irtoavan mestan Mekong-joen varrelta. Mainittakoon että koko kävelykatu on mutaisa-lammikko päivästä toiseen ja seassa voi kahlata haluamallaan tavalla. Paksessa aloitettut pidot jatkuvat rattoisasti myös seuraavana päivänä vaikka itse otankin nollatoleranssi-linjan heikon olon vuoksi. Saaria olisi kiva lähteä tutkimaan, mutta piiskava sade estää etenemisen ja vetäydymme vierailevan pariskunnan kuistille nautiskelemaan chilliä elämää kitaroiden ja kaljan parissa.



Huono sää oli lannistanut meitä jo muutaman päivän ajan ja olimme päättäneet siirtyä pian Kambodzan puolelle. Viimeisenä päivänä sadetta ei ollut näkyvissä mailla halmeilla, joten säntäsimme vuokraamaan pyöriä. Oli aika tutkia läheisiä saaria! Alkutaipaleen polut muuttuvat hieman tasaisemmiksi muutaman minuutin jälkeen ja maisemina toimivat loputtomat riisiviljelmät ja Mekong-joen asukkaat. Rauhallista elämää täälläkin vietetään tosin turismi on poikinut melkoisen rakennusbuumin saaren pohjois-osiin. Bungalowia pistetään pystyyn siihen tahtiin että puolet mestoista pysyy tyhjinä loppupeleissä ympäri vuoden. Ahneus maan perii? Toiselta saarelta löytyvät massiiviset putoukset saavat aikaan sen "älä vittuile luonnolle"-tunteen pintaan ja en edes yritä lähteä kiipeilemään koskien keskelle. Samaiselta saarella majailee myös Laosin ainoa pätkä rautatietä ja läpeensä ruostunut juna, jonka ranskalaiset aikoinaan rakensivat. Suurin tarve on nähtävästi saarilla?



Viimeinen ilta vieteltiin rennoissa juomapelin ja kaatosateen merkeissä. Sassia sai pitää tiukasti kädestä kiinni kun seikkailimme takaisin mökillemme nukkumaan. Tyttöraukka on kaatua mutalammikoihin pimeillä offroad-radoilla ja melkein piti reppuselässä kuljettaa viimeiset 100 metriä matkasta. Vaikka seuraavana aamuna ei aamupalalle kerettykkään niin on pakko mainita paikallisen reggae baarin tarjoamista vaihtoehdoista. Voit nauttia munakokkelit nimittäin 10mg Valiumin ja 500mg Paracetamolin kanssa ja menun muutkin kirjoitusvirheet saavat aikaan baarissa satunnaisia naurun purskahduksia. Menuja on kuulema varastettu arvokkaina muistikirjoina ja nykyiset kappaleet kehoittavat ihmisiä ottamaan yhteyttä henkilökuntaan jos sellaisen itselleen haluaa. Laos on nyt nähty. Puna Khmeerit kutsuvat.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Kaakkaojauhelihaa ja pikkusuolasta vedenäärellä

Norsuajelut jäivät välistä korkeiden hintojen takia, mutta ehkä niiden villejä serkkuja pääsee vielä kesyttämään hieman etelämpänä. Thaimaassa ehkäpä? Kambodzassa ratsuksi ei kelpa kuin AK47! Eipä nyt mennä asioiden edelle kuitenkaan. Kulkuvälineistä puheenollen voisi mainita että traktorin sisäkumirengas on kelpo vehje tehdä taivalta täälla Laosissa. Vang Viengissa se on jopa suotava ajan viete tai jos sille paalle sattuu, urheilulaji..



Idyyli Luang Prabang näkyi enää vain bussin taustapeilistä, kun lueskelimme mitä seuraava backpacker-helvetti pitäisi sisällään. Saisimme tietää 6 tuntisen minibussimatkan jälkeen, joka kulkee Vang Viengiin kurvikkaiden kukkuloiden ja teiden halki. Tiet ovat kässittämättömän hyvässä kunnossa täällä, mutta niiden laatu ei poista vatsanpohjassa tuntuvia 270 asteisia kurveja tällä erikoiskokeella. Maisemat ovat jälleen henkeäsalpaavia joille kuvat eivät anna oikeutta. Ainut keino on tulla itse katsomaan. Vang Viengin keskusta on paremman sanan puutteessa turha. Kadut on täytetty nuorille turisteille suunnatuista kuppiloista, joiden sohvilla voit tukehduttaa itsesi "Happy" pizzoilla, imeskellä mango/melooni/banaani/sitruuna/papaya/avocado/suklaa -juomasekoituksilla ja turruttaa silmäsi loputtomilla uusinoilla Friend's tv-sarjasta. Isot olut on myös saatavilla. Katseskellessani tasaisesti kuolaa tuottavia reppureissaajia, itseni varjokuvia, sain välittömän tarpeen poistua. Kuka oikeasti tulee Kaakkois-Aasiaan katsomaan telkkaria ränsistyneille sohville? Löysimme lämpimällä suihkulla varustetun guest housen kaupungin reunoilta ja kävimme taloksi. Ensimmäinen ilta vietettiin matkaa ja ruokaa sulatellen.



Vang Vieng on kuitenkin paljon aktiviteettejä. On kanootteja, kiipeilyä, trekkausta, luolia ja jo aikaisemmin mainittu maan mainoa traktorin sisäkumilla ajelehtiminen. Päivä aloitettiin vierailulla läheiseen luolaan, joka sijaitsi parin kilometrin päässä tv-helvetistä. Reittin loppupuolella odotti pienimuotoinen mutaeste sillä pari rekkaa ja kaivuria olivat tulleet siihen tulokseen että Nam Song-joen keskellä oleva hiekkapassi piti poistaa pikapikaa ja tuoda siinä samalla muutama litra vettä mukana. Luolan alapuolella oli pienimuotoinen laguuni, jonka viileä sinivihreä vesi veti puoleensa paahtavan helteen alla. Itse luola oli "pienen" portaikon yläpäässä ja saimme seuraksemme muutaman munkin, jotka olivat saapuneet paikalle Vientienestä. Valtava luolastoa ei oltu onneksi pilattu sinipunavihreillä valoloisteilla, jotka saavat tippukivet näyttämään lähinnä mehujäiltä. Muutama hehkulamppu siellä täällä ja otsalamppu siinä seurana. Luolasto jatkui ohjattua reittiä pidemmälle ja otsalamppuni ansioista tuli minusta tiennäyttäjä munkkikoplalle, joka halusi vaellella pidemmälle kallion syövereihin. Valon sulkeminen hetkeksi syvyyksissä sai aikaan pienimuotoista hämmennystä, naurua ja ehkäpä klaustrophobiaa.



Pienen lounaan ja mango pirtelöiden (joihin olen muodostanut täydellisen riippuvuuden) jälkeen olikin aika lähteä kokeilemaan jokilaskua sisäkumeilla. Lysti maksaa 3 euroa ja sisältää kyydin yläsuistolle, josta lasku maaliviivalle kestää tunnin verran jos ei pysähdy. Ja miksi pysähtyisit? Ensimmäinen puolisko jokilaaksosta on täytetty pienillä ja vähän isommilla pysähdyspaikoilla, joissa voit levätä, jutella muille reissaajille siemaillessasi sitä ihanaa Laobeeriäsi tai kuluttaa aikaasi mitä ihmeellisimmissä härveleissä joiden tarkoitus on lingottaa sinut keskelle jokea. Itse tuhosin yhden liaania samalla, kun olin kyydissä ja sainkin muut baarikävijät säikähtämään pahan näköisellä alastulolla. Kaikki oli kuitenkin kunnossa ja sain vain pienen raapaisun vaijerista jalkaani ja päähän. Menetetyn vempaimen kunniaksi minua ei kuitenkaan poltettu roviolla ja ravintolan henkilökunta tuli ilomielin tarjomaan riisiviinaa ja jääpaloja kärsivälle. Ilmeisesti ei ollut ensimmäinen kerta kun näin kävi.



Lainatakseni erästä kotimaista matkailuohjelmaa muutaman vuoden takaa on tuo sisäkumilla ratsastaminen ehkä yksi chilleimmistä asioista mitä tällä reissulla on koettu tähän mennessä. Kun pääset baarien kerrostalojen kokoisten kaijuttimien kuuluvuussäteen ulkopuolelle, muuttuu joki henkilökohtaiseksi eetteriksi. Korviisi kuiskii ainostaan veden liplatus ja verkkokalvoihin tarttuu kuvat sinisistä taivaista ja auringosta, joka katoaa pikkuhiljaa massiivisten kallioiden taakse. Ei paha. Mainittakoon vielä, että tapasin pitkästä aikaa toisen suomalaisen tällä matkalla! Naantalista ponnistava Matuun törmäsin melkein omalla donitsillani ja kyllähän sitä suomenkieltä oli mukava puhua tauon jälkeen. Miehen reissu on jo loppupuolella, mutta mieli silti korkealla. Teimme pienen seikkailuretken jokisuistojen varrella sijaitsevaan luolastoon, jonka sisukset eivät kuitenkaan houkutelleet tarpeeksi sieltä hehkuvan kylmän ilman takia. Reitti sinne ja takaisin muistutti esterataa. Onhan se kesä sinne Suomeenkin saapumassa?

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/