Viherpeukolopainia

Ei ihan vielä viidakossa, mutta matkalla sinne. Malesiaan saavuin muutama päivä sitten ja pistin itseni parkkiin viikoksi Cameron Highlandseille keskelle tee-viljelmiä. Yösija on halpa ja niin on paikallinen ruokakin. Täytenä yllätyksenä tuli Malesiassa vallitseva suuri intialainen ja kiinalainen skenetys, joten lempiruokaa (Masala Dosa) on tarjolla jälleen kellon ympäri!



Tänne päädyttiin pienellä välipysähdyksellä Penangissa ja Malesialaiset bussit ovat osoittaneet olevansa samalla tasolla aikatauluissa naapurimaidensa kanssa - bussien laatu on tosin merkittävästi parempi. Georgetownista löytyi heti intialaiset, kiinalaiset ja vietnamilaiset omat pikkukorttelit, joissa soitettiin niille ominaisia lauluja ja missä ihmisten ihonväri tuntui muuttuvan kadunnimien mukaan. Konolialismin aikaiset arkkitehtuurin jäljet ovat vielä nähtävissä tänäkin päivänä ja se antoikin paikalle hieman välimerimäistä tuntua kirjavineen rakennuksineen. Kadunkulmien takaata saattoi löytää moskeijan tai kiinalaisen temppelin.. Varsinainen sulatusuuni.



Hyvin nukutun yön jälkeen matka jatkui Georgetownista tänne Tanah Rataan, mutta 4 tuntisesta bussimatkasta tulikin 8 tuntinen kun jouduin odottamaan bussivaihtoa Ipohssa 4 tuntia.. Käsitykseni mukaan täydelliseen aikaan lähtevä alkuperäinen bussini oli hajonnut matkan päälle ja seuraava lähtisi vasta 4 tuntia myöhemmin. Eihän tämä enää nykyisin niin paljon päähän ota kuin mitä se saattoi ottaa 8 kuukautta sitten. Jos bussit ei kulje niin otetaan kirja käteen ja odotetaan. Ihan lunkisti siis.. Seuraava bussi saapuu ajallaan, mutta senkin kanssa joutuu kuski painimaan jakoavain kyytipoikana. Tiet ovat eriskummallisen hyvässä kunnossa Malesiassa ja myöhästynyt lähtö unohtuu samantien kun ajelehdimme tasaisella vuoristotiellä katsellen maisemia ja väistellen pilviä. Saan bussiasemalta kyydin guesthouselle ja yö maksaaa 1,60 euroa, mikä on ihan siedettävä hinta.



Seuraava päivä menee rennosti kirjaa lukiessa, kaupungin nurkkia tutkiskellessa ja parempia säitä toivoessa. Täällä ylämailla lämpötilat laskevat yöllä 15ºC asteen tuntumaan ja iltaisin on hyvä pitää pusakkaa päällä. Lauantaina otin trekkikengät alle ja lähdin tallaamaan kohti BOH teeviljelmiä, jonka takia Tanah Rata on osin kuuluisa matkailukohde. Autoille reitti kiemurtelevia vuoristoteitä pitkin on huikeat 14 km, mutta jalan se on vain 5 kilometriä. Reitin ensimmäinen puolisko kulkee upeiden viidakkomaastojen ja jyrkkien pudotusten halki ja päättyy paikallisen vesivoimalan liepeille, josta asfaltoitu reitti alkaa. Aluksi paikka tuntuu hieman pettymykseltä sillä en näe missään niitä rullaavia kukkuloita teepuskineen vaan pelkkiä tomaattiviljelmiä. Odotus ja jalkapohjakivut palkitaan kuitenkin puolituntisen tepastelun jälkeen kun saavun BOH plantaasien porteille.



Sininen taivas yhdistettynä tähän vihreään lakanaan on varsin silmää miellyttävä näky ja sitä jatkuu kukkulalta toiselle. Turisteja ei näy missään ja ylämaan tuulet pelastavat minut auringonpaahteelta. Seikkailen itsekseni keskelle teeviljelmiä toivoen löytäväni kerääjiä kukkuloiden takaa. Vihreästä maisemasta ei tunnu saavan millään tarpeeksi kuvia, mutta viljeliöitä ei löydy mistään koristamaan kuviani. Tyydyn lopuksi haistelemaan yksinään tiikerin päiväunilta tuoksuvia lehtiä ja suuntaan kohti tee-tehdasta tuoreen tavaran toivossa.



Takaisin kaupunkiin tuleminen tuntuu uuvuttavan pitkältä alamäestä huolimatta ja puolessa välissä matkaa voin jo haistaa sateen ilmassa. Ukkonen rupea koputtelemaan ovea ja nopeutan kävelyäni. Rankkasateeseen jääminen keskellä viidakkoa ei kuulunut päiväohjelmaan. Selviän kaupungin liepeille kun tippoja rupea tuntumaan iholla. Kohta sitä tulee kaatamalla.. Kiivas tahti viidakossa hyppelehtien kaatuneiden puiden yli on jättänyt minut kuitenkin väsyneeksi. Ei auta muu kuin juosta viimeinen kilometri toivoen ettei sade pahene ennenkuin saan katon ylleni. Selviän ilman suurempia vesivahinkoja, mutta olen poikki, rikki, hajalla. Ostan litran appelsiinituoremehua, juon sen minuutissa ja keskityn hengittämiseen loppuillan. Uni tuli herkästi sinä yönä.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Seinäkiipeilyä monsuunien keskellä

Kädet rikki, olkapäät paskana, mieli korkealla. Piti sitten mennä kokeilemaan sitä seinäkiipeilyä, kun täällä Krabilla Railayn tuntumassa ollaan. Kyseessä on Thaimaan ehdottomin kiipeilykohde, joka on tunnettu maailmanympäri. Pultitettuja reittejä löytyy nykyisin yli 700, joten seiniä on kaikenikäisille (mainoksen mukaan 5-100 vuotiaille) ja tasoisille. Ja voisiko olla parempia maisemia harrastaa tätä lajia kuin mitä Thaimaan tropiikki tarjoaa turkoosin kirkkailla vesillään ja massiivisilla kalkkikivilohkareillaan.



Sas on kärsinyt pari viimeistä päivää flunssasta, joten suoritin tämän päiväreissun yksinään. Aamulla otin muiden reppureissaajien kanssa longboat-kyydin Krabin laitureilta Railaylle ja paikanpäällä suuntasin samantien King Climbers -organisaation tiloihin. Hyvää palautetta travelaajilta ja matkaoppailta saanut mesta oli nimensä arvoinen. Opas oli pätevä opettaja ja motivaattori ja heitti hyvää huultakin siinä, kun katseltiin toisten kiipeilyä. Otin itselleni näin alkajaisiksi puolipäivää kestävän kurssin, jonka perusteella voin sitten arvioida kiinnostaako harrastus jatkossa. Hintaa kertyi 20 euroa ja Kingin kundit olivat sen verta mukavia, että järjestivät samaanhintaan paluulipun Krabille. Säästy siinäkin se kolme euroa. Samassa ryhmässä oli itseni lisäksi 2 tyttöä - kiipeilyä jo vuoden harrastanut jenkki ja kansainvälisen tason kilpapyöräilijä ruotsista. Sekoita tuohon soppaan yksi suomalainen pelikauppias niin saat melkein kolme samanlaista marjaa.



Suuntasimme helpoksi luokiteltavalle Muay Thai seinälle, jossa reittejä oli jo kerrakseen. Sen jälkeen kun opas oli kiivennyt apinan lailla asettamaan turvaköydet paikoilleen oli aika aloittaa. Pari numeroa liian pienet kiipeilykengät jalkaan, liitukiveä käsiin ja menoksi! Aluksi homma tuntuu helpolta ja 12 metrisestä reitistä on puolet selvitetty nopeasti. Sitten alkaa tuntua käsissä. Seinäkiipeilyssä ei tosiaankaan ole tarkoitus kiipeillä pelkillä käsillä vaan pääpainon on tarkoitus olla jaloilla, jotta kädet saisivat lepoa mahdollisimman paljon. Ajaudun hiukan sivuun reitiltä ja taistelen itseni torahammasta muistuttavan kielekkeen päälle samalla kun varpaat kaivautuvat tulitikkuaskin kokoiseen reikään. Vielä pari punnerusta ja ensimmäinen nousu on suoritettu. Hiki virtaa, tuuletukset ovat asianmukaisesti ja alhaalla hurraavat ihmiset näyttävät pieniltä. Lasketumisen jälkeen pitää istua alas ja heilutella vähän käsiä kovan suorituksen jälkeen. Suoritamme samaisella seinällä pari muuta reittiä, joista viimeinen osoittaitui liian vaikeaksi minulle vaikean reittivalinnan ja aloittelijoille tyypillisten väsyneiden käsien ansiosta. Ote lipeä kaksi kertaa n. 6 metrin korkeudessa ja pienen pudotuksen jälkeen roikun turvallisesti köyden varassa. Eihän tässä mitään hätää ole, mutta en aio kuitenkaan tahallisesti ruveta roikkumaan.



Käväisemme suorittamassa vielä One-Two-Three seinäosuudella yhden reitin, joka oli ehdottomasti vaikein koko sakista. Kahdesti osuudella joutuu kiipeämään pään yli menevän seinämän ja aioittain tarvitaan jo merkoista sormivoimistelua sillä jotkut kohdat täytyy nousta kahden sormenmentäviin koloihin kaivautumalla. Ystävät huutelevat alhaalta ohjeita mihin käsiä ja jalkoja kannattaa sijoittaa sillä itsellä ei ole niin laaja näkökenttä käytössä. Tämän jälkeen saan jalkani kaivettua haparoihin asetelmiin ja roikun osittain yhden käden varassa, jonka olen saanut asetettua kulman takana olevaan koloon. Toiselle kädelle ei löydy sijaa ja samaan koloon änkeminen toisen käden kanssa tuntuu huonolta idealta. Alhaalta huudellaan kannustuksia ja kehoittavat vaan käsien yhdistämistä. Hiki virtaa. Käsiin sattuu jo. Tätä ei kestä kauaa. On pakko toimia. Saan jalat hieman parempaan asentoon ja karjaisun saattelemana heitän toisen käden kulman taakse. Puoli sekunttia pelkoa ja... Jumalauta sehän toimi! Kädensijaa löytyy kummallekin kädelle ja yhtäkkiä nousemista alkaa tapahtua kuin tuuli puskisi höyhentä ylöspäin. Kolme metriä, metri, WHAAAAA! Tämä seinä on minun! Adrenaliini pumppaa läpi kehon ja maisemat ovat mahtavia. Helvetin hieno harrastus kerrakseen, mutta nyt saa riittää tältä päivältä - saari tarjoaa muutakin.



Pieneltä Railayn kärjeltä löytyy muutama biitsi, luola ja laguuni, joka on noiden kalkkikivien ympyröimä. Mutta sinne pääsee vaan kiipeämällä vaikeakulkuisen kukkulaosuuden läpi ja sateella sinne ei ole mitään asiaa liukkaiden kivien takia. Lähtiessämme takaisin kohti Krabia on laskuvesi huipussaan ja monsuunisateet alkaavat piiskata meitä kylmällä vedellä. Kiipeily on vienyt kaikki voimat ja nyt ei auta muu kuin tutista veneessä, jossa luojan kiitos on onneksi katto. Pääsen sängylle n. tunnin jälkeen ja nukahdan lähes samantien.

Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Täysikuuhulluja koko sakki!

Valloitimme 4 päivää sitten uuden saaren ja nyt on raportin aika. Koh Phangan on Samuita huomattavasti jäljessä oleva saari, jos katuihin on katsomista. On täällä asfalttia siellä täällä ja ahkerasti sitä lisää rakennataan, mutta sora/muta reittejä löytyy vielä. Saavuimme saarelle puolen päivän aikoihin ja otimme luonnollisesti sen mauttoman kalliin taksikyydin ensimmäiselle sopivalle bungalowille, joka vastaan sattui. Ajattelin ettei 6 eurolla tähän aikaan vuodesta mitään paskaa pitäisi saada ja ei saatukkaan! Paikka oli loistava omalla vessalla ja suihku lämpimän veden kera ja rantsuun on matkaa se huikeat 10 metriä. Säät eivät kuitenkaan suosineet meitä ensimmäisenä päivänä ja sain melko mahtavia kuvia Koh Samuin suunnasta tulevista myrskypilvistä, jotka puskivat tuulta ja vettä niskaan, että pelkäsin bungalowin katon lähtevän lentoon.



Pari päivää menikin sitten skootterilla saarta tutkien, kun noita rantoja on melkein toista kymmentä mistä valita. On korallipohjaa ja hiekkapohjaa, on karheaa ja sileää hiekkaa, on valkoista ja ei niin valkoista hiekkaa jne. Paremmat ja hiljaisemmat biitsit tuntuivat olevan saaren pohjoispuolella ja sinne sitten päivittäin tehtiin reissua joka kestää skootterilla 25 minuuttia. Joku voisi kysyä, että kannattaako semmosta skootteria sitten vuokrata vain rannalle menon takia niin vastaus on kyllä. Saaren taksikuskit ovat jälleen kerran mafialiitossa ja lyhyestäkin taksimatkasta joutuu pulittamaan sen 100 bhattia per henki, joka vastaa 2 euroa. Skootterivuokra päivälle on 3 euroa ja bensat päälle niin ollaan siinä 4-5 euron tienoilla. Päivät ovat siis pyörineet kärrynpyöriä tehden ja täyttä kuuta odottaen.



18.6. olikin sitten suuret juhlat kyseessä ja sitä piti juhlia tottakai pienemmillä esijuhlilla, jossa kaikki tämän bungalowisarjan ihmiset tutustuivat toisiinsa. Hauskaa oli ja tyttöystävä päätti ottaa sitten vähän olan takaa ja vietti seuraavan päivän aina iltau yhdeksään asti pää peiton alla voivotellen minulle huonoa käytöstään. Juhla-alueelle siirryttiin siinä kello 23.00 aikoihin ja olihan ne aikamoiset pirskeet. Kun noin 5000 ihmistä kasaantuu yhdelle rannalle tanssimaan ja ryyppämään niin hyvää jälkeähän siitä tulee. Tulitansseja, värikkäitä ja liian pieniä vaatteita, loputtomia hukkuneita läpysköitä, tajunnan räjäyttäviä trancebiittejä ja tottakai mereen kusevia miehiä. Ah miten hienoa. Eipä sitä sen paremmin pysty selittämään. Parempi tulla itse kokemaan tosin joulun ja uudenvuoden tienoilla samaisella rannalla on n. 25 000 ihmistä enemmän, joten homma saattaa karata käsistä.



Koh Phanganin kuukautiset kuu-bileet on nyt koettu ja matkaa voidaan jatkaa kohti uusia seikkailuita. Malesia on edessä ja saankin toivottavasti vanhalta ystävältä vinkkejä siitä mihin kannattaa mennä. 130 miljoona vuotta vanha sademetsä kiinnostaa ainakin trekkauksen puolesta. Siitä lisää todennäköisesti seuraavalla kerralla.

Lisää kuvia:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Taivaanrannanmaalari vai taivaanrannan maalari?

Onko se kaksoisyhdyssana vai ei? Kirjoitusvirheestä huolimatta voin todeta ettei ainakaan Koh Samuilla tarvitse paljoa maalailla - riittää kun katsoo omalta parvekkeelta joka alkuilta toinen toistaaan upeampia auringonlaskuja. Naurettavaa.



Olemme siis Samuin saarella, joka on yksi Thaimaan suosituimpia ja kehittyneimpiä saaria, mikä tietysti tarkoittaa myös hinnakasta. Sas onnistui kuitenkin vetämään oikeista naruista ja sai järjestettyä meille entisen työkaverin (lue. öljypohatan) lukaalin saaren pohjoispuolelta, josta on mahtavat näkymät auringonlaskua ajatellen. Käytössä on myös uima-allas, kattoterassi, oma auto Nigel nimisin kuskeineen, oma siivooja, oma hieroja/talonhengetär ja oma kokki. Kaupan päälle meillä on kuusi kissaa hoidettavana, jotka eivät hirveästi ainakaan minusta piittaa. Välillä palaset osuvat kohdilleen.



Saarta on tutkittu nyt muutaman päivän ajan ja ainakin toistaiseki löytyy niitä hiljaisia biitsejä vielä saaren pienistä kätköistä. Rakennusbuumi on tosin valtavaa ja skootterilla ei voi ajella minuuttiakaan näkemättä tai kuulematta paikallisten innokkaita vasarakäsiä heilumassa. McDonald's löytyy täältä siinä missä Burger King ja Subways ja Tescon supermarketti on vain jäävuoren huippu. Suuret Chaweng ja Lamai biitsit voi suosiolla jättää väliin jos ei välitä vesiskoottereista tai rihkamakaupustelijoista. Osa biitseistä on jätetty kalastajille jonkinlaiseksi maihinnousupaikaksi, mutta tuskin tätäkään näkyä enää on saatavilla 10 vuoden sisällä. Olisi ollut mukavaa nähdä minkälainen paikka oli 20-30 vuotta sitten kun reppureissaajia tänne rupesi ensimmäistä kertaa suunnistamaan. Skootteri oli oiva keino myös tsekkailla minkä tasoisia palatseja tältä saarelta löytyy. Niitä löytyy PALJON. Jokaisen kurvin jälkeen on suu jälleen ammollaan kun ihmettelee näitä rakennettuja kaunokaisia. Toisin kuin voisi kuvitella, tällä saarella on säästetty tilaa jättämällä nuo mutkittelevat tiet kukkuloista pois ja rakennettu suoraan 50 asteisia teitä jokaiseen mahdolliseen tiehaaraan. Oli suhteellisen kuumottavaa tulla alas näitä katuja vaikka käytössä olikin upouusi Honda Dream skootteri.



Sas on saanut viimein keittiön käyttöönsä ja emme ole säästelleet sitä. Tyttö on henkeen ja vereen kokki ja onkin näyttänyt minulle monenmoisia taidonnäytteitä nyrkin ja hellan välissä. Kokkikoulussa on opittu tähän mennessä köyhät ritarit ja espanjalainen omeletti. Helppojahan ne on nämä 'ruokalajit' ovat tehdä, mutta en vain ollut ikinä ottanut selvää niistä. Sas on tosin saanut itsekkin hieman uutta opittavaa omalta kokiltamme, joka on ilta toisensa jälkeen valmistanut meille upeita thaimaalaisia aterioita, jotka ovat jättäneet minut juomaan vettä tuskissani hyvästä mausta huolimatta. Kokkikoulu jatkuu paratiisissa ainakin viikon verran.



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Uhkapelikentän kummallakin puolella

Huvittelun mekka jo Vietnamin sodasta lähtien, Bangkok on yksi varmimmista paikoista jossa Kaakkois-Aasian matkailijat käyvät ainakin lentokentällä pyörähtämässä. Kaoh San Road on nyt nähty ja takaisin ei tarvi mennä. Paikka on viritetty ääriään myöten muistuttamaan jotain Las Vegasin loisteen ja New Delhin hektisyyden väliltä. Riksakuskit toimivat armottomassa syndikaatissa reppureissaajia vastaan ja kadulla myytävillä t-paitavuorilla voitaisiin helposti ratkaista Punaisen Ristin vaatekeräykset muutamaksi vuodeksi. Paikka on täynnä kellonympäri päissään olevia länkkarituristeja, joiden matkan kohokohta on pidellä tyttöystävänsä hiuksia ylhäälla, kun tämä oksentaa vodkaämparinsä sisältöä väärennetyn Prada-laukkunsa päälle. Ei katu minun makuuni. Poikkeuksena voidaan mainita hieman hiljaisemmat sivukadut, jossa hinnat ovat kohtuullisempia ja musiikki melkolailla parempaa.



Kaupunki on muutoin erittäin mielyttävä. Katuruoka, vaikkakin armottavan tulista, on loistavan makuista, halpaa ja vaihtoehtoja on tarjolla runsaasti. Possupalleroista ja huutavan tulisiin thai-salaatteihin. Kaikki menee. Sas onnistui jotenkin murtamaan kulmahampaansa Kambodzan puolella, mutta turma ei ollut akuutti joten päätimme käydä viemassä sen näytille vasta täällä Bangkokissa halpojen hoitokustannusten toivossa. Olin itse samanaikaisesti tutkinut Australia-viisumihakemustani ja saanut selville, että Suomesta kotoisin olevat viisumihakijat joutuvat lähettamään hakemuksen kanssa röntgenkuvien kera sillä meillä pohjolassa on mahdollisuus tuberkuloosiin. Eipä muu auta kuin hypätä saman taksin kyytiin ja sairaalaan kuvia ottamaan. Asiallisen oloisen sairaalareissun jälkeen hakemus on mennyt läpi ja sitä käsitellään parhaillaan. Vierailimme myös yömarkkinoilla 7 kilometrin päässä turistikeskittymästä ja saimme kyydin sinne hulvattomalta riksakuskilta, joka ei ollut säästelemässä pyöräänsä eläkepäiville. Hanat auki ja pyörä keulien etenimme neljä matkalaista ja kuski läpi Bangkokin yön. 130 bhatia tuntui hieman kiskurihinnalta, mutta täällä ei hirveän halvalla pääse, jollei ole aikaa väitellä ja etsiä epätoivoisia.



Ennen poistumista alas Thaimaan loistaville saarille, päätin vierailla katsomassa hieman Thai-nyrkkeilyä. Suurin osa länkkareista menee kiltisti istumaan ringside katsomoon, jotka maksavat 40 euroa, mutta itse soluttaudun paikallisten rykelmään jonne liput maksoivat rapiat 20 euroa (myös paikalliset maksavat kummaa kyllä tämän hinnan) ja tunnelma oli tottakai katossa. Hullua uhkapelaamista, jossa tuhannen bhatin setelit vaihtavat omistajia jokaisen 30 minuuttisen matsin jälkeen. Pari ensimmäistä erää kaikki arvioivat taistelijoita ja kolmannessa erässä alkaa ihmisviidakossa suhista. Kädet nousevat vuoron perään ja loputon ulvonta alkaa käydä korviin. Jokaisesta perille viedystä potkusta saa hieman tuntumaa kun yleisö huutaa samalla OOOH tai WHOOOH. Käsimerkein ilmaistavat panokset ja korotukset täyttävät näkökentän ja voin todeta, että hikeä valuu myos tällä puolella naruja.



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/