Sydänkohtauspaikkan muisto - Toinen puolikas

HUOM. Jos et ole lukenut muutamaan päivään tätä blogia, suosittelen kelaamaan alemmas ja lukemaan ensimmäisen osan tämänkertaisesta päivityksestä.



Neljän päivän jälkeen oli aika lähteä viimein kohti pohjoista ja vaikka Kerala olisi oiva paikka käydä katsomassa eksoottisia jokimaastoja, päätin jättää ne väliin kalliin hintojensa takia. Alunperin ideana oli kulkea itärannikkoa pitkin Varanasiin, josta ottaisin bussin Nepaliin, mutta tarkastelun jälkeen selvisi ettei se tarjonnut mitään minua kiinnostavaa. LP:stä silmään tarttui pieni Ootyn kylä (Intian mittakaavassa), joka sijaitsi parin tuhannen metrin korkeudessa keskellä tee-plantaaseja. Junamatka Varkalasta ei vie ihan perille asti, joten päätän viettää yhden välipäivän Coimbatoren teollisuuskylässä. Seuraavana päivänä alkaa sataa. Aluksi tihkua, joka yltyy pian rankkasateeksi. Ja kaikki tämä ennenkuin pääsen bussille asti. Selkeesti olin siinä uskossa ettei Intiassa sada, mutta trooppinen myrsky Bengalinlahdelta oli hieman eri mieltä. Läpimärkänä istun bussin kyytiin ja toive oli ettei määränpäässä sada.



Viisi tuntia myöhemmin, olen Ootyssa ja sade on ollut taukoamaton. Loppua ei näy, joten otetaan riksa suoraan bussiasemalta hotellille. YWCA Anandagiri tulee toimimaan tukikohtana kunnes sade lakkaa, mistä ei tietenkään ole saapumishetkellä mitään tietoa. Nousu 2200 metriin tee-plantaasikukkuloiden halki on suoraan fantasiakirjoista, kun vanhat kirkaspukeiset naiset keräävät lehtiä talteen sumun keskellä. Päätän käväistä läheisellä bazaarilla katsomassa tarjonnan ja rikkinäisillä pressuilla katettu marketti onkin loistava kokemus. Täältä saa kaikkea ja jopa lihakauppias on paikallaan!



Sade jatkuu tasaisesti seuraavat 2 päivää, mikä antaa täydellisen mahdollisuuden säästää hieman rahaa tässä valmiiksi halvassa paikassa. 2 euroa yöstä on ehkä liiankin halpa ja pian selviääkin miksi. Paikassa ei ole lämmitystä. Katto on lähempänä neljää metriä tässä kolmen hengen solussa ja ikkunat ovat tottakai yksi kerroksiset. Lämpötila laskee hämärän jälkeen lähelle 5ºC astetta näissä olosuhteissa, eikä syklooni juurikaan lämmitä. Paksuja peittoja tarvitaan 3 ja vaatteet päällä on nukuttava. Kolmantena päivänä sateet hellittävät, mutta lämmin ei silti iltaisin ole. Nyt on aika lähteä tutustumaan tee-plantaaseihin!



Otan bussin läheiseen Conoorin kylään, joka on 20 minuutin matkan päässä. Tullessani tänne painoin mieleen missä kohtaa plantaaseista saisi hyviä kuvia ja Conooria ennen mahdollisuudet olivat lupaavia. Hop, Skip and a Jump. Olen Conoorissa ja aloitan laskeutumisen pilvisiin soliin. Matkalla on pieni oikoreitiltä näyttävä tie kylän läpi, joten otetaan se. Päädyn keskelle paikallista asutusta, jossa on vaikea olla näkemättä kuinka paljon kerään huomiota. Lapset seuraavat sankoin joukoin perässä kuiskien keskenään, hihitellen ja huudellen varovasti ainoita lauseita joita englanniksi osaavat. Eräs mies kutsuu minut pihalleen nauttimaan hieman Chai-teetä ja jutustelemaan. Ei mene kauaakaan kun olen kylän nähtävyys ja paikalla on kaikki veljet, siskot, äitit, lapset ja lapsenlapset. Kaikki haluavat että heistä otetaan kuva ja eihän se mikään ongelma ole! Ihmiset ovat täällä todella sydämmellisiä ja vailla mitään taka-ajatuksia. Miehen äiti olisi ollut valmis jopa adoptoimaan minut kyläänsä! Kieltäydyin kohteliaasti tarjouksesta ja päätin jatkaa matkaa plantaaseille. Ne kuitenkin osoittautuivat olleen niin kaukana kaupungista, että päätin ottaa bussin takaisin Ootyyn.



Maisemat ovat oma lukunsa täällä korkeuksissa. Kylän kaduilta näkee kymmenien kilometrien päähän jotka täyttyvät vihreistä metsiköistä ja satunnaisista vesiputouksista. Jotkut ihmiset heräävät näkemään nämä maisemat joka päivä. Kateellinen saa olla.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen

Sydänkohtauspaikkan muisto - Ensimäinen puolikas

Valiteltavan tauon jälkeen voin ilomielin ilmoittaa, että Intia on vielä pystyssä ja niin minäkin. Jaetaan blogi taas kahteen osaan, jotta saadaan hieman alueellisempaa tarinaa.

Goalta lähdettyä oli selvää ettei aikaa saisi käyttää liikaa enää paikallaan pysyttelyyn Intiassa. Lähes kolme viikkoa Goalla antoi jo paikalle melkein kotia muistuttavia piirteitä. Seuraavaksi käsittelyyn pääsee yksi Intian eteläisistä osavaltioista, jonka nimi on Kerala.



Junamatka tänne oli jo itsessään seikkailu, joka kesti lähes vuorokauden. Bussimatka Palolemista Karwariin (jossa junaan oli tarkoitus nousta) oli suljettu vähän aikaa tielle kaadetun valtavan puunrungon takia, jonka syytä en tiedä. Liikkeille päästiin kuitenkin tunnin odottamisen jälkeen eikä vielä mikään kiire junalle ollutkaan. Juna-asemalle saavuin hyvissä ajoin ja sainkin odotella kulkuvälinettä sitten tunnin pidempään, koska Intialle uskolliseen tyyliin juna oli myöhässä. Ennenkuin nousin junaan varmistin kolmelta eri ihmiseltä, että Keralaan oltiin menossa ja kaikki olivat samaa mieltä. Saavuttuani nukkumapaikalleni, oli sen ottanut haltuunsa kuorsaava inkkari. Kävin tiedustelemassa lipuntarkastajalta, että onhan oikea vaunu kyseessä. "Vaunu on oikea, mutta juna ei": totesi lipuntarkastaja ja kehoitti jäämään pois seuraavalla asemalla, joka oli tunnin ajomatkan päässä. Juna johon minun piti siis nousta oli vielä enemmän jäljessä aikataulusta, mutta sentään se oli kulkemassa saman aseman läpi jolle jäin hypättyä pois junasta. Jostain syystä vitutus laski ensimmäisen minuutin jälken ja oikeastaan tilanne hieman nauratti. Intiassa pitää matkustaminen ottaa huumorilla tai saa hermoromahduksen. Hommat useimmiten ei mene niinkuin pitäisi, mutta lopussa kaikki on hyvin.



Varkalaan saavuttaan oikeaan junaan nousemisen jälkeen 5 tuntia myöhässä ja kello lähentelee ilta yhdeksää. Asemalta ei tarvinnut ottaa kuin kaksi reipasta askelta ulos ja heti löytyi yösija paikallisen perheen luota, jossa yö maksaisi 150 rupia (n. 3 euroa)ja hintaan sisältyy aamiainen. Matkaa rannalle tulisi olemaan 10 minuuttia. Vaikka matka on ollut pitkä, päätän pistäytyä rannalla napostelemaan pienen iltapalan. Nopean ruokalistan selauksen jälkeen päädyn yksinkertaiseen pastaan, jossa ei varmasti kauaa menisi. Ruoka saapuukin alta aikayksikön pöytään ja eikun nauttimaan. Puolessa välissä ruokailua pastani saa hieman uutta sävyä, kun kynttiläkupu räjähtää palasiksi ja lasi sekoittuu mukavasti tomaattikastikkeen sekaan. Itse säilyn vaurioitta, mutta ruoka on yhtä pilalla kuin halu siihen. Tarjoilijat pahoittelevat tilannetta, mutta eivät näe tarpeelliseksi tuoda minulle uutta ateriaa. Sanomattakin selvää oli ettei tämä paikka saisi suosituksia jatkossa ja suuntaan väsyneenä nukkumapaikalle.



Aamupalan jälkeen tiedossa oli seikkailua Varkalan eteläisellä rannalla, jossa ei paljon ihmisiä liikkunut ja hiekalla sai vaeltaa kilometrejä ilman kontaktia. Ainoastaan muutamat pienet kolmesta puunrungon palasesta kootut kalastajaveneet lilluivat ulapalla saaliin toivossa. Puolen tunnin kävelyn jälkeen tapasin paikallisen kalastajan, joka pyysi minulta rahaa. Hänen mukaansa olen onnellinen, koska tulen rikkaasta maasta ja hän on onneton köyhyytensä takia. Halusin kertoa hänelle ettei varallisuus takaa onnea kenellekkään. Rahalla voit teettää avaimen onneen, mutta mitään takuuta ei ole siihen käykö se lukkoon.



Vaikka Varkala on kovaa vauhtia muodostumassa turistikohteeksi, ovat rannat Goasta poiketen vapaita rihkamatavaran myyjistä. Reppureissaajat ja samsonautit nauttivat kalapainotteiset ruokansa rantahiekkojen yläpuolella seisovissa ravintoloissa ja aurinko kurkistaa silloin tällöin harvinaisten kumpupilvien takaa. Täällä voisi viettää kuukausia. Ainut oikea miinus paikassa oli todella agressiviset koirat, joiden kanssa tappelu oli yön myöhäisinä tunteina muutaman kerran lähellä. Kaukaa haukkuva koira lähtee juoksemaan sikamunaravia luoksesi ja on varma ettei sitä sadan metrin juoksussa tulla voittamaan. Totuudessa koirat ovat kuitenkin raukkoja ja niiden isottelu saadaan kukistettua matkimalla niitä. Joten annan koiran juosta lähelleni ja otan pari juoksu askelta sitä kohti samalla huutaen niin, että naapuristossa ei varmasti jäänyt epäselväksi mitä perkele tarkoittaa. Kuten todettu, koira heittää välittömästi pakin päälle ja jää ulvomaan turvallisen etäisyyden päähän pimeälle kujalle. Seuraavalla näkemisellä se tuntuu tietävän paikkansa.



Tällä hetkellä yöpöydällä pyörii Bill Brysonin The Short History of Nearly Everything, joka on hauska ja rento opas tieteen maailmaan. Miehen viekas kirjoitustyyli jää helposti mieleen ja sen myötä myös muutama mielenkiintoinen fakta. Kuinka vanha maapallo on, kuinka kaukana planeetat oikeassa skaalassa ovat toisistaan ja miksi Lyelin vaimo löytää eteisestä sarvikuonon ruhon? Käsittelyssä on kaikki atomin (myös sen osien) ja avaruuden väliltä. Ehdoton kirjahyllyklassikko.



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen

Takaraivokohtauksien jälkeen

Paluu takaisin kotiin on jälleen yhden viikkon lähempänä, mutta huomaan edelleen löytäväni itseni Goalta. Hajonneen kameran linssimotoriikkaan oli päässyt hiekkaa, mikä oli jostain syystä mahdotonta korjata tai korvata vastaavalla osalla. Tämä tarkoitti uuden kameran ostoa mikä hetkellisesti lannisti oloa. Kameran ostos osoittautui kuitenkin helpoksi läheisessä Margaon kaupungissa, missä on tuotetarjonta ulottautui kirjat, kaulakorut ja banaanit ympyrän ulkopuolelle.



Kameradiilien jälkeen sijoittauduin läheiseen ravintola Longuinhosiin, joka oli edelleen uskollinen siirtovallan aikaiselle portugalilaiselle arkkitehtuurille. Korkea katto täynnä tuulettimia, isot peilit ravintolan seinillä, hieman liian ahtaasti pöydillä ja tuoleilla täytetty ruokasali ja auringonvalo ainoana valonlähteenä loivat tunnelman, josta oli vaikea olla pitämättä. Paikka kuhisi paikallisia ja länkkäreitä yhtälailla. Osa siemaili chaita, toiset tutkivat kansainvälisiä sanomalehtiä ja loput pulisevat jonninjoutavaa pienen hikikerroksen alta. Olen hurahtanut lopullisesti paikalliseen ruokakulttuuriin, jonka yhtenä helmenä voi pitää intialaista perinnejuomaa: Lassia. Juoma on sekoitus jugurttia, jota on ohennettu vedellä ja lisätty suolaa ja mausteita. Vierailun kohteena oleva ravintola tarjosi minulle parhaan tähänasti maistamani Sweet Lassin ja harkitsin vakavasti sen tekijän lähettämistä Gordon Ramseyn arvosteltavaksi.



Kuten aikaisempi sairaalareissu oli luonut tarvetta kirjoittaa, oli kameran puuttuminen viikon ajan paratiisikohteessa synnyttänyt polttavan tarpeen päästä kuvaamaan. Etusormen iho on kerennyt jo kovettua kovan käytön seurauksena ja tulokset ovat olleet sen mukaisia. Voi olla että kuvat alkavat hieman toistamaan itseään, mutta nyt on pakko ottaa valokuvia. Kaikesta ja kymmenestä eri kulmasta. Tarvitsen vain National Geographic Photographer takin/repun ja henkilön joka maksaisi minulle palkkaa tästä. Kuvia on kertynyt uuden kameran jälkeen muutamassa päivässä lähemmäs sata kuvaa ja tahti tuntuu vain kiihtyvän. Eiköhän se tästä rauhotu, muutaman päivän jälkeen.



Olin jo suunnittelemassa lähtöä Suomen itsenäisyyspäivän jälkeen, kun kohtalo (jos sellaiseen uskoo) astui peliin. 90-vuotisen itsenäisyystaipaleen kunniaksi päätin ostaa itselleni pullollisen paikallista Bagpiper viskiä ja syödä hyvän aterian yhdessä rantaravintolassa. Tämän illan ravintolaksi olin valinnut indo-länkkärimestan nimeltä Cuba - Bar&Restaurant, joka soitti pääasiassa funkkia. Nopean ruokalistan selauksen jälkeen eteeni tuotiin kanakori riisin ja paistettujen vihannesten kera. Huuhdottuani aterian alas vedellä, silmäkulmaani tarttui muutamalla säkkituolilla istuva kahden tytön seurue. Toisen räväkkä pinkki tukka tuntui sopivan hänelle jopa luonnollisesti päähän ja se on tässä maailmassa meriitti. Tuumasta toimeen ja tytöille kertomaan itsenäisyyspäivästä. Lyhyen esittelykierroksen jälkeen selviää, että siskokset olivat alunperin kotoisin Englannista ja toinen asui nykyisin Australiassa. Vanhempi pinkkipää työskenteli isolle öljy-yhtiölle Lontoossa ja oli kerennyt nähdä ja tehdä kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tämän henkilön leimaaminen mielenkiintoiseksi oli vähintäänkin aliarviointia ja tulimmekin erittäin hyvin juttuun. Tyttö poisti nopeasti käsitykseni siitä, että kaikki naiset jotka tulevat Englannista omaa isot korvat, huonon purukaluston ja pitkän naaman. Vähempäänkin olisin valmis ihastumaan ja sitähän tässä on ollut ilmassa muutaman päivän ajan. Asiasta enemmän kiinnostuneet saavat udella tietoa suoraan minulta.



Viiden viikon reissuparta alkoi olla jo niin naurettavissa lukemissa, että päätin hankkiutua siitä eroon hippi-leiman pelossa. Parranajon suoritti paikallinen parturikampaamo, jossa aluksi kasvoille ruiskutetaan suihkupullosta vettä ja pestään naama. Tämän jälkeen poistettavalle parralle maalaillaan vahva kerros partavaahtoa, minkä ainesosista en päässyt täyteen selvyyteen. Paikallisien puolustukseksi täytyy kuitenkin todeta, että Giletin kaltaiset massavalmistajat ovat valovuosien päässä tämän partavaahdon laadusta. Vaahdotuksen jälkeen vuorossa onkin kohokohta. Parranajoveitsi oli terävä kuin sydänkirurgin skapelli ja parturi ajoi partaa, kuin Michelangelo tekemässä David-patsasta. Mitään kipua ei tuntunut, mutta pieni kuumotus toki oli kokoajan päällä, kun veitsi on kurkulla. Ensimmäisen kierroksen jälkeen parta ajattiin uudelleen poistaakseen pienetkin haivenet mitä jäljelle oli saattanut jäädä. Lopuksi kasvot pestiin saippuavedellä, kuivattiin ja levitettiin hieman polttavaa partavettä. Koko lysti kustansi 40 senttiä ja aikaa kului kymmenisen minuuttia. Tähän voisi tykästyä.



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Torakkaus

Yli kuukausi on kulunut, kun hyvästelin Suomen Helsinki-Vantaa lentokentällä. Paljon on kerennyt tapahtua sen jälkeen ja aika on todellakin juossut neljässä viikossa. Goalla chillailu näyttää venyvän kaksiviikkoiseksi, sillä kameran huolto ei ole mikään tunnin homma (edes ammattilaisilla) täälläpäin. Vielä ei koti-ikävä päässyt yllättämään, vaikka välillä Shantaram-kirjaan uppoutuneena huomaan ajatusteni kantautuneen kotiseuduille. Delhissä tapaamani isäntä ihmetteli reissuni alussa, kuinka pystyn viettämään vuoden ilman vakituista sosiaalista kontaktia. Hän piti vuotta pitkänä aikana ja aluksi olin samaa mieltä. Nyt, kuukausi matkaa tehneenä, tuntuu vuosi lyhyeltä ajalta. Ajalta, joka kuluu henkäyksien välillä. Tekevän aika ei ole ikinä ollut näin nopeaa.



Shantaram on tositarina Gregory David Robertsista, joka karkaa Australialaisesta vankilasta ja pakenee Intiaan Bombay (Mumbaihin), elää pahamaineisissa slummeissa, perustaa ilmaisen terveysklinikan, rakastuu, liittyy paikalliseen mafiaan, näyttelee Bollywood elokuvissa ja sotii venäläisiä vastaan Afganistanissa. Kirjaa suositeltiin yhdeksi niistä "pakko lukea" kirjoiksi, kun yrittää saada käsituntumaa Intiasta. Reilut 900 sivua myöhemmin, täytyy minun myöntyä toteamaan samaa. Joskus todellisuus on tarinaa ihmeellisempää ja suosittelen kirjaa luettavaksi, vaikka Intiasta ei niinkään olisi kiinnostunut. Kirjasta ollaan tekemässä elokuvaa, jota tähdittävät Johnny Depp ja Helena Bonham Carter. Elokuva tulee tosin viivästymään Hollywoodin käsikirjoittajien lakon vuoksi.



Eläimet Intiassa ovat oma lukunsa, josta pienen palasen haluaisin lohkasta tähän blogiin. Täältä löytyy kaikkea, mutta näkyvyyden varastavat varmasti katukoirat. Korttelia ei pysty kävelemään ilman nukkuviin, nilkuttaviin tai muriseviin koiriin törmäämättä. Ne ovat villejä, katujen kasvatteja ja se näkyy. Vaikka koirat eivät päivisin laumoissa liiku tai harmia aiheuta, tulee niistä yöllä pimeyden ehdoilla joukko susia. Rutiini jokaisena yönä viimeisen kuukauden aikana on ollut koirien yhteinen ulvonta kello 2.00 ja 3.00 välillä. Vihaiset murinat täyttävät hostellien pienet käytävät ja alueellisia sovitteluja käydään tiuhaan tahtiin puremien muodossa.



Toiselle sijalle näkyvyydessä pääsevät hyönteiset. Muurahaiset, torakat, hyttyset, tuhatjalkaiset, kaikkea löytyy. Ehdottomasti hälyyttävimmän ja liioitelluin tilanne hyönteisten kanssa sattui, kun palasin sairaalasta takaisin hotellille ja halusin pestä hampaat. Arkisesti rinkasta kaivettu hygisäkki näytti päällisinpuolin pepulinpuhtoiselta ja kaivoin hammasharjakotelon huoletta esille. Aukaistessani kotelon puolesta välistä, tuli luontainen reaktio tiputtaa kotelo sängylle, kun hammasharja vilisi yltäpäältä muurahaisissa. Otukset olivat nakertelemassa harjaa ilmeisesti hygieenisistä syistä, mutta varmaa selvitystä asiaan en saanut. Huudeltuani harjaa kraanan alla viiden minuutin ajan, oli se viimein puhdas. Harjassa oli selviä jälkiä muurahaisten kulutuksesta ja punnitsin sen käyttökelpoisuutta. Terve järki kuitenkin kehoitti heittämään sen roskiin ja ostamaan eurolla uusi samanlainen.



Torakat ovat myös tulleet tutuiksi viimeisen kuukauden aikana. Vaikka varsinaisesta kammosta ei voi puhua, en torakka-aiheista taulua ostaisi. Peukalon pituiset otukset lyllertävät huoletta pitkin seiniä sisiliskojen jahtaamana. Ne antoivat murjuisista huoneista vielä murjuisemman kuvan, joten niistä oli päästävä eroon. Kahden murhan jälkeen, oli paikalla neljä uutta veijaria tutkimassa ystäviensä hautoja ja ymmärsin nopeasti, että sotaa ei voitu voittaa. Otusten oli vain annettava olla ja potkittava niitä tiehensä, kun tielle sattuivat. Pikkuhiljaa alan hyväksymään nuo osana Intian arkea.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Hautakuninkaiden loppu - Toinen puolikas

HUOM. Jos et ole lukenut muutamaan päivään tätä blogia, suosittelen kelaamaan alemmas ja lukemaan ensimmäisen osan hautakuninkaiden lopusta. Otsikko itseasiassa viittaa lähtööni Rajhastanin osavaltiosta, joka on kuuluisa vanhoista kuninkaiden hautadoista.



Palatakseni takaisin Udaipuriin. Kaupunkia voisi luonnehtia Intian Venetsiaksi ja sitä kuvaillaan usein romanttisimmaksi koko maassa. Joitakin samoja piirteitä on nähtävissä. Kapeita katuja, veden kuvottava haju ja paljon pikkukojuja. Merkittävä ero on kuitenkin se ettei Venetsiassa ole autoteitä. Koin kaupungin oikein leppoisaksi paikaksi ja kun löysi hyvän ravintolan järvinäkymällä, oli helppo asettautua taloksi.



3 vietetyn yön jälkeen aloin kuitenkin tulla siihen tulokseen, että Rajhastan on nyt nähty ja kaupunkikiertuetta oli tehty tarpeeksi pitkään. Lennetäänpä sitten Goalle ja jätetään inhottavat matkustamiskokemukset hetkeksi taakse. Udaipurista piti ottaa tosin bussi Ahmedabadin lentokentälle ja kestihän se sitten kanssa kuusi tuntia päästä 200 kilometriä etelämmäksi. Lentokenttä oli todella moderni verrattuna ainakin kun verrataan Delhin saapumisaulaan. Lento kestäisi tunnin verran ja olisin perillä ilta yhdeksän aikoihin. Se myöhästyy tunnilla, mutta olo on silti kuin huipulla sillä biitsille pääsisi jo seuraavana aamuna. Saapumisaulassa on muitakin ulkomaalaisia reppureissaajia ja tiedustelenkin samantien jos kimppakyyti passaisi jonnekin lähelle. Ranskalaiset olivat menossa eteläiselle osalle Goa, Palolemin kulmille. Päätin että haluaisin käväistä ensin jossain keskivaiheilla ja tarkastaa meiningin, jottei pettyneenä tarvisi tulla takaisin ylöspäin. Valitsin kohteeksi n. 30 minuutin ajomatkan päässä olevan Colvan.



Saavuttua paikanpäälle aavistin pahaa. Paikka vilisi samsonautteja ja keski-ikä lähenteli viittäkymppiä. "Katsotaan nyt päivällä, jos tilanne olisi toisin": ajattelin itsekseni. Aamu ei tuonut toivoa mukanaan ja oli se oli adios Colva siinä kohtaa. Otin paikallisbussin Margaohon, josta oli paremmat yhteydet muualle Goaan. Palolemista olin kuullut paljon hyvää, joten mennään sinne! Bussimatka oli taas luku kirjasta "Kuinka monta intialaista saadaan yhden bussin kyytiin". Bussiin mahtuisi ohjeiden mukaan n. 50. Paikalla oli 100. Kyllä tommoset lyhyet matkat vielä vitsillä menee, mutta jos joka päivä pitäis istua 3 ihmistä päällekäin niin hermothan siinä menis.



Paikanpäälle päästyä törmäsi nopeasti hengenheimolaisiin ja yösijaa ruvettiin etsimään yhdessä itävaltalaisen vahvistuksen kanssa. 3 euroa yö neljän minuutin päästä rannasta omalla vessalla ja sängyllä ei vaikuttanut pahalta. Ensimmäistä iltaa lähdettiinkin viettämään rantabaareihin missä tarjoillaan samana päivänä nostettua kalaa. Jostain syystä vointini huononi illan edetessä joten pätin jättää sen lyhyeksi. Seuraava yö oli lähimpänä liskojenyötä, mitä itse olen päässyt. Ripuli iski vartin välein, ruokaa ei pystynyt nauttimaan ja lopulta oksennus kehoitti ottamaan yhteyttä paikalliseen sairaalaan, joka sijaitsi n. 3 kilometrin päässä. Goan ollessa suuri turistikohde, ovat myös paikalliset sairaalat lähes länsimaista tasoa. Nopean diagnoosin jälkeen lääkäri kehoitti jäämään muutamaksi päiväksi tarkkailuun. Olin saanut ruuanvälityksellä suolistobakteerin, joka pitäisi hoitaa antibiooteilla. Ei muuta kuin piikki suoneen ja doppaus käyntiin! Siinä sitten meni muutama päivä ihmetellessä tyhjää huonetta ja kuunnellen naapurihuoneessa oksentelevia samsonautteja. Kotiutuspaperit sain aamukymmeneltä ja ruokavalioksi määrättiin hedelmiä ja vihanneksia. Ei mitään lihaa tai mausteista (todella helppoa Intiassa). Mutta kaikki hyvin täällä!



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Hautakuninkaiden loppu - Ensimmäinen puolikas

Pahoittelut pitkittyneestä kirjoitustauosta, mutta Goalla tavattu suolistobakteeri oli sita mieltä, että maksavat lukijat saavat odottaa seuraavaa looppiä pari paivää pidempään. Siksipä tämä artikkeli on jaettu kahteen osaan. Jatketaan siitä mihin jäätiin.



Pushkarin jokavuotiset kamelimarkkinat on yksi Rajashtanin osavaltion suurimmista tapahtumista. Paikalle saapuu arviolta 80 000 kamelia (siinä sivussa tulee myös aaseja, hevosia ja biisoneita), joista sitten huudetaan kilpaa intialaiseen tyyliin. Kamelin voi itselleen ostaa paikallisen ravintolatarjoilijan vuosipalkalla eli n. 360 eurolla. Viikon kestottoman juhlinnan, kaupankäynnin ja chain kiskonnan jälkeen jäljelle jää vuori kamelinpaskaa, jolla pienen kaupungin sähkot voidaan tuottaa vuodeksi eteenpäin, joten kierrätys kunniaan!



Lähdin Pushkarista ensimmäisellä yöbussilla kohti Udaipuria, mikä sitten taas osoittautui aivan uudeksi kokemusten sarjaksi. Ensin piti ottaa paikallisbussi kello 22.00 aikoihin Ajmeriin, missä vaihdetaan bussia toiseen. Bussi oli luonnollisesti myöhassä ja sitä sai odotella intilaiselle tyypillisen tunnin verran keskellä rupuista tietä lehmanpaskan keskellä. Bussimatkan piti kestää tietojen mukaan 8 tuntia, mutta halusin silti istumapaikan, kun se halvemmaksi tuli. Viimein kyytiin ja istumaan. Lähtö venähtää jostain syystä ja joku käy kassinsa kanssa katsomassa minun paikkaani. Hetken päästa bussiin minut ohjannut häiskä hyökkää selittämään, että olen väärässä bussissa (mikä oli tietenkin hänen moka). Päästän toisen henkilon istumaan paikalleen ja kysyn, että mitäs tehdään, kun paikka on kuitenkin maksettu ja bussi on täynnä? Kaveri toteaa viileästi minun bussin lähteneen jo menemään, "no problem" ja ohjaa minut kuskin takana olevalle puolipehmeälle alustalle ja kättelee minut, poistuen nopeasti sen jälkeen paikalta. Matka on äärimmäisen perseestä. Huono tie, kuskin konekiväärimäinen torvenkäyttö ja pienessä tilassa pilkkiminen alkaa syödä samantien. Tunnin ajomatkan jälkeen ensimmäisellä taukopaikalla tulee kuitenkin matkustamon puolelta pelastava enkeli, joka lempeästi pyytää menemään istumaan hänen paikalleen niin hän voi istua tässä. Kiitän hänta lämpimästi ja painelen takaisin penkille nukkumaan. Tässä hyvä esimerkki siitä kuinka Intiaa voi samalla vihata ja rakastaa.



Udaipuriin päästiinkin sitten kuudessa tunnissa ja kello on 04.00. Meidät jätetään keskelle kaupunkia 4 riksakuskin keskelle. Hyppäsin parin korealaisen kanssa samaan riksaan ja eikun kolkuttelmaan guesthousejen ovia. Toinen paikka onnisti ja hintakin oli kohtuullinen. Seuraavana aamuna törmäsinkin mukavaan Marigold (suomeksi kehäkukka) nimiseen tyttöön jeesuslandiasta. Hän oli tullut vierailemaan Intiaan muutamaksi viikoksi ystävänsä häitä varten ja oli asunutkin Varanasissa vuoden verran opiskellen hindiä. Tyttö oli palkannut päiväksi kuskin ja tarjosi mulle paikan vierelleen. Koska hän ei ollut selkeästikkään noviisi Intiassa, otin kutsun ilomielin vastaan.



Kävimme katsomassa melko turistimaisia nähtavyyksiä, mutta ajoitukset olivat kohdallaan ja pahimmilta ryysiksiltä vältyttiin lukuunottamatta illalla nähtyä 4 alueen paikallistanssinäytelmää. Mukana oli monsuunitemppeleita, vanhoja kuninkaiden hautuumaita ja kultuurillista perimää. Kauppoja hierottiin mm. paikallisista kankaista, tiibettiläisistä pashamavilla shaaleista ja korvakoruista. Kamelin selkäänkin pääsi pieneksi aikaa ja eihän se sen kummosempi kyyti ole kuin poni. Ainoastaan kyytiin nouseminen ja poistuminen on himean erilainen kamelin koon vuoksi.



Lisaa kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Värejä, kirjallisuutta ja musiikkia

Aika Pushkarissa alkaa olla loppusuoralla ja bussiliput Udaipuriin on jo takataskussa.

Eilen päätin yrittää kiivetä läheisille kukkuloille kun olin niitä jo pari päivää ihastellut. Hyvin varustautuneena (2 pulloa vettä, 1 paketti suolakeksejä) lähdin ennen auringonnousua tallustamaan kohti kukkuloiden reunaa, jonne reitin olin tiedustellut paikallisilta maanviljeliöiltä.


Kaukaa katsottuna urakka ei näyttänyt pahalta ja arvelin kiipeämiseen kuluvan puolisentoista tuntia. Kaikki vaikutti hyvältä ensimmäisen suuren nousun jälkeen, mutta pian selvisi ettei kiipeäminen ollutkaan niin yksinkertainen urakka. Rinteitä pitkin kulki kyllä satunnaisia polkuja, mutta ei mitään varsinaista tietä. Paikalliset puskat olivat täynnä teräviä piikkejä, joten olin valinnut reittini sen mukaan missä näytti olevan vähiten kasvillisuutta. Vaikka kukkula näytti suoraviivaiselta nousulta koko matkaltaan, mahtui väliin myös pari rotkoa jonne piti sitten laskeutua ja nousta toiselta reunalta. 3 rotkon kohdalla vastaan tuli täysin ohittamaton piikkipuska/kaktusviljelmä, joten oli yritettävä läpi. 20 metrin jälkeen oli selvä, että jos läpi halusi mennä, näyttäisin viimestään takaisin tullessa ruoskitulta Jeesukselta. Nousua olisi ollut vielä 200 metriä, mutta nyt ei itku auttanut. Luonto 1, Timo 0.



Täällä on ollut harvinaisen paljon aikaa oleskella sillä nähtävyydet ovat kahden käden laskettavissa ja kävelymatkan päässä hotellilta. Oleskelun oheessa onkin tullut luettua kirjoja huomattavasti normaalia lukutapaani enemmän. Viikon aikana on verkkokalvojen edessä lojunut Harry Potter ja Viisasten Kivi, Hiroshiman atomipommia käsittelevä teos ja New Yorkin huumemaailmaan sijoittuva dekkari. Kotona harvoin löysin aikaa kirjoille ja luulen etten ole koskaan aikaisemmin lukenut kolmea kirjaa edes yhden vuoden aikana. Hyvä, että välillä on aikaa lukea. Lukumusiikkina on toiminut Beatlesit, jotka aikanaan Intiassa myös vierailivat.



Intialaisessa kulttuurissa värit näyttelevät suurta roolia. Täällä ei todellakaan tunneta termiä "punainen vaate" ja skaalaa löytyy lähes laidasta laitaan. On punaista, sinistä, oranssia, keltaista, ruskeaa, vihreää, turkoosia, violettia, mustaa ja valkoista. Mikään ei ole tabu. Naiset kävelevät arkisesti juhlavissa vaatteissa ja lapsien silmät saavat maistaa kajaalia jo kahden vuoden ikäisenä. Värien lisäksi kaikki intialaiset tuntuvat olevan jotenkin tekemisissä viennin kanssa. Jokainen kauppias on jonka kanssa olen kaksi sanaa enemmän vaihtanut ovat kertoneet tekevänsä vientiä Meksikoon, Argentiinaan, Italiaan, Japaniin jne. Intia tuntuu hyvin itseriittoiselta maalta tällä hetkellä.



Lisaa kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Viikko vierähtää ja kaupungit vaihtuu. Delhi piti jättää 4 yön jalkeen silla hektisyys käy liiaksi kun näet kadulla yksijalkaisia kavereita, jotka soittavat jätesäkkipillejä ja pyytävät almuja. 4 tunnin bussimatkan päässä oli 2,8 miljoonan ihmisen Jaipur, joka ei kuulostanut pahalta paikalta Delhiin verrattuna. Totuudessa tämä mesta oli kuitenkin vain minikokoinen Delhi, joten häsläreitä riittää. Koska Delhissä olin jo vieraillut niin monessa turistinähtävyydessä, päätin pitää Jaipurissa oleskelun maanläheisempänä. Pari päivää vierähtikin mukavasti Guesthousin syövereissä parin Skånelaisen (ruotsalaisen) rastafarin kanssa. Skåne on kuulema Ruotsin Jamaika, mikähän on Suomen? Jokatapauksessa toinen oli töissä Ikean keittiöosastolla ja toinen teki työkseen teatterilavasteita.



Kaksi päivää Jaipurissa oli kuitenkin ihan tarpeeksi, joten oli pakko lähteä karkuun lähiöihin. Pushkar oli parin tunnin ajomatkan päässä ja paikallisia asukkaita oli mukavat 15 000. Täällä on ollut ihan mukava chillailla chai-teen, kitaran ja kirjojen parissa. Aluksi oli tarkoitus olla vain muutama päivä, mutta nyt oli pakko venyttää viipymistä muutamalla päivällä että pääsee kameli ajelulle erämaahan ja nähdä vilaus Pushkarin kamelifestareista, jotka alkavat viikon päästää.



Matkalla Pushkariin juttelin paikallisen asukin kanssa maan köyhyydestä. Kadulla näkee joskus todella kurjissa oloissa eläviä lapsia ja almujen antamisesta on välillä vaikea kieltäytyä. Jotkut ihmiset ovat kuulema niin varattomia, että joutuvat myymään lapsensa kaupungeissa kiertäville miehille, jotka tekevät näistä omia kerjäläisorjiaan. Joskus nämä miehet puhkovat omatoimisesti lapsilta silmiä tai leikkaavat sormen tai kaksi pois, jotta almuja tulisi paremmin. Kerjäyksen jälkeen lapsille annetaan vain sen verran ruokaa, että hengissä pysyvät seuraavaa kerjuuta varten. Tämänkaltainen julmuus pistää kyllä välillä hiljaiseksi ja vihaiseksi.



Pushkar on täynnä pieniä temppeleitä ja on pyhiinvaelluskohde hinduille. Tämä tarkoittaa sitä että kaupungista ei pysty ostamaan lihaa tai viinaa ja valokuvaus on kielletty kaupungin pienen pyhän järven ympäristössä. Kiipeily läheiselle kukkulalle hiukan kaupungin ulkopuolella antoi mahtavia näkymiä auringonnousun aikana. Käsittämätontä oli että kukkulan päällä olevan temppelin kupeessa oli myos kioski jonne tavaroita roudaaminen on varmasti yksi logistinen painajainen loputtomilta tuntuvien kivirappusten takia.



Paikkana Pushkar on ollut ensimmäinen osa Intiaa missä olen viihtynyt. Tätä Intiaa tarvitaan lisää. Udaipur voisi olla seuraava vierailun arvoinen kohde ennen hyökkäystä Intian elokuvateollisuuden mekkaan: Mumbaihin!

PS. Lisää kuvia voi nähdä osoitteessa http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Se on se kuumotus, Kuumotus, KUUMOTUS

Suomalainen reggae-artisti Nopsajalka oli varmasti Delhissa kun noita sanoituksia suunnitteli. Intiassa ollaan ja ukottajia on riittanyt jokaisella kulmalla. Jo lentokentalta sai kohdata kaiken maailman huitojia ja haitojia. Olin lukenut etukateen etta taksikuskeihin ei ole luottamista joten on syyta hommata liikenne poliisien pitaman Prepaid taxin kauta aina liput jotka annat sitten kuskille kun han on tipattunut sinut oikeaan paikkaan.



"Hello sir", "Yes my friend" ja "Don't worry" olivat kovia sanoja kun minua yritettiin saada perinteisen taksin kyytiin. Nain ei kuitenkaan kaynyt. Oikean taksin kyytiin paastiin ja sitten saatiinkin pieni oppitunti intilaisista liikennesaannoista: Niita ei ole. Kaistaviivat kylla loytyvat mutta ei niita tarvi kayttaa kun tiella matkustaa polkuriksoja, moporiksoja, takseja, maansiirtorekkoja ja vittu jaateloautoja! Taysilla eteenpain vain painetaan ja motarillakin tulee vaaranpuoleista liikennetta vastaan, joka infoa olemassaolostaan vilkuttamalla pitkia valoja taukoamatta. Jokatapauksessa yopaikalle paastiin hieman myohassa, mutta kokonaisena. siita sitten 3 tunnin younilla takaisin jalkeille ja katselemaan Delhin kukuilevaa keskustaa.



Vanhan muslimikuninkaan hautaa hetken aikaa kasasteltua suuntasin paa-aukiolle jossa oltiin sitten jonossa keraamassa almuja suomi-pojalta. Pienen kahvilan tiloissa sain helpotusta makealla perunalla taytetysta leivasta ja tulisesta papusoossista jotka irtosivat 15 sentilla. Ja nalkakin lahti perkele! Samaan poytaan istuikin muutama kiinnostunut intialainen jotka kyselivat kotimaasta, toista ja muusta jonninjoutavasta. Toinen kavereista innostuikin tarjoamaan minulle Chaita, joka on eraanlainen rauhoittava maitopohjainen tee; ja nayttamaan minulle tien lahimpaan turistiasemaan. Keskustelun tuoksinnassa kaveri innostui antamaan puhelinnumeronsa minulle, koska halusi esitella minulle korukauppansa tuotoksia. Han sanoi harjoittavansa arvotavaroiden maastavientia ja bisneskin kuulema pyori hyvin.



Turistiasemalta olin ajatuksissa palata takaisin yopaikalleni ettei paivabudjetti ylittyisi liikaa. Olin jo astumassa riksaan kun korukauppias ilmestyi tyhjasta vierelleni ja oli todella innoissaan kun tapasimme uudestaan. Han suostutteli minut mukaansa bazaareille katsomaan mita olisi saatavilla ja vei kierroksen jalkeen minut veljensa luokse jossa han tarjosi lounasta. Auttavaisuus oli jo aikaisemmin hieman tuntunut hieman epailyttavalta, mutta huijausaikeet alkoivat varmistua siina vaiheessa, kun han rupesi kertomaan Kashmir alueella sijaitsevasta kotikaupungista jossa hanen aitinsa, isansa ja veljensa asuvat ja kuinka minun pitiais menna tutustumaan sinne. Voisin olla yota hanen porukoidensa luonna ja katsastella/trekkailla hienoissa maisemissa. Han ei pystynyt puhumaan mistaan muusta ja vaikutti todella myyvalta asian suhteen. Aikaisempi kierros bazaarilta, lounas ja viaton ystavyys rupesi maistumaan voitelulta joten sanoin palaavani asiaan jos se minua viela kiinnostaisi. Toivossa elava huijari ei kuitenkaan ei paljastanut oikeita kasvojaan vaan taidollensa uskollisena nyokkasi hymyillen ja toivoi etta ottaisin soittavani ja halasi lampimasti kuin vanhaa ystavaa.



Vaikka koko homman takana oli ollut huijausyritys, tuntui paiva silti onnistuneelta silla olin saanut riksakyydit, bazaarikaynnit ja lounaat aidossa intialaisessa kotikeittiossa kaikki huijaajan piikkiin.

Rohkea 0,01% todennäköisyydellä

"Olet rohkea" - Vastaus on nopea. Liian nopea. Olen juuri kertonut ventovieraalle henkilölle aikomuksistani matkustaa maailman ympäri, kun kysellään kuulumisia. Heitän pallon takaisin kysymällä onko hän koskaan miettinyt tai ottanut selvää maailman ympäri matkustamiseen vaadittavista asioista? Vastaus on tutuksi tullut ei. Maailman ympäri matkustaminen määritellään perukseltaan vaativaksi urakaksi, jossa ollaan vieraiden maiden olosuhteiden armoilla ja vailla tukijoita. Tähän käsitykseen ventovieraan toteamus perustuukin. Totuus ei kuitenkaan ole niin hohdokas.

Nykypäivän matkustaminen voidaan kuvailla turvalliseksi, kunhan pysytään tarkkaavaisina ympäristöstä. Ulkomaailman vaarallisuudet ovatkin lähinnä joidenkin medioiden luomia harhakuvia, josta oivana esimerkkinä voidaan pitää 9/11 -"terroristihyökkäystä". Todennäköisyys joutua terroristien kaappaamaksi oli tapahtuman jälkeen n. yksi sadastatuhannesta, eli 0,01%. Todennäköisyys ei kuulosta pahalta, mutta kun mediamylly pyörii, ollaan lentokoneista ollaan jo valmiita luopumaan matkustuksen muotona. Arvelen, että minulla samanlainen todennäköisyys joutua väkivallan kohteeksi reittini varrelle kuin syyskuun 12. päivänä matkustaneilla ihmisillä oli joutua kaapatuksia. Rohkeutta lähteminen ei siis vaadi.

Eteneminen luotisateenvarjon alla

3 viikkoa lähtöön. Herra Poutakin maikkarilta käski sanoa terveisiä Intiaan, sillä Suomeen puskee kohta semmoset talvimyrskyt ettei ikävää voisi edes nähdä. Tiedossa on vuosi seikkailua päiväntasaajan tuntumassa (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) ja hedonismin täyspäivästä tavoittelua.



Nuppineulasta saavat osansa Intia, Nepal, Tibet, Kiina, Japani, Vietnam, Laos, Kambodza, Thaimaa, Malesia, Indonesia, Australia, NZ, Tonga ja Yhdysvallat. Tiedossa on siis hyvin erilaista maastoa ja sen myötä myös erilaisia aktiviteettejä. Nepalissa on tarkoitus trekata lumipeitteiselle Annapurna basecampille. Japanissa pamauttaa Tokion järkyttävään metrohelvettiin. Indonesiassa hypätään surffaamaan kuohupäisille aalloille. Viimeisenä mutta ei todellakaan vähäisimpänä, on Yhdysvalloissa tarkoitus antaa käytettyjen autojen kauppiaalle tonni käteen ja kruista pieni pätkä legendaarista route 66iä ennenkuin siirryn rannikoreiteille ja jatkan matkaa Floridan kautta Nykiin. Sitten onkin aika lentää kotiin.

Vaaratilanteilta ei varmastikkaan voi myös välttyä. Intialaisia bussikuskeja ei juurikaan tunneta turvallisuuden perikuvana, eikä Indonesian 240 miljoonasta ihmisestä kaikki voi oli mielissään valkoisesta pirusta. Luotiliivit painavat kuitenkin hieman liikaa, joten itsepuolustuskoulutukseksi saa luvan kelvata Suomen armeijan tarjoama 2 tuntia puolen vuoden ajanjaksolla.

Enneunivelka

Tarkalleenottaen kuukausi on jäljellä ennen lähtöä ja pikku hiljaa alkaa tapahtua myös henkimaailman puolella. Unia pidetään joskus eräänlaisena sielunvaelluksena, jossa saatetaan nähdä tulevaisuuteen tai ratkoa ongelmia mitä meille on syntynyt reittiemme varrelle. En ole pitkään aikaan nähnyt unia, mutta nyt matkan lähestyessä niitä on ruvennut ilmaantumaan. Uneni ovat pyörineet luonnollisesti matkan ja siihen liittyvien asioiden ympärillä.

Unissa näkee kyllä kaikennäköistä. Oli se sitten surffausta Indoneesian eksklusiivisilla hiekkarannoilla tai Annapurnan basecamp näkymän pällistelyä, mahtuu mukaan myös jotain aivan muuta. Kambodzassa ajellee bussikuski ajelee menopelin suoraan Indiana Jonesista tuttuihin 60 metriä syviin krokotiilirotkoihin ja kaikkien elämä on loppua siinä samassa. Täpäriä pelastautumisia ja tiukkoja tilanateita on siis enteiden mukaan tiedossa. Onneksi kirjahyllystä löytyy ratkaisu kaikkiin ongelmiin = Tiukkojen tilanteiden käsikirja.

Kannessa olevat ohjeet antavat itseluottamastu kenelle tahansa. Kuinka: selätät alligaattorin, toimit merihädässä, hypätä liikkuvasta autosta ja (henkilökohtainen lempparini) laskeutua lentokoneella. Onneksi mikään ohjeista ei ole sivua pitempi. Rotkoon tippuvan bussin kyydissäkin kerkeää lukaista ratkaisun tilanteeseen vielä vapaapudotustilassa. Hinta tais olla aikaan tarjouksessa 10 euroa. Ei paha diili kuolemattomuudesta.

Rickin täytyy lähteä!

"Käy ostamassa Sokoksen naisten alusvaateosastolta alelaarista kymmenet pikkuhousut, kostuta niitä lievästi vessanpytyssä ja myy koko setti Ebay:ssä keräilijälle. Muotoile vielä myymäsi tuotteen mainoslause oikein ja olet rahoissa alta aika yksikön."

Asia selvä, mistä tahansa voi saada rahaa tänä päivänä. Juuri siksi on vaikea erotella mikä tavara on arvokasta ja mikä tavara pitäisi polttohaudata. Huuto.netin ja muiden vastaavien palveluiden käytön myötä on ihmisten lähes yhtä helppoa hankkiutua eroon tavarasta kuin roskien vieminen. Kaatopaikan sijaan tavaraa saakin uuden kodin, kunnes tämänkin kodin omistaja tulee samaan tulokseen kuin sinä.

"Sehän on vain roskaa"

Tähän mennessä itse olen saanut kaupaksi CD-levyt ja DVD-elokuvat. Kasa vanhoja VHS-elokuvia seisoo muovipussissa suorastaan kerjäten pääsyä roskakoriin. Ei anneta armoa vaan myydään sekin setti jollekin joka ei oikeasti niitä tarvitse. Turha niitä kaatopaikkoja on täyttää, kun voi kierrättää ja siinä sivussa tienata. VHS-elokuvista rahaa saa lähinnä kahvipuruihin, mutta palkintona voi pitää sitäkin että luontoa on säästetty taas hieman. Suodatinpaperit joudutkin sitten pulittimaan itse tai käyttää vessapaperisuodatinta.

Moni on sitä mieltä, että musiikki on asia, jota ei saisi myydä eteenpäin ja sen kuuluu homehtua hyllyssäsi kunnes homehdut itsekkin. Kaipa se on kiva välillä fiilistellä vanhoja levyjä mitä on nuoruusvuosina tullut luukutettua, mutta tarvittavat (ja riittävät) kiksit saa yhtälailla siitä, kun yhden levyn kappaleen kuulee radiosta. Kuka haluaa levyllisen verran Rick Astleytä korvien väliin? Never gonna give you up kerran läpi kuuleminenkin saa veren kurklaamaan. Kirjoittajalla ei ole Rickin levyä.. enää. Näkemyserot sallittakoon, mutta tässä kuitenkin vielä pieni muistutus mistä mielellään jäät paitsi: Rick Astley

Reissumiehen lääkitys

Päätin hyvissä ajoin testata malarialääke Lariamin toimintaa, jotta yllätyksiltä matkan päällä vältyttäisiin. Lääkkeen mukana tullutta reseptiä lukiessa ei voinut muuta kuin hämmästellä mahdollisten haittavaikutusten jäävuorimaista määrää. Tässä lista mahdollisista haittavaikutuksista:

Pahoinvointi, oksentelu, huimaus, päänsärky, uneliaisuus, unihäiriöt (unettomuus, epänormaalit unet), ruokahaluuttomuus, kiihtyneisyys, levottomuus, ahdistuneisuus, masentuneisuus, mielialan vaihtelut, paniikkihäirökohtaukset, sekavuus, hallusinaatiot, vihamielisyys, psykoottiset tai paranoidiset reaktiot, muistamattomuus, harhatuntemukset, vapina, haparointi, kouristukset, korvien soiminen, pyörtyminen, näköhäiriöt, tasapainohäiriö, kuulon heikkeneminen, muutokset sydämmen lyöntinopudessa, epäsäännöllinen pulssi, verenkiertohäiriöt, matala verenpaine, punastuminen, hengenahdistus, löysät ulosteet tai ripuli, ruuansulatushäiriöt, ihottumat, kutina, nokkosrokko, hiustenlähtö, lihasheikkous ja -kouristukset, lihas -ja nivelkipu, voimattomuus, huonovointisuus, uupumus, kuume, vilunväristykset, rintakipu, turvotus ja hikoilu.



Siis mitä ihmettä? Jos sinulla on lääkkeen syönnin jälkeen mahdollisuus näihin kaikkiin oireisiin, käy helposti mielissä jättää lumihiutale popsimatta ja syleillä malariaa kuin lämmintä lumihankea. Omat kokemukseni yhden oktagonin nielaisun jälkeen jäivät lähinnä hetkelliseen päänsärkyyn. Minusta olisi voinut tulla esim. hikinen, hallusinoiva ja turvonnut kuuro, jolla on tasapainohäiriötä, löysät ulosteet ja kärsii samanaikaisesti uneliaisuudesta ja unettomuudesta. Kävi ilmeisesti tuuria. Kaikessa vakavuudessaan uskoisin näiden kaikkien mahdollisten skenaarioden olevan listattu reseptiin vain kosmeettisen elementin vuoksi.

Puhutaan vielä hetki muista lääkkeistä. Terve vaan -lehti kertasi mitä henkilön tulee kantaa lääkärinlaukussa matkatessaan ulkomailla. Tässä pieni lista myös heidän näkemyksistään:

Päänsärkyyn, kipuun, kuumeeseen ja flunssaoireisiin kipulääke, matkapahoinvointilääke, maitohappobakteereja tai muita probiootteja sisältävä valmiste, ripulilääke aikuisille ja ripulijuoma lapsille ja vanhuksille, ummetuslääke, närästyslääke, auringonsuojavoide, jossa sekä UVA- että UVB-suoja, kosteutta ja viilentävä perusvoide auringossa oleskelun jälkeen, hydrokortisonivoide tai -geeli auringonpolttamiin, kutinaan ja muihin iho-oireisiin, hyönteiskarkotteet, malaria-alueella hyttysverkko, antihistamiinitabletit hyönteisten pistojen aiheuttamaan kutinaan ja paukamiin, haavanpuhdistusaine, laastarit pieniin haavoihin ja ihosuojat hiertymiin ja hankaumiin, oksimetatsoliinia tai ksylometatsoliinia sisältävät nenätipat tai -sumute paineenvaihtelun aiheuttamiin korvaoireisiin, kondomit, käsien desifiointiaine, sakset, pinsetit ja kuumemittari.

Voidaanko enää puhua siitä, että lääketeollisuudella olisi pelkästään puhtaat jauhot pussissa, ja kyse on vain siitä, että ihmiset halutaan pitää terveinä? Lääketeollisuus on kuitenkin kuin mikä tahansa muu teollisuus eli tulostavoitteellinen. Enää ei riitä, että sairaat saavat nuoltua haavansa muutaman pillerin avulla. Tulevaisuus tuo mukanaan näkymiä maailmasta, jossa terveille ihmisille uskotellaan heidän olevan sairaita ja tarvitsevan lääkitystä. Vaikka Terve vaan -lehden teettämä lista on aiheellinen, ei ehkä maailmanympäri kannata kantaa nenätippoja siinä pelossa, että Nepalin ylängöillä jakkihärkä pieraisee vieressäsi aiheuttaen ilmanpainemuutoksen ja korvien lukkiintumisen.

Lopuksi kysymys lukijoille. Mikä on ripulijuoma? Jotain mitä baarista voi tilata? Tuleeko se pullossa? Miten olisi bisnesideaksi ripulijuoma-automaattien valmistus?

Lähdössä ennenkuin on liian myöhäistä

Pelkoa, jännitystä, intoa, perhosia vatsassa. Valitse omasi. Yli vuoden kestavä matkaan täytyy suhtautua jollakin tavalla. Tapauksessani kysymys on enemmänkin kokoelma kaikkia edellämainittuja tuntemuksia, kuin yhtä tiettyä tunnetta. Vuosi on pitkä aika, johon mahtuu yhtälailla pohjamudassa polskuttelua kuin ruusunlehdillä tepastelua. Ei toista ilman toista, joten on vain opittava hymyilemään heikkoina hetkinäkin.

Ja mitä ongelmiin tulee, on niitä varmasti tarjolla enemmän kuin mitä yksi suomalainen kaipaa. Siitä pitää huolen 3 vuotta vanha passikuva, joka eroaa nykyisestä pärstästä sen verran, että yllätys ei olisi suuri, jos Nepal-Kiina rajalla kansanarmeijan pojat kertoisivat vievänsä minut pienelle kiertoajelulle Siperian työleireille.

Matkan olisi siis tarkoitus alkaa 1. Marraskuuta 2007, jolloin kytkin nousee Helsinki-Vantaa lentokentältä kohti Intian Delhiä rinkkoineen päivineen. Reitistä kerrottakoon myöhempänä ajankohtana tarkemmin. Rinkasta puheenollen, on todettava, että paljon ostoksia mitä tämänkaltainen reissu vaatii. Tässä muutamia tehtyjä (ja tulevia) ostoksia.

• Haglöfsin Sec 55 litrainen rinkka
• Petzlin Tikka Plus otsalamppu
• Sveitsiläinen linkkuveitsi
• Trekkikengät
• Jätesäkki
• Malarialääkkeet

Kilpikonnaksi ei kuitenkaan ole tarkoitus ryhtyä, joten on vuoden verran selässäni ei pääse mikä tahansa banaaninkuori tai hassuhattu matkustamaan. Ja varustelukohtausta voidaan sitten mehustella myöhemmin Commando -leffan tunnusmusiikkien tahdittamana, kun on jonkinlainen käsitys siitä mihin helvettiin sitä oikein ollaan menossa.