Afrikan katolla, ainakin melkein

Pohjois-Tansania (tai oikeastaan koko maa) on tunnettu parhaiten Serengetistä, Zansibarin saarista ja Kilimanjarosta, joten olisi ollut sääli jättää maan suurimmat kassamagneetit näkemättä. Sofian valitessa miljoonia eläimiä pursuavan Serengetin, otin minä tehtäväkseni kiivetä Afrikan katolle 19 muun ihmisen kanssa. 20 henkinen valloitusryhmä koostui Liike Ry:n toiminnanjohtaja Ari Koivun lisäksi muutamasta vapaaehtoisesta ja Kaarinan Pojista, jotka olivat tulleet kunnostamaan Tansanian sisämaihin koulun liikuntatiloja. Matka huipulle aloitettiin Marangusta, jossa olimme majoittuneet yöksi Kibo Hotelliin. Hotellin hieman kasarimaisen ulkonäön lisäksi saimme ihmetellä paikallisen hotellin ravintolassa työskentelevän Leevin kertomuksia siitä kuinka Kibo Hotellin omistajat eivät olleet varsin kiinnostuneita jatkamaan hotellitoimintaa ja olivat valmiita myymään sen todella halpaan hintaan. Muuan sveitsiläinen liikemies olikin jo tarjoutunut ostamaan valtavan hotellin 1 500 dollarilla, mutta kauppasopimuksen ollessa vain vailla nimikirjoitusta, oli hän huomannut myyjän kirjoittaneen kauppahinnaksi 2 000 dollaria ja niin kauppoja ei koskaan syntynyt.



Saatuamme kyydit Marangu reitin porteille (korkeus 1890 metriä) (joka tunnetaan myös nimellä Coca Cola Route) näimme ensimmäistä kertaa valtavan kantaja-armeijamme, joka sisälsi varsinaisten kantajien lisäksi kokeista, läheteistä ja oppaista. Kaiken kaikkiaan 20 vaeltajan selviytymiseen tarvittiin 40 hengen huoltojoukko, joka kantaisi, kokkaisi ja ohjaisi meidät huipulle. Reitti lempinimensä mukaisesti olisi helppo aina Kibo Hutille asti joka sijaitsee 4 700 metrin korkeudessa. Siitä eteenpäin homma tulisi olemaan melkolailla every man, woman and child from himself. Joten eikun matkaan.



Etapin ensimmäinen osuus vei meidät läpi paksujen sademetsien jota pitivät niin kotinaan sukulaisemme sinimarakatit kuin dinosaurusten sukulaiset kameliontit. Talsiessa läpi synkän viidakon mutaisten polkujen ei voinut olla tuntematta siirtymistä ajassa taaksepäin kun toinen toistaan paksummat liaanit kietoutuivat valtavien puiden ympärille. Syvän vihreissä varjoissa vaanii myös kansallispuiston omia kasvatteja sinimarakatit ja gueretsat. Erityisen kesyt sinimarakatit tallustivat vain metrien päässä kun mustavalkoiseen turkkiin sonnistautuneet gueretsat keskittyivät tarkkailemaan meitä kauempaa. Ensimmäinen päivä saatiin pulkkaan Mandara huteilla jonne hiljakseen kävellen pääsi 7 tunnissa.



Seuraavana päivänä viidakko vaihtui tunnin jälkeen avarammaksi heinikoksi, jonka varrelta oli helppo ihailla upeita näkymiä niin ylös kohoavalle huipulle kuin alle jääville tasangoille. Vanhemman polven pitäessä perää me "nuoret" päätimme kipittää hieman nopeampaan tahtiin jolloin välttyisimme hitaan ryhmän liikenneruuhkan omaiseen liikkeeseen. Tallustin kahden muun vapaaehtoisen (Sirja ja Aino) kanssa yli vierivien kukkuloiden toivoen jatkuvasti että seuraavan takana löytyisi yösijamme seuraavaksi kahdeksi yöksi. Seitsemän tunnin jälkeen kärsivällisyys alkoi olla koetuksella ja ainoa toivomme oli kerrata kaikki mahdolliset laulut mitä mieleen juolahti - ja se auttoi! Vain muutaman hassun vartin jälkeen olimme perillä 3 700 metrissä sijaitsevassa leirissä. Koska leiri sijaitsee matkan puolivälissä, on se myös vilkkain. Japanilaisia, saksalaisia ja jenkkejä pyöri kaikkialla ja kun muistaa jokaisen vaeltajan tarvitsevan n. kaksi kantajaa on soppa valmis pienen kylän perustamiseen. Onneksemme varsinaista sekaannusta ei tullut missään kohtaa sillä kaikki kantajat ja oppaat tuntevat toisensa ja tietävät kenen rinkka kuuluu mihinkin porukkaan. Horombo Hutilta on mahtavat näkymät alle jäävään Moshin kaupunkiin, joka loistaa tähden kirkkaudella yön läpi.



Välipäivä Horombolla pidetään, jotta vaeltajat pystyisivät tottumaan hapenpuutteeseen. Olen ollut kerran aikaisemmin näin korkealla (Annapurna Basecamp -vaellus) ja silloin kärsin pahasti vuoristotaudista. Koska tällä kertaa nousu oli tehty huomattavasti hitaammin, ei mitään oireita syntynyt. Päivän ohjelmaan kuului vierailu Zebra Rockille joka sijaitsee 4 000 metrissä ja vain tunnin vaelluksen päässä, joten luonnollisesti lähdin mukaan. Paikan nimi tulee kallioiden väristä jotka hatarasti muistuttavat seebran raitoja. Värit ovat saaneet alkunsa kun veden mukana valuneet mineraalit ovat jääneet kiinni osittain seinämiin ja värjänneet kallion vaaleilla ja tummilla väreillä.



Neljäntenä päivänä alkoi yhdeksän kilometrin vaellus Kibo Hutille, joka kulkee läpi hiekkaa tai laavahiekkaa käsittävien erämaiden läpi aina 4 700 metriin. Hiekka pöllyää kun vaeltajat hiihtävät kohti viimeistä majapaikkaa ennen huiputusta. Tämäkin matka kuljetaan matillisesti ja taukoja pidetään tiuhaan tahtiin, jotta joukon vanhimmat eivät pyörtyisi. Jo alkumajalla epäilin suurimman osan kykyä selvitä edes Kibo Hutille asti sillä niin nääntyneen näköisiä jotkut porukasta olivat. Mutta turha luulo. Kaikki selvisivät Kibolle, jossa nukuimme valtavassa 20 hengen punkkahuoneessa. Nukkumiseen oli varattu aikaa vain ilta seitsemästä yhteentoista, jolloin viimeinen puristus alkaisi.



Ja se on rankkaa. Ei niinkään sen takia että vuoren silkka jyrkkyys nujertaisi sinut. Se on rankkaa koska meno on niin hidasta. Ilman oikeanlaista vaatetusta kylmyys rupee pikkuhiljaa nakertamaan moraalia. Suurimmalla osalla meistä oli mielestämme riittävästi päällä, mutta toisin kävi. Kun askelia otetaan yksi kerrallaan ei voi uskoa kuinka pitkältä edessä oleva nousu tuntuu. Pimeässä vaeltavat ihmismassat erottaa vain heiluvista otsalampuista, jotka muistuttavat valokärpäsiä ja ne näyttivät tulevan reittimme. Tunnit vierivät eteenpäin ja niin myös retkikuntamme. Jossain vaiheessa ryhmät erkanivat toisistaan, muodostaen näin nopeasti etenevät ja hitaasti etenevät. Oikeastaan kummankin nopeus oli identtinen, mutta hitaampi joukko otti enemmän taukoja. Välillä tauoilla oli tehtävä punneruksia että lämpötilan saisi nostettua ainakin pieneksi hetkeksi. Pikku hiljaa valo alkoi nousemaan horisontista ja vaikkei huippua nähnytkään osasi arvata ettei se ole enää kovin kaukana. Ja viiden 5 ja puolen tunnin nousun jälkeen olimme Gilmans Pointilla. Olo oli helpottunut ja hetken tuntui siltä että tässähän voisi tehdä saman suorituksen uudestaan.



Päätimme lähteä pienellä viiden hengen porukalla tavoittelemaan Uhuru Peakkiä joka on vajaan kahden tunnin päässä Gilmanista. Alkuun kaikki tuntui hyvältä, mutta pikkuhiljaa huonovointisuus alkoi kasvaa ja kasvaa ja kasvaa. Olin ehkä tunnin päässä Afrikan katosta Stella Pointilla kun oli pakko irtisanoutua ryhmästä ja käännyttävä takaisin. Päätä särki ja huimasi ja tasapaino tuntui olevan hukassa. Saapuessani takaisin Gilmansille suurin osa perässätulijoista oli juuri kääntynyt takaisin joten minulla oli mahdollisuus tervehtiä heitä ennenkuin rupesin laskettelemaan alas laavahiekkarinnettä Kibo Hutille. Nousu mikä oli kestänyt lähes kuusi tuntia kesti vain vajaan tunnin tulla alas. Tarkoitus oli odottaa että suurin osa ihmisistä palaa ensin Kibo Hutille, josta jatkaisimme takaisin Horombolle nukkumaan viimeisen yön puiston sisällä. Seuraavana päivänä tarvoimme omaan tahtiin alas vuorelta takaisin aina luonnonpuiston porteille, jossa meitä odotti sadekuuro. Koko reissu oli siunattu hyvillä säillä ja sateeseen liittyi erityinen tunnella, jossa viikon kestäneen vaelluksen kurat saatiin vihdoin pestyä pois.

Fiilikset olivat suurimmalta osin positiivisia. Aivan huipulle en päässyt, mutta ei se kauaskaan jäänyt. Epäilemättä olisin saanut itseni raahattua myös Afrikan huipulle asti pelkällä sisulla, mutta alastulo olisi ollut sen jälkeen ongelma. Näin niin monta tapausta matkalla ihmisistä jotka joutuivat turvautumaan oppaiden ja kantajien kainaloihin alastuloa varten, kun olivat käyttäneet kaikki voimavaransa pelkkään nousuun. Itse en halunnut kuulua tuohon joukkoon. Viimeisenä iltana hotellillamme jaettiin diplomeita saavutetuista pisteistä vuorella. Gilmans Pointille pääsi 18sta 20stä, Stella Pointille kuusi 20stä ja Uhuru Peakille neljä 20stä. Kaikki diplomit oli sarjanumeroitu ja Uhuru Peakin saavuttajien omia koristi numerosarjat 150 000 paremmalla puolella, kun omaani oli painettu vasta vaivaiset kaksi tuhatta kappaletta. Oli harvinaisempaa käydä vain Stella Pointilla kuin saavuttaa Uhuru Peak. Onpas erikoinen olo.

Seuraavaksi vuorossa oli lento Etelä-Afrikkaan, jossa seikkailu alkaisi Swazimaassa!

Sauti za Busara ja pohjoinen

Hyvää joutuu välillä odottamaan kauan.

Pahoittelut etten ole kerennyt kirjoitella tapahtumista viimeiseen kuukauteen, mutta vauhtia ja vaarallisia tilanteita ovat vieneet mukanaan. Jätimme hakeina noin kuukausi sitten Mtwaran taaksemme ystävien ja tuttavien saattelemana. Tunnelma oli luonnollisesti hieman surullinen sillä tätä paikkaa oli kerennyt pitämään kotinaan jo jonkin aikaa. Nyt oli kuitenkin työt suoritettu ja aika vaihtaa jälleen vapaalle. Aikaa olisi noin viisi kuukautta ja se on hyvä aloittaa Zansibarilta.



Olimme jo jonkin aikaa suunnitelleet tekevämme reissun Zansibaarin kuuluisille hiekkarannoille sillä ovathan ne Tansanian yksi suurimmista turistikohteista. Dar es Salaamiin pääsimme vain yhdellä korjauspysähdyksellä kun Sumry:n bussi päätti pysähtyä Lindiin korjattavaksi kolmeksi tunniksi. Seuraavana päivänä otimme hotelliltamme taksin satamaan ja hyppäsimme yllättävän laadukkaan Sea Bus -vesikiiturin kyytiin ja suuntasimme kohti saaristoa. Heti ensimmäiselle illalle olisi tiedossa menoa Sauti za Busaran (viisauden äänet) musiikkifestarin muodossa.



Jo yli viisi vuotta järjestetty festari ei tuottanut pettymystä millään osa-alueella. Hinta oli erittäin kohtuullinen. Artisteja oli ilmestynyt paikalle ympäri Afrikaa ja meno oli katossa suurimman osan ajasta. Oli se sitten pieneltä Victoria järven saarelta oleva kansantanssiryhmä tai Zambialainen tanssiesitys, myyty olin. Raa'an energian määrä lavalla oli aivan uskomaton ja jokainen artisti toisensa jälkeen sai yleisön mukaan. Kuvauksellisesti tapahtuma oli unelma sillä lavan reunalle pääsi helposti suurista katsojamääristä huolimatta ja sain omaa portfoliotani varten varmasti useamman kuvan.



Musiikkitapahtuman lisäksi paikalle oli järjestetty myös näyttävä dokumentti/videomusiikki-puoli jossa pystyi käymään seuraamassa uusimpien bonga flava hittien kuvallista tarjontaa tai tutustua yli 115 vuotiaan Zansibarilais naisen elämään rummutuksen merkeissä. Bibi Kidudesta kertova dokumentti oli todella mielenkiintoinen näkemys hyvin erilaisesta naisesta, joka nousi muslimipohjaisen Zansibar-väestön keulakuvaksi ja esiintyi Taraab -musiikkia soittavan bändinsä kanssa ympäri maailmaa (jopa Suomessa). Yhden yön ihmeeksemme jäänyt tapahtuma oli täydellinen aloitus lomalle ja puolen yön jälkeen kotiinsa saapuneet silmiensiristäjät käpertyivät saarelle ominaisten sänkyjen syleilyyn ilman suurempia ongelmia.



Seuraavana päivänä oli aika matkustaa pohjoiseen köllimään viikoksi. Siitä ei hirveästi ole kerrottavaa. Hotelli oli hieno. Ruoka oli loistavaa ja monipuolista. Vesi oli kirkkaan turkoosia ja lähes läpinäkyvää ja korallihiekan valkoisuus sai minut epäilemään maidon oikeasti olevan harmaata. Viikon jälkeen oli vielä aikaa kierrellä muutama päivä Stone Townin kapeilla kujilla ihmetellen tätä ajassa pysähtynyttä paikkaa, nappailla katukivetyksillä paikallisteetä ja shoppailla hienoja kankaita, kirjoja ja muistoesineitä kotipuolelle. Lopulta oli aika vaihtaa rannat ja kapeat kujat vuoreen. Sen nimi on Kilimanjaro.