Päivä ennen lähtöämme Sofia ei tuntunut voivan hyvin. Kuume nousi ja laski käymättä kuitenkaan koskaan 37 asteen yläpuolella ja mahassa kiersi kokoajan päivän mittaa. Olimme ajatelleet viettää Cape Maclearilla vielä yhden ylimääräisen päivän kanoottitoiminnan merkeissä, mutta nyt näytti siltä että se päivä menee haavoja nuollessa ja huomiselle olisi tiedossa vain perus bussimatka. Seuraava päivä saapui ja Sofia ilmoitti olevansa kunnossa, mutta itse huomasin kuumeen nousevan yhtä nopeasti kuin aurinko päiväntasaajalla. Olin huomannut tätä ennen että naapuri mökissä asuva rouvakaksikko oli tekemässä lähtöä ja utelin oliko pääkaupunki myös heidän suuntansa. Toinen rouvista oli ottamassa kyydin Blantyreen ja toinen odotti omaa kuskia, joka olisi viemässä tämän Lilongween. Ilmoitin välittömästi kiinnostuksemme kimppakyydistä ja sopi hänelle oikein hyvin, mutta ilmoitti että matkassa tulisi olemaan pieni pysähdys puukaivertaja kylään, josta nainen etsisi sukulaisille kynttilänjalkoja tuliaisiksi.
Arvelin ettei kuumeessa matkustaminen täysin turmioksi koituisi ja Lilongwessa olisi paremmat lääkäripalvelut, kuin Capella missä länsimaalaisilta veloitetaan 50 Euron lääkärinkonsultaatiomaksu. Summan takana on hanke jonka ideana on tarjota terveydenhuoltopalveluita ilmaiseksi paikallisille kyläläisille ja rahoitus saataisiin ainakin osaksi sairailta ulkomaalaisilta. Auto saapui ajoissa ja pääsimme matkaan heti kun kuljettaja oli saanut hommattua valtavan kalasaaliin paikallisilta kalastajilta. Koko automatkan ajan tuntui kuume nousevan ja Sofia oli valppaasti tutkimassa lääkärivaihtoehtoja Lilongwessa malariatarkastuksen varalta. Opaskirjan sivuja kahlatessaan hän kysyi uudelta tuttavuudeltamme mahtaisiko hän tuntea hyviä lääkäreitä pääkaupungissa. Hetken mietittyään hän nappasi puhelimen käteen ja soitti muutamaan numeroon. Selvisikin että hän toimii Malawissa Medecines Sans Frontieres (Läälärit ilman rajoja) järjestön pääkirjanpitäjänä ja oli sen myötä tuttu monen lääkärin kanssa. Hän ilmoitti kohteliaasti vievänsä meidät sudanilaisen tuttavalääkärin kotiin tarkastettavaksi ja emme voineet kuin myötäillä tätä positiivista käännöstä.
Mies asui hyvän tulotason omaavien paikallisten ja ex-patrioottien täyttämässä lähiössä ja otti meidät sydämellisesti vastaan. Tarjolla oli välittömästi vettä, tuoremehua ja sudanilaista teetä, joka toimi merkkinä miehen synnynmaasta. Kuumeisen selitysten ja lasillisen tuoremehua jälkeen löysin itseni hänen vierashuoneesta, jonka hän oli osittain muuttanut potilaiden vastaanottohuoneeksi. Hän pyysi minua kohteliaasti käymään sängylle makaamaan sillä välin kun hän kaivoi lääkärinlaukusta stetoskoopin. Varmanoloisesti hän kävi kanssani läpi kaikki kärsimykseni oireet ja päätti varmuuden vuoksi tehdä malaria-testin, joka osoittautui negatiiviseksi. Sudanilainen päätyi siihen tulokseen, että kärsin todennäköisesti ruokamyrkytyksestä tai mahdollisesti lavantaudista. Nopeasti pienestä laukusta ilmestyi muutaman erilainen tabletti, joista toisen hän esitteli perus paracetamoliksi ja toisen ciprofloxaciniksi, joka on antibiootti. ”Näillä lähtisi tauti kuin tauti.”: hän ilmoitti samalla kun siemaisin veden kanssa napit kurkusta alas ja vajosin sängylle kuumeen ehdoilla. Pienet torkut tuntuivat tekevän tehtävänsä palattua tajuihini puolen tunnin jälkeen. Sofia jutteli lääkärin kanssa olohuoneessa miehen aikaisemmista ja tulevista työpaikoista. Kaiken tämän saamamme avun lisäksi mies antoi minulle levylliset tarvittavia lääkkeitä mukaan ja tarjoutui viemään meidät autollaan haluamaamme hotelliin. Vielä hotellin pihassa kysyin että mitä voisimme maksaa kaiken tämän avun mitä oli meille suonut, mutta mies käski vain kertoa tarinamme Sudanin enkelistä eteenpäin. Se olisi tarpeeksi.
Aikamme Lilongwessa venyi parantelun takia muutamaa päivää pidemmäksi, mikä mahdollisti ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen päiviä milloin netissä pystyi viettämään tuntia pidemmän ajan. Hotellivalintamme saattoi olla kallis tasoonsa nähden, mutta sen selkeitä etuja olivat huoneen hintaan sisältyvä buffet aamiainen ja Internet-yhteys joka oli asukkaille ilmaiseksi käytössä. Muutaman päivän jälkeen olimmekin valmiita jatkamaan matkaa takaisin Tansaniaa kohti ja valinnaksemme koitui hieman epämääräinen bussiyhtiö kun myöhästyimme alkuperäisestä valinnastamme muutamalla minuutilla. Bussissa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta poiketen luotettavista yhtiöistä ne tuppaavat lähtemään vasta sitten kun joka ikinen paikka bussissa on täytetty. Tällä kertaa itse pääsin vanhemman maman viereen istumaan, kun Sofia ”pääsi” samanaikaisesti takariviin 5,5 aikuisen (ylimääräisiä puolikkaita tulee ylileveästä ahterista) ja 2 kahden lapsen kanssa. Lisäksi käytävälle tunki meidän tavoin muita ihmisiä jotka olivat myöhästyneet paremmista busseista ja itse sain käytäväpaikkani viereen nuoren äidin kahden lapsensa kanssa. Ja kuten lapsiperheiden kanssa tekemisissä olevat lukijani saattavatkin tietää, ei helposti väsyvälle lapselle paras paikka ole välttämättä ole seisomapaikka täpötäydessä bussissa kun matka tulee kestämään seitsemän tuntia. Eipä mennyt aikaakaan kun pojan jalat alkoivat veltostua ja pystyssä pysymisestä tuli varsinainen taistelu. Sofian vieressä istuva avulias rouva otti kuitenkin väsyneen nuorukaisen syliin kuin olisi oma lapsi ollut kyseessä. Hyvityksenä tästä urotyöstä lapsi päätti näyttää takarivin asukeille mitä ruokaa aikaisemmin tänään oli ollut tarjolla. Sofia sai mekolleen oman osan maissipuurovellistä ja ei aikaakaan kun toinen takarivin pienokaisista päätti ottaa isommasta mallia ja maalata osan penkeistä ja Sofian repun valkoisella liisterillä. Kyllä se matkustaminen julkisilla voi olla sitten kivaa.
Mzuzussa vietetyn yön jälkeen oli tarkoitus päästä Tansanian puolelle ennen pimeää ja olimme jo tullessamme nähneet matkan varrella Bongo Camping nimisen telttailupaikan, joka toimisi hyvin uudenvuoden vastaanottopaikkana. Matka sujui ongelmitta, mutta aikaa meni pari tuntia arvioitua enemmän rajalle, jolloin hämärä oli alkamassa laskeutua jo yllemme. Onnistuimme kuitenkin nappaamaan viimeisen bussin kohti Mbeyaa ja sen myötä varmistettua että pääsemme telttailualueelle hämärän ensimmäisinä tunteina. Vietettyämme muutamat tunnit syöden paikallista kana-riisi-avokaadosekoitus, seurustellen saksalaisen pariskunnan ja heidän koiransa Pacon kanssa vetäydyimme telttaamme kuuntelemaan kuinka vuosi vaihtui kylärumpujen soidessa neljästä ilmansuunnasta.
Monday, January 17, 2011
Thursday, January 13, 2011
Joulu virtahepojen parissa, sivujuonena järvielämää
Jo ennen aktiviteettiputken päättymistä oli suunnitelmissa ollut viettää joulu veden äärellä. Mulanjesta oli tarkoitus ottaa bussi Blantyreen, josta vaihdolla jatkoyhteys olisi varmasti saatavilla entiselle hippien suosimalle Cape Maclearille. Valitettavasti lennosta tehty bussivaihtomme epäonnistui sillä Blantyreen saavuttaessa selvisi että Lilongween matkalla oleva bussimme onkin yöbussi, joka odottaa pari tuntia paikallaan ennen kuin jatkaa matkaansa Zomban, Liwonden ja Monkey Bayn kautta pääkaupunkiin. Hieman opaskirjaa tutkittuamme päätimme pitäytyä bussivalinnassa ja pysyä matkassa mukana aina Liwondeen asti. Jos joulua ei saada viettää järviparatiisissa, saisi kanoottisafari 3D-elokuvan hinnalla olla hyvätasoinen kakkosvaihtoehto.
Liwonde on pienoinen kaupunki, joka on rakennettu Shire-joen rantatörmille ja sijaitsee vain kivenheiton päässä omasta luonnonpuistostaan. Osa joesta kuuluukin kansallispuistoon ja hyvästä syystä sillä 40 kilometriä pitkän suiston varrella asustaa yli 2 000 virtahepoa (yksi hepo 20 metrin välein) eivätkä eläimet siihen lopu. Lisäksi tältä pieneltä helmeltä voi löytää erilaisia antilooppeja, elefantteja, krokotiilejä, muutaman sarvikuonon ja paljon eri lintulajeja. Vietettyämme yötä ylihintaisessa hotellissa, jonka omistaja sattui olemaan Malawin kansallisen nyrkkeily-yhdistyksen pomo, vaihdoimme majapaikkamme Bushman’s Baobab Lodgeen, joka sijaitsi aivan kansallispuiston rajalla ja tarjoili telttamajoituksen lisäksi juuri etsimiämme kanoottiajeluita.
Ei mennyt aikaakaan kun pieni puunrungosta kaiverrettu kanoottimme lillui hiljalleen läpi jokisuistojen kaislikoiden, tietämättä mitä seuraava käännös tuo tullessaan. Olin erityisen otettu luonnon rauhallisuudesta, jonka huomasi ehkäpä parhaiten vallitsevasta hiljaisuudesta. Ainoat äänet ovat perämiehen vanha tasainen soutuliike ja satunnaisten lintujen ilmoitukset uusista vieraista. Kirkkaan keltaiset ja siniset pikkulinnut lentelivät parvissa aaltomaisesti ylitsemme ja kaislikoiden halki, untuvapeitteet uiden laskevan auringon valossa. Erään käännöksen jälkeen pääsemme varsinaisen joen varrelle, jossa african fish eagle esittelee heti kykyjään nappaamalla isohkon kalan lyhyen pintaliidon jälkeen. Sanonta ”ahneilla on paskanen loppu” tekee itsensä tunnetuksi myös eläinkunnan puolella, kun vonkale tipahtaa linnun hyppysistä vain muutaman siiven oikaisun jälkeen. Kotka jää odottamaan seuraavaa tilaisuuttaan. Pian ensimmäiset virtahevot ilmoittavat olemassaolostaan mahtavin huudoin ja röyhtäisyn, joka sai soutajamme rauhoittamaan etenemistään. Ensimmäisestä hepojen kohtaamisesta Kilwa Masokossa oli kulunut jo vähän aikaa ja kehtaisin väittää, että kanootin kyydissä pääsee karvan verran lähemmäs näitä kelluvia linnakkeita (kuumotukset olivat tosin huikeasti suuremmat tällä kertaa, sillä yksittäinen hepo voisi helposti kaataa kanoottimme). Telttamajoitus osoittautui hyvin hikiseksi ja läheisessä pusikossa touhuavat virtahevot kertoivat toinen toistaan peräjälkeen iltasatuja meille. Faabelien sisältö jäi hieman epäselväksi kirjoittajalta, mutta ainakaan hereillä pysymisessä ei ollut ongelmaa. Seuraavana päivänä teki mieli päästä vain matkaan (kunhan suihkussa oli käyty).
Ja sitten odotimme bussia. Kauan. Teimme sen klassisen virheen mitä jokaiselle pitkän ulkomaanmatkaa tekevälle ennemmin tai myöhemmin käy. Kun luotetun yhtiön työntekijä ilmoittaa bussin saapuvan pian vielä pari tuntia sen jälkeen kun sen olisi pitänyt ilmestyä, on syytä miettiä merkkiuskollisuuden tärkeyttä. Lopulta valitsimme kolmen ja puolen tunnin jälkeen osuvasti Miracle –nimisen bussin ja pääsimme matkaan kohti Cape Maclearia. Odottelu kävi kuitenkin ajallisesti kohtaloksemme sillä päästessämme ensimmäiselle (ja samalla viimeiselle) välipysäkille Monkey Bayssa oli kaikki väliä kulkevat minibussit lähteneet jo matkoihinsa ja vaihtoehdoiksemme jäivät täpötäysi avolava tai yöpyminen turhassa kyläpahasessa. Valitsimme avolavan kovan mutta turhan tinginnän jälkeen. Seuraaviin 18 kilometriin menikin 1½ tuntia ajellen pilkkopimeässä kuoppaisia hiekkateitä. Avolavaan oli saatu mahtumaan lähemmäs 25 ihmistä, 400 kiloa riisiä, polkupyörä ja kaksi asiallisesti sorkista sidottua vuohta. Vielä kun osa tavarasta piti purkaa tai lastata kesken matkaa, on helppo ymmärtää miten niin lyhyeltä kuulostava matka voi kestää hieman suomalaista moottoritieosuutta pidempään. Ei sen väliä – perille päästiin. Ja vieläpä ruhtinaalliseen sänkyyn!
Cape Maclear on edelleen kalastajakylä, jonka rantatörmiä on jo usean vuosikymmenen kaunistaneet paikallisten kalastuskanoottien lisäksi rantamökit jotka ovat suunnattu pääsääntöisesti länkkärien makuun. Oma valintamme vaihtoehdoista oli tehty sokkona, mutta tällä kertaa onni suosi rohkeaa. Täyteen ängettyjen baariluolien ja yläluokan ranskalaistaustaisten yösijojen väliltä löytyi Mgoza Lodge, jonka joskin spartalaiset huoneet olivat yksinkertaisen hienosti sisustettuja ja upealla sisäpihalla koristettuja. Kaiken kruunasi king size (yhtä pitkä kuin leveä) sänky jonka hyttysverkko oli sisäänkävely -mallia. Ensimmäinen yö kului ilman yhtäkään herätystä.
Sijaitessaan Malawi järven etelä osissa, tämä on yksi harvoja paikkoja veden äärellä, jossa on mahdollista katsella auringonlaskua. Ja niitähän tulikin joka päivä! Olimme hieman onnekkaita ajankohtamme kanssa sillä kuulimme monilta paikallisilta, että viimeiset kaksi viikkoa oli sadetta tullut reippaasti myös täälläpäin järveä. Tapaninpäivänä piti selvittää mitä maksaisi vuokrata kanootti pieniä saariekskursioita varten, mutta Nkhata Bayn tavoin tälläkin kertaa se jäi tekemättä. En tiedä oliko se trekkaamisesta kertynyt väsymys, riippumaton lämmin syleily vai hyvä kirja, mutta kaikki aktiviteetit tuntuivat ajan haaskaukselta. Julistin siellä ja silloin ainoaksi tarpeekseni riippumaton, hyvän kirjan ja lasillisen parasta tuoremehua mitä satamasta löytyy. Jopa oman talon ruoka sattui olemaan hintaansa nähden todella loistavaa ja vain kerran tai kaksi eksyimme kokeilemaan kilpailijoiden selkeästi kalliimpia vaihtoehtoja. Kolme yötä ja kolme päivää kerkesimme nauttia joulun jälkitunnelmista kunnes oli myönnettävä 50 USD maksavan yösijan olevan liian kallis budjettimme. Niin, ja olihan viisumitkin menossa vanhaksi viikon sisällä. Oli aika aloitta paluumatka kohti Tansaniaa. Mutta päätin ensiksi hankkia itselleni kovan kuumeen ja sudanilaisen enkelin. Siitä seuraavalla kerralla.
Liwonde on pienoinen kaupunki, joka on rakennettu Shire-joen rantatörmille ja sijaitsee vain kivenheiton päässä omasta luonnonpuistostaan. Osa joesta kuuluukin kansallispuistoon ja hyvästä syystä sillä 40 kilometriä pitkän suiston varrella asustaa yli 2 000 virtahepoa (yksi hepo 20 metrin välein) eivätkä eläimet siihen lopu. Lisäksi tältä pieneltä helmeltä voi löytää erilaisia antilooppeja, elefantteja, krokotiilejä, muutaman sarvikuonon ja paljon eri lintulajeja. Vietettyämme yötä ylihintaisessa hotellissa, jonka omistaja sattui olemaan Malawin kansallisen nyrkkeily-yhdistyksen pomo, vaihdoimme majapaikkamme Bushman’s Baobab Lodgeen, joka sijaitsi aivan kansallispuiston rajalla ja tarjoili telttamajoituksen lisäksi juuri etsimiämme kanoottiajeluita.
Ei mennyt aikaakaan kun pieni puunrungosta kaiverrettu kanoottimme lillui hiljalleen läpi jokisuistojen kaislikoiden, tietämättä mitä seuraava käännös tuo tullessaan. Olin erityisen otettu luonnon rauhallisuudesta, jonka huomasi ehkäpä parhaiten vallitsevasta hiljaisuudesta. Ainoat äänet ovat perämiehen vanha tasainen soutuliike ja satunnaisten lintujen ilmoitukset uusista vieraista. Kirkkaan keltaiset ja siniset pikkulinnut lentelivät parvissa aaltomaisesti ylitsemme ja kaislikoiden halki, untuvapeitteet uiden laskevan auringon valossa. Erään käännöksen jälkeen pääsemme varsinaisen joen varrelle, jossa african fish eagle esittelee heti kykyjään nappaamalla isohkon kalan lyhyen pintaliidon jälkeen. Sanonta ”ahneilla on paskanen loppu” tekee itsensä tunnetuksi myös eläinkunnan puolella, kun vonkale tipahtaa linnun hyppysistä vain muutaman siiven oikaisun jälkeen. Kotka jää odottamaan seuraavaa tilaisuuttaan. Pian ensimmäiset virtahevot ilmoittavat olemassaolostaan mahtavin huudoin ja röyhtäisyn, joka sai soutajamme rauhoittamaan etenemistään. Ensimmäisestä hepojen kohtaamisesta Kilwa Masokossa oli kulunut jo vähän aikaa ja kehtaisin väittää, että kanootin kyydissä pääsee karvan verran lähemmäs näitä kelluvia linnakkeita (kuumotukset olivat tosin huikeasti suuremmat tällä kertaa, sillä yksittäinen hepo voisi helposti kaataa kanoottimme). Telttamajoitus osoittautui hyvin hikiseksi ja läheisessä pusikossa touhuavat virtahevot kertoivat toinen toistaan peräjälkeen iltasatuja meille. Faabelien sisältö jäi hieman epäselväksi kirjoittajalta, mutta ainakaan hereillä pysymisessä ei ollut ongelmaa. Seuraavana päivänä teki mieli päästä vain matkaan (kunhan suihkussa oli käyty).
Ja sitten odotimme bussia. Kauan. Teimme sen klassisen virheen mitä jokaiselle pitkän ulkomaanmatkaa tekevälle ennemmin tai myöhemmin käy. Kun luotetun yhtiön työntekijä ilmoittaa bussin saapuvan pian vielä pari tuntia sen jälkeen kun sen olisi pitänyt ilmestyä, on syytä miettiä merkkiuskollisuuden tärkeyttä. Lopulta valitsimme kolmen ja puolen tunnin jälkeen osuvasti Miracle –nimisen bussin ja pääsimme matkaan kohti Cape Maclearia. Odottelu kävi kuitenkin ajallisesti kohtaloksemme sillä päästessämme ensimmäiselle (ja samalla viimeiselle) välipysäkille Monkey Bayssa oli kaikki väliä kulkevat minibussit lähteneet jo matkoihinsa ja vaihtoehdoiksemme jäivät täpötäysi avolava tai yöpyminen turhassa kyläpahasessa. Valitsimme avolavan kovan mutta turhan tinginnän jälkeen. Seuraaviin 18 kilometriin menikin 1½ tuntia ajellen pilkkopimeässä kuoppaisia hiekkateitä. Avolavaan oli saatu mahtumaan lähemmäs 25 ihmistä, 400 kiloa riisiä, polkupyörä ja kaksi asiallisesti sorkista sidottua vuohta. Vielä kun osa tavarasta piti purkaa tai lastata kesken matkaa, on helppo ymmärtää miten niin lyhyeltä kuulostava matka voi kestää hieman suomalaista moottoritieosuutta pidempään. Ei sen väliä – perille päästiin. Ja vieläpä ruhtinaalliseen sänkyyn!
Cape Maclear on edelleen kalastajakylä, jonka rantatörmiä on jo usean vuosikymmenen kaunistaneet paikallisten kalastuskanoottien lisäksi rantamökit jotka ovat suunnattu pääsääntöisesti länkkärien makuun. Oma valintamme vaihtoehdoista oli tehty sokkona, mutta tällä kertaa onni suosi rohkeaa. Täyteen ängettyjen baariluolien ja yläluokan ranskalaistaustaisten yösijojen väliltä löytyi Mgoza Lodge, jonka joskin spartalaiset huoneet olivat yksinkertaisen hienosti sisustettuja ja upealla sisäpihalla koristettuja. Kaiken kruunasi king size (yhtä pitkä kuin leveä) sänky jonka hyttysverkko oli sisäänkävely -mallia. Ensimmäinen yö kului ilman yhtäkään herätystä.
Sijaitessaan Malawi järven etelä osissa, tämä on yksi harvoja paikkoja veden äärellä, jossa on mahdollista katsella auringonlaskua. Ja niitähän tulikin joka päivä! Olimme hieman onnekkaita ajankohtamme kanssa sillä kuulimme monilta paikallisilta, että viimeiset kaksi viikkoa oli sadetta tullut reippaasti myös täälläpäin järveä. Tapaninpäivänä piti selvittää mitä maksaisi vuokrata kanootti pieniä saariekskursioita varten, mutta Nkhata Bayn tavoin tälläkin kertaa se jäi tekemättä. En tiedä oliko se trekkaamisesta kertynyt väsymys, riippumaton lämmin syleily vai hyvä kirja, mutta kaikki aktiviteetit tuntuivat ajan haaskaukselta. Julistin siellä ja silloin ainoaksi tarpeekseni riippumaton, hyvän kirjan ja lasillisen parasta tuoremehua mitä satamasta löytyy. Jopa oman talon ruoka sattui olemaan hintaansa nähden todella loistavaa ja vain kerran tai kaksi eksyimme kokeilemaan kilpailijoiden selkeästi kalliimpia vaihtoehtoja. Kolme yötä ja kolme päivää kerkesimme nauttia joulun jälkitunnelmista kunnes oli myönnettävä 50 USD maksavan yösijan olevan liian kallis budjettimme. Niin, ja olihan viisumitkin menossa vanhaksi viikon sisällä. Oli aika aloitta paluumatka kohti Tansaniaa. Mutta päätin ensiksi hankkia itselleni kovan kuumeen ja sudanilaisen enkelin. Siitä seuraavalla kerralla.
Wednesday, January 5, 2011
Malawi trekkaajan silmissä
Afrikan lämmin sydän tarjoaa paljon eräilymahdollisuuksia niille, jotka haluavat laittaa Meindlit jalkaan, telttakepit rinkkaan ja kasan reissumiestä suuhuun. Viimeisin näistä kolmesta saattaa olla hankala toteuttaa, mutta muuten tarjontaa riittää. Malawi järven rannalla vietetyn viikon jälkeen oli aika aloittaa aktiviteettibuumi joka venyikin lopulta poikkeuksellisen pitkäksi. Suunnitelmissa oli Afrikan yhtenä erikoisuutena pidettä Nyika National Park, Zomban tasangot ja Mount Mulanje. Aloitetaan.
Nyika National Park on Malawin vanhin kansallispuisto, joka sijaitsee maan pohjoisosissa lähellä Sambian rajaa. Erikoisena piirteenä puistossa on sen korkeus, sillä suurin osa puistosta sijaitsee viileässä 2 300 metrissä ja poiketen normaalista savannista se muistuttaa enemmän Skotlannin ylämaiden rullaavia kukkuloita pienellä poikkeuksella. Täällä voi nähdä seeproja. Ja hyenoita. Ja leopardeja. Ja voit kävellä näiden kaikkien keskellä ilman mitään safari opasta, autoa tai asetta. Sen verran toki on otettava takaisin päin ettei hyenoiden ja leopardien sekaan varmaan supisuomalaisellakaan olisi mitään asiaa, mutta molemmat näistä lajeista ovat yöeläimiä, joten niihin törmääminen päiväsaikaan olisi hyvin harvinaista.
Ylämailla vaeltelun lisäksi tarjolla oli myös maastopyöriä, joita sai vuokrattua 20 USD päivähintaan. Pyörät näyttivät poikkeuksellisen uusilta, joten päätimme lähteä testaamaan voiko seepran polkea kiinni. Päivä alkoi sateisen oloisena ja sadetakit päällä lähdimme uhmaamaan 35 kilometrin mittaista lenkkiä. Ensimmäiset 10 kilometriä matkasta tuntui todella leppoiselta sillä siihen sisältyi eläinbongailujen lisäksi 7 kilometrin mittainen alamäki, jonka jälkeen oikea urakka alkoi. Loputtomalta tuntuvat ylämäet eivät kuitenkaan lannistaneet ajokin mahtavan vaihteiston ja etujousien ansiosta ja ylämaille ilmestynyt aurinko oli iloinen yllätys ainakin hetken aikaa. Matkan varrella satuimme törmäämään seepra laumaan joka oli jokseenkin ihmeissään kirkkaissa vaatteissa pyyhältävistä eräilijöistä. Pääsimme parhaimmillaan n. 20 metrin päähän muutamasta yksilöstä ennenkuin ryhmänjohtaja päätti ottaa hatkat aiheuttaen täten joukkopaon.Kaiken kaikkiaan Tour de Nyika kesti meiltä taukoineen 5,5 tuntia ja tuloksena oli tutisevat polvet, palanut naama ja kahtia mennyt pikkukäärme. Vaikka maastopyörät eivät olisi juttusi niin paikan päällä on mahdollisuus katsastaa upeita maisemia, kalastaa muutamalla valtion rakennuttamalla padolla tai katsella tähtitaivaan loputonta tarjontaa valosaasteiden ulkopuolella jäävällä ylängöillä.
Siirtyessämme hieman enemmän etelään löydämme Nyikan tapaisen ylängön, joka kantaa Ostos-TVstä tuttua nimeä Zomba. Valitettavasti Zumba in Zomba DVD ei ollut vielä ilmestynyt kun itse vierailimme täällä, mutta olen varma etten ollut ensimmäinen jolle tämä tuli mieleen. Nyikasta poiketen tämä paikka ei ole varsinainen luonnonpuisto, joten ylämailla voi törmätä helposti paikallisiin viljelijöihin jolta löytyy MANSIKOITA ja VADELMIA. Sattumien summana Zomban ylämaat tarjoavat oivallisen ilmaston näiden kotimaan herkkujen kasvattamiseen ja hinnalla niitä ei oltu pilattu. Litra mansikoita maksoi alle Euron ja keltaiset himalajan vadelmat olivat samaa luokkaa.
Herkut sikseen Zomba tarjoaa Nyikan tavoin paljon eräiltävää joskin hyvin sekalaisessa metsämaastossa vaihdellen trooppisten liaanipuiden ja Suomestakin tuttujen mäntyjen keskellä. Otimme aiheeksemme mennä katsomaan erästä näköalapaikkaa 8 kilometrin nousun päässä, jota varjostaisi 20 metriä syvä kolo maassa, jonne entisaikojen heimopäälliköillä oli tapana heittää vihamiehet ja noidat. Ennen starttia otimme kuitenkin motivaatiokakut kahvin kera loistavassa Sunbird Ku Chawe hotellissa, joka sijaitsee ylängöille vievän asfalttitien päässä. Kakku teki tehtävänsä ja saavuimme perille pienen sadesuojan ja paviaanilauman jälkeen. Tolkieninkin lainaama Shire-valley aukeaa upeasti ylängön reunalta eteemme ja dramaattiset 500-1000 metrin pudotukset saivat minut välillä siristämään silmiä. Alaspäin tullessa kävelystä uupunut kaksikko sai lohtua laupiailta samarialaisilta jenkki-hyväntekeväisyystyöntekijöiden ja Blantyrestä tulleiden vapaataiteilijoiden muodossa. Mahtava paikka.
Viimeisenä on Mount Mulanje, joka on koti Malawin korkeimmalle kohdalle - Satipwa (Chitchewaa, vapaasti käännettynä: paikka jonne et mene) 3 002 metriä. Teeviljelmien ympyröimä vuoriryhmä on samalla maan merkittävin kiipeily- ja eräilykohde. Käveltävää ja kiipeiltävää vuoriston päällä olisi viikoiksi, mutta ensiksi sinne pitää päästä, johon tarvitaan minibussimatka lähimmälle nousupaikalle Mulanjen kylästä. Satuimme tapaamaan Suomen Etelä-Afrikan (Kapkaupungin) suurlähetystössä työskentelevän Jessen ja hänen kanssa matkustavan hollantilaisen Ronin, jotka olivat loistavaa ja toivottua matkaseuraa vuoristoon kiipeämisessä. Reittimme kulki Likuhbula forest stationilta Chambe hutille, joka tulisi olemaan jyrkkää ja jatkuvaa nousua arvioidusti 3-4 tunnin ajan. Vaihtelevien säätilanteiden takia päätimme ottaa vain toisen rinkoistamme mukaan ylämaille ja kantajan siltä varuin ettei yllättäviä ongelmia tulisi. Ja se todellakin tuli tarpeen. Kuvat eivät anna oikeutta jyrkille ja kapeille nousureiteille, joita väitetysti vuoren kuuluisin reitti, Skypath, tarjosi. Sääolosuhteet vaihtelivat suuresti matkamme aikana aina aurinkoisesta täydellisen sumun peittoon, jolloin näkyvyys laski 10-15 metriin, luoden hyvin aavemaisen tunnelman. Yllättävää kyllä onnistuimme suoriutumaan taipaleesta poikkeuksellista nopeammin ja saavuimme yösijalle jo 2,5 tunnin jälkeen. Pieni päiväretki olisi tästä eteenpäin olisi ollut paikallaan, mutta päätimme jäädä aloillemme sillä tummat pilvet toivat mukanaan varsinaiset kaatosateet, jotka olisivat vain madaltaneet mieltä.
Chambe hut sijaitsee 1 800 metrissä meren pinnasta katsellen kohti Chambe huippua, joka on väitetysti yksi African pisimmistä kiipeilyseinistä. Pieni joki virtasi metsähakkuualueen viereen rakennetun mökin vieressä, joka toimitti samalla juomaveden kaikille eräilijöille. Luulimme saavamme pitää tämän autituvan kokonaan itsellämme kunnes saksalaispataljoona (4 ihmistä) ilmeistyi keskipäivän sateiden jäljiltä rapuillemme hyvin määrätietoisena. Kyseessä oli Mt Mulanje Klubin jäsenistä koostuva ryhmä sakemanneja jotka tekivät erilaisia töitä maan taloudellisessa pääkaupungissa Blantyressä. Joukko oli tullut viettämään joulua vuoristoon ja toivat mukanaan ruokaa joka olisi riittänyt ruokkimaan pienen kylän vuoriston reunamilla. Mutta tilavassa tuvassa sopu antoi hyvin sijaa.
Seuraavana päivänä olikin vuorostaan laskeutuminen, joka tapahtui hyvin samanlaisissa merkeissä kuin nousukin. Pääsimme matkalla ihmettelemään myös paikallista metsätaloustoimintaa sillä Mulanjen vuoriryhmän on lähes kokonaan männyn peitossa. Malawi on kunnostautunut suurena männystä saatavien tuotteiden valmistajana ja välittäjänä, mutta siitä on ollut myös harmia. Vuorelle endeeminen Mulanje Cedar on muuttunut vuosien aikana uhanalaiseksi lajiksi laittomien hakkuiden ja männyn valloitusretkien johdosta ja valtio on vasta viime vuosina ottanut asiakseen männyn harventamisen, jotta paikallislajit saataisiin entiseen kukoistukseensa. Tämän seurauksena mäntyjä on ruvettu kaatamaan vuoristossa oikealla urakalla ja näimme samoja viitteitä asiasta myös muualla maassa. Tästä loistavana esimerkkinä olivat lankunkantajat, jotka kiipeävät ja laskeutuvat kapeita vuorenrinteitä pitkin muutama lankku tasapainoitettuna päänsä päällä. Puut sahataan käsivoimin sopivan kokoisiksi vuoristossa ja kuljetetaan alas vuorelta naurettavan halvalla työvoimalla. Lankunkantajat saavat 50 senttiä per lankku ja parhaimmat kantavat 4 lankkua kerrallaan. Päivän palkaksi muodostuu näin muutama hassu Euro. Hieman enemmän jos jaksaa tehdä reissun päälle ja takaisin päivässä kaksi kertaa.
Mulanjen kylään takaisin tulo kruunattiin nappaamalla kiviuunissa paistetulla pizzalla mikä viimeistään pyyhki eräilyn tuomat väsymystilat unholaan. Malawin eräilyt oli nyt suoritettu ja oli aika siirtyä joulun viettoon rannan äärelle pienellä välipysähdyksellä. Vuorossa oli Liwonde National Park ja Cape Maclear.
Nyika National Park on Malawin vanhin kansallispuisto, joka sijaitsee maan pohjoisosissa lähellä Sambian rajaa. Erikoisena piirteenä puistossa on sen korkeus, sillä suurin osa puistosta sijaitsee viileässä 2 300 metrissä ja poiketen normaalista savannista se muistuttaa enemmän Skotlannin ylämaiden rullaavia kukkuloita pienellä poikkeuksella. Täällä voi nähdä seeproja. Ja hyenoita. Ja leopardeja. Ja voit kävellä näiden kaikkien keskellä ilman mitään safari opasta, autoa tai asetta. Sen verran toki on otettava takaisin päin ettei hyenoiden ja leopardien sekaan varmaan supisuomalaisellakaan olisi mitään asiaa, mutta molemmat näistä lajeista ovat yöeläimiä, joten niihin törmääminen päiväsaikaan olisi hyvin harvinaista.
Ylämailla vaeltelun lisäksi tarjolla oli myös maastopyöriä, joita sai vuokrattua 20 USD päivähintaan. Pyörät näyttivät poikkeuksellisen uusilta, joten päätimme lähteä testaamaan voiko seepran polkea kiinni. Päivä alkoi sateisen oloisena ja sadetakit päällä lähdimme uhmaamaan 35 kilometrin mittaista lenkkiä. Ensimmäiset 10 kilometriä matkasta tuntui todella leppoiselta sillä siihen sisältyi eläinbongailujen lisäksi 7 kilometrin mittainen alamäki, jonka jälkeen oikea urakka alkoi. Loputtomalta tuntuvat ylämäet eivät kuitenkaan lannistaneet ajokin mahtavan vaihteiston ja etujousien ansiosta ja ylämaille ilmestynyt aurinko oli iloinen yllätys ainakin hetken aikaa. Matkan varrella satuimme törmäämään seepra laumaan joka oli jokseenkin ihmeissään kirkkaissa vaatteissa pyyhältävistä eräilijöistä. Pääsimme parhaimmillaan n. 20 metrin päähän muutamasta yksilöstä ennenkuin ryhmänjohtaja päätti ottaa hatkat aiheuttaen täten joukkopaon.Kaiken kaikkiaan Tour de Nyika kesti meiltä taukoineen 5,5 tuntia ja tuloksena oli tutisevat polvet, palanut naama ja kahtia mennyt pikkukäärme. Vaikka maastopyörät eivät olisi juttusi niin paikan päällä on mahdollisuus katsastaa upeita maisemia, kalastaa muutamalla valtion rakennuttamalla padolla tai katsella tähtitaivaan loputonta tarjontaa valosaasteiden ulkopuolella jäävällä ylängöillä.
Siirtyessämme hieman enemmän etelään löydämme Nyikan tapaisen ylängön, joka kantaa Ostos-TVstä tuttua nimeä Zomba. Valitettavasti Zumba in Zomba DVD ei ollut vielä ilmestynyt kun itse vierailimme täällä, mutta olen varma etten ollut ensimmäinen jolle tämä tuli mieleen. Nyikasta poiketen tämä paikka ei ole varsinainen luonnonpuisto, joten ylämailla voi törmätä helposti paikallisiin viljelijöihin jolta löytyy MANSIKOITA ja VADELMIA. Sattumien summana Zomban ylämaat tarjoavat oivallisen ilmaston näiden kotimaan herkkujen kasvattamiseen ja hinnalla niitä ei oltu pilattu. Litra mansikoita maksoi alle Euron ja keltaiset himalajan vadelmat olivat samaa luokkaa.
Herkut sikseen Zomba tarjoaa Nyikan tavoin paljon eräiltävää joskin hyvin sekalaisessa metsämaastossa vaihdellen trooppisten liaanipuiden ja Suomestakin tuttujen mäntyjen keskellä. Otimme aiheeksemme mennä katsomaan erästä näköalapaikkaa 8 kilometrin nousun päässä, jota varjostaisi 20 metriä syvä kolo maassa, jonne entisaikojen heimopäälliköillä oli tapana heittää vihamiehet ja noidat. Ennen starttia otimme kuitenkin motivaatiokakut kahvin kera loistavassa Sunbird Ku Chawe hotellissa, joka sijaitsee ylängöille vievän asfalttitien päässä. Kakku teki tehtävänsä ja saavuimme perille pienen sadesuojan ja paviaanilauman jälkeen. Tolkieninkin lainaama Shire-valley aukeaa upeasti ylängön reunalta eteemme ja dramaattiset 500-1000 metrin pudotukset saivat minut välillä siristämään silmiä. Alaspäin tullessa kävelystä uupunut kaksikko sai lohtua laupiailta samarialaisilta jenkki-hyväntekeväisyystyöntekijöiden ja Blantyrestä tulleiden vapaataiteilijoiden muodossa. Mahtava paikka.
Viimeisenä on Mount Mulanje, joka on koti Malawin korkeimmalle kohdalle - Satipwa (Chitchewaa, vapaasti käännettynä: paikka jonne et mene) 3 002 metriä. Teeviljelmien ympyröimä vuoriryhmä on samalla maan merkittävin kiipeily- ja eräilykohde. Käveltävää ja kiipeiltävää vuoriston päällä olisi viikoiksi, mutta ensiksi sinne pitää päästä, johon tarvitaan minibussimatka lähimmälle nousupaikalle Mulanjen kylästä. Satuimme tapaamaan Suomen Etelä-Afrikan (Kapkaupungin) suurlähetystössä työskentelevän Jessen ja hänen kanssa matkustavan hollantilaisen Ronin, jotka olivat loistavaa ja toivottua matkaseuraa vuoristoon kiipeämisessä. Reittimme kulki Likuhbula forest stationilta Chambe hutille, joka tulisi olemaan jyrkkää ja jatkuvaa nousua arvioidusti 3-4 tunnin ajan. Vaihtelevien säätilanteiden takia päätimme ottaa vain toisen rinkoistamme mukaan ylämaille ja kantajan siltä varuin ettei yllättäviä ongelmia tulisi. Ja se todellakin tuli tarpeen. Kuvat eivät anna oikeutta jyrkille ja kapeille nousureiteille, joita väitetysti vuoren kuuluisin reitti, Skypath, tarjosi. Sääolosuhteet vaihtelivat suuresti matkamme aikana aina aurinkoisesta täydellisen sumun peittoon, jolloin näkyvyys laski 10-15 metriin, luoden hyvin aavemaisen tunnelman. Yllättävää kyllä onnistuimme suoriutumaan taipaleesta poikkeuksellista nopeammin ja saavuimme yösijalle jo 2,5 tunnin jälkeen. Pieni päiväretki olisi tästä eteenpäin olisi ollut paikallaan, mutta päätimme jäädä aloillemme sillä tummat pilvet toivat mukanaan varsinaiset kaatosateet, jotka olisivat vain madaltaneet mieltä.
Chambe hut sijaitsee 1 800 metrissä meren pinnasta katsellen kohti Chambe huippua, joka on väitetysti yksi African pisimmistä kiipeilyseinistä. Pieni joki virtasi metsähakkuualueen viereen rakennetun mökin vieressä, joka toimitti samalla juomaveden kaikille eräilijöille. Luulimme saavamme pitää tämän autituvan kokonaan itsellämme kunnes saksalaispataljoona (4 ihmistä) ilmeistyi keskipäivän sateiden jäljiltä rapuillemme hyvin määrätietoisena. Kyseessä oli Mt Mulanje Klubin jäsenistä koostuva ryhmä sakemanneja jotka tekivät erilaisia töitä maan taloudellisessa pääkaupungissa Blantyressä. Joukko oli tullut viettämään joulua vuoristoon ja toivat mukanaan ruokaa joka olisi riittänyt ruokkimaan pienen kylän vuoriston reunamilla. Mutta tilavassa tuvassa sopu antoi hyvin sijaa.
Seuraavana päivänä olikin vuorostaan laskeutuminen, joka tapahtui hyvin samanlaisissa merkeissä kuin nousukin. Pääsimme matkalla ihmettelemään myös paikallista metsätaloustoimintaa sillä Mulanjen vuoriryhmän on lähes kokonaan männyn peitossa. Malawi on kunnostautunut suurena männystä saatavien tuotteiden valmistajana ja välittäjänä, mutta siitä on ollut myös harmia. Vuorelle endeeminen Mulanje Cedar on muuttunut vuosien aikana uhanalaiseksi lajiksi laittomien hakkuiden ja männyn valloitusretkien johdosta ja valtio on vasta viime vuosina ottanut asiakseen männyn harventamisen, jotta paikallislajit saataisiin entiseen kukoistukseensa. Tämän seurauksena mäntyjä on ruvettu kaatamaan vuoristossa oikealla urakalla ja näimme samoja viitteitä asiasta myös muualla maassa. Tästä loistavana esimerkkinä olivat lankunkantajat, jotka kiipeävät ja laskeutuvat kapeita vuorenrinteitä pitkin muutama lankku tasapainoitettuna päänsä päällä. Puut sahataan käsivoimin sopivan kokoisiksi vuoristossa ja kuljetetaan alas vuorelta naurettavan halvalla työvoimalla. Lankunkantajat saavat 50 senttiä per lankku ja parhaimmat kantavat 4 lankkua kerrallaan. Päivän palkaksi muodostuu näin muutama hassu Euro. Hieman enemmän jos jaksaa tehdä reissun päälle ja takaisin päivässä kaksi kertaa.
Mulanjen kylään takaisin tulo kruunattiin nappaamalla kiviuunissa paistetulla pizzalla mikä viimeistään pyyhki eräilyn tuomat väsymystilat unholaan. Malawin eräilyt oli nyt suoritettu ja oli aika siirtyä joulun viettoon rannan äärelle pienellä välipysähdyksellä. Vuorossa oli Liwonde National Park ja Cape Maclear.
Subscribe to:
Posts (Atom)