Madagascar ja kaiken loppu

"It's always good to go out with a bang". Reissumittari alkaa ollu lopussa, mutta viimeiseksi kohteeksi ei jätetty maata minkä läpi voisi kävellä ilman yllättymättä. Olemme nyt olleet Madagascarilla jo pari viikkoa ja olen otettu uskomattoman positiivisesti maan tarjonnasta. Pääkaupunki Antananarivo (tuttavallisemmin Tana) on kuin hiilikuitukopio vanhasta ranskalaisesta vuoristokylästä painovoimaa haastavien mäkien, renesanssiaikaisten kirkkojen, pienillä sivukujilla piileskelevien markkinoiden ja 50-luvulla tänne roudattujen Citroën 2CVsten ansioista jotka toimivat paikallisten taksikuskien ammattivarusteena. Ihmiset ovat uskomattoman mukavia ja rauhallisia vaikka englannin kielestä ei hajua olekkaan. Aasialaisten sukujuurten erottuessa lähes jokaisen paikallisen kasvonpiirteistä ja pituudesta on helppo ymmärtää miksi he eivät pidä itseään afrikkalaisina.

Seikkailtuamme pari päivää Tanassa siirrymme maan tunnetuimpaan luonnonpuistoon Andasibe/Mantadia tunnustelemaan ensimmäisiä lemuri kokemuksia. Jos tiedemiehiin on uskominen niin Madagascar irtosi Afrikasta 165 miljoona vuotta sitten antaen tälle tilaisuuden kehittää oma erikoinen flora ja fauna tulevien vuosien ajan. Tuloksena on varsinain biodiversiteettitulivuori vailla vertaista. Yli kymmenentuhatta natiivia kasvilajia ja sadoittain eri nisäkäs-, matelija- ja lintulajeja, joista kuuluisimpia ovat varmasti lemurit. Sademetsissä seikkailessa oli mahdollista nähdä
pienessä ajassa mm. värikäs Diademed Sifaka, isoja laumoja vaeltavia Common Brown Lemur ja Indrejä jotka kommunikoivat keskenään valaiden kaikuääntä muistuttavilla äänillä. Vierailimme myös Vakona Lodgen yksityisessä reservissä jossa aikoinaan lemmikeiksi otettuja lemureita oli tuotu opettelemaan takaisin metsien tavoille. Olihan se hauskaa saada lemuri jos toinen seisomaan pääsi päällä.

Muutaman vietetyn päivän ja suuren määrän guava mehua jälkeen palasimme Tanaan suunnittelemaan reittiämme pohjoiseen josta lentomme takaisin Eurooppaan tulisi olemaan. Päädyimme tulokseen jossa vierailemme toisessa kansallispuistossa Ankarafantsikassa katsastamassa Coquerel's sifakaa ja viettämään muutaman välipäivän rauhallisessa Mahajangan rannikkokaupungissa ennen kuin siirtyisimme viettämää viimeistä viikkoa Nosy Ben paratiisisaarelle.

Valitettavasti en saanut lisättyä valokuvia Picasaan joten niitä joutuu vielä hetken odottamaan. Seuraavan kerran kirjotain todennäköisesti Suomesta kunhan juhannuksen vietosta ollaan selvitty.

Sohvien surffaaja

Olen ollut Kapkaupungissa yli kaksi viikkoa ja en maksanut oleskelustani siellä yhtäkään senttiä. Ei, en ole telttaillut pöytävuoren pienissä luolissa tai uinunut ostoskeskusten valtavissa vessoissa siivoojilta pileskellen. Olen yöpynyt minulle täysin vieraiden ihmisten luona eri puolilla kaupunkia, nukkunut heidän vieraille varatuissa sängyissä, laittanut ruokaa heidän hienoissa keittiöissä ja saanut heiltä hyödyllistä tietoa kaupungin nähtävyyksistä ja tapahtumista. Tämä on tietenkin sohvasurffausta.

Näin Ylen AamuTV:ssä vuonna 2007 haastattelun, jonka perusteella löysin itseni selailemassa couchsurfing.org sivustoa. Haastattelussa muuan Suomen "suurlähettiläs" kertoi lyhyesti sivuston ideologiasta, sisällöstä ja sitä käyttävistä ihmisistä. Pähkinänkuoressa sivuston idea on seuraava: Kuka tahansa voi luoda profiilin sivustolle johon kirjataan yleisten sosiaalisten medioiden tavoin perustietoja itsestäsi ja kotikaupunkisi tällä maan kamaralla. Tämän jälkeen se liittyy osaksi maailmanlaajuista listaa josta voi etsimään toisia surffareita eri puolilta maailmaa.

Otetaan esimerkiksi tilanne missä vaikka italialainen verkkosivua käyttävä henkilö on saapumassa Suomeen ja haluaa viettää muutaman viikon Helsingissä muttei tiedä maasta paljoa eikä haluaisi tuhlata rahojaan hotelleihin. Hän etsii sivuston kautta surffareita Helsingistä ja asettaa muutaman hakuehdon kielitaidosta ja tulevan mahdollisen isännän/emännän iästä. Tämän jälkeen hänelle ilmestyy lista potenttiaalisista vaihtoehdoista joista hän etsii ehkäpä parhaiten itselleen sopivan vaihtoehdon ja ottaa sivuston välityksellä yhteyttä. Muutaman päivän päästä paikalline Jarmo ilmoittaa hänelle että voi toimia isäntänä muutaman päivän ajan ja lähettää tälle ohjeet asuntonsa tarkasta sijainnista ja muut oleelliset tiedot. Ja loppu hoituu kuin itsestään. Jarmo ja italialainen käyvät kaljalla, puhuvat maailman nykymenosta ja siinä samassa että ovat kummatkin kovia rallifanaatikkoja. Belissimo! Yksinkertaistan tätä tottakai, mutta vain sen verran, että kuvio selventyy niille kaikista nihilistisimmille.

Ja onko tämä sitten turvallista? Ehkäpä jokaisen profiilin tärkein asia on referenssilista jonne ihmiset kirjotavat toisistaan tapaamisien jälkeen. Jos olet käyttäytyn hyvin saat mitä todennäköisimmin positiiviset pari riviä tekstiä isännältä tai vieraaltasi jossa hän kertoo millainen olet. Toisin sanoen jos osoittaudut uskomattomaksi moukaksi saat hyvin päinvastaisen referenssin profiilisi joka vastaavasti varoittaa muita käyttäjiä sinun erikoispiirteistäsi. Parempi olla siis ihan kiltisti syömättä sitä jääkaapissa olevaa jugurttia. Olen ollut sivuston jäsen nyt aikalailla neljä vuotta ja lähes 30 ihmisen kohtaamisesta negatiivisiä on ollut nolla ja neutraaleja yksi.

Kun liityin oli jäseniä kaikenkaikkiaan 700 000 - tänä päivänä se alkaa jo lähennellä kolmea miljoonaa ja saa noin kolme tuhatta uutta jäsentä päivässä. Yksistään Pariisista löytyy 50 000 ihmistä joihin voi olla yhteydessä. Helsingissä vastaava luku on 6 500. Muutamia omia kokemuksiani on ollut kotiruokailta nepalilaisen perheen kanssa aina viskin siemailu hanoilaisessa penthousebaarissa amerikkalaisen republikaanipuoleen jäsenen kanssa ja merenranta loma-asunnon käyttö viikoksi ilman mitään vastapalveluksen odotuksia. En ole ollut koskaan kova kerskumaan mutta onhan tämä nyt vaan vitun siistiä ja jotain missä "kulttuuria" myyvät matkatoimistot jäävät auttamatta kakkoseksi. Aitoa kokemusta ei yksinkertaisesti voi ostaa joskin lähelle varmasti pääsee.

Tästä huolimatta joskus ihmiset tarvitsevat sen oman huoneen ja neljä seinää joille ei tarvitse puhua mitään, mutta heti kun sinulla ei ole sellainen olo suosittelen kokeilemaan tätä loistavaa keksintöä, joka tuo maailman luoksesi ja vie sinut maailmalle. Se ei paljoa vaadi mutta paljon se antaa:

www.couchsurfing.org

P.S. Kapkaupunki oli ihan kiva

Missä minkään ei pidä elää

Neliveto maasturi, ruokaa neljäksi päiväksi ja loputon erämaa täynnä hiekkaa kuin vanhimmasta tiimalasista. Siinä eväät nelipäiväiseen retkeen keskelle Namibian aavikkoja. Heittäydyimme kimppaan kahden saksalaistytön (Nicola ja Iva) kanssa jotka olivat jättäneet ilmoituksen kimppakyydistä majoituspaikkamme ilmoitustaululle. Hevoseksi valittiin Daihatsu Terios ja taitettavaa matkaa oli noin tuhat kilometriä. Sossusvlei täältä tullaan!



Olimme alunperin suunnitelleet vuokraavan perinteisen sedanin ilman mitään sen erikoisempaa lisävarustelua, mutta kaarrettuamme matkan ensimmäiselle soraosuudelle raskaamman kaluston valintu tuntui helpotukselta. Vuosi on ollut poikkeuksellinen Namibian ilmastolle. Keskiverto vuonna maassa sataa noin 400 ml ja tänä vuonna vettä on tullut taivaalta jo 1 600 ml. Tällä on ollut merkittävä vaikutus sorateistä koostuvaan maan tieverkostoon. Paikoittain tie oli antanut periksi vuosia horroksessa uinuneille joille, jotka aikaajoin raatelivat ajoväyläämme. Meni viisi tuntia saavuttaa 350 kilometrin päässä oleva Sesriem Camp mikä on lähtöpiste kenties maan suurimmalle nähtävyydelle - Sossusvleille. Laitettuamme teltat nopeasti pystyyn kiipesimme hikihatussa katsastamaan Elim dyyniltä auringonlaskua ja kiipeämisen vaativuus tuli yllätyksenä jokaiselle meistä. Selvisimme huipulle nähdäksemme vain viimeiset rippeet auringosta joka hiljalleen muutti illan pilvilauttoja kirkkaan punaiseksi ja violetiksi. Huomenna ei saisi käydä näin



Seuraavana aamuna heräsimme varttia vaille viisi sillä kaikki jotka haluavat nähdä auringonnousun dyynien yllä on ensin ajettava 45 kilometrin matka lähimmälle helposti kivuttavalla hiekkakukkulalle. 30 minuutin kiipeämisen jälkeen asetuimme tomuhiekasta tehdylle harjalle katselemaan kuinka aurinko hiljalleen maalasi yön pimeydessä levänneet kukkulat kirkkaan okran värisiksi. Paikan hiljaisuus oli mykistävä suuresta katselija määrästä huolimatta, mutta päivään mahtuisi vielä paljon samankaltaisia hetkiä. Jatkoimme matkaa Sossusvleille, joka oli saannut itselleen pienen keitaan lahjana runsailta sateilta. Vettä voi tosiaan löytää keskeltä aavikkoa. Päätimme kiivetä suurimmalle dyynille veden ääreltä ja maisemat 1,5 tuntia kestäneen vaelluksen jäkeen olivat lähes sanoinkuvaamattomat. Horisontista horisonttiin kantautui satunnaisissa muodoissa aaltoilevia dyynejä joista korkeimmat kohosivat yli 300 metrin korkeuteen. Kaukana omassa hiljaisuudessa saattoi nähdä mystisten beisojen laiduntavan erämaassa kasvavaa kuivaa puskakasvustoa. Eläimen kyky elää tässä paikassa tuntui uskomattomalta saavutukselta. Palattuamme pari tuntiselta vaellukselta suuntasimme Deadvleille jonka aikoja sitten kuivuneella vaalella ja rakoilevalla maalla tuhansia vuosia sitten kuolleet puut muistuttavat erilaisesta ilmastosta joka täällä aikanaan vallitsi.



Jätettyämme aavikot taakse, päätimme vierailla Namib-Naukluft kansallispuistossa toivossa nähdä hieman maan eläinlajistoa. Aavat arot muutamilla vuorilla eivät kuitenkaan tarjonneet viiden tunnin aikana muutamaa thomsoningaselli enempää nähtävää joten vetäydyimme viettämään viimeistä iltaamme kauniille Bloedkoppien telttailualueelle, jossa luonto tarjosi meille kauniin auringonlaskun poikkeuksellisen vihreiden arojen ylitse. Namibiaan jäi vielä paljon nähtävää niin eläinten, vaellusten kuin aavekaupunkien muodossa. Tänne täytyy palata kunhan nyt ensiksi kaiken muun käy katsomassa. Seuraavana vuorossa Kapkaupunki.

Siellä missä joet kuivuvat

Vesiputouksen sumuverhoon piiloutuvan aamuauringon jäädessä taaksemme juolahti minulla mieleen kurkistaa opaskirjasta mihin sitä oltiin oikein matkalla. Vaikka Namibian hiekkadyynit olivat olleet alusta lähtien yksi kohokohta, varsinainen tietämykseni maasta oli hyvin niukka. Suomalaisista lähetyssaarnaajista ja Iso-Maran neuvottelutaidoista huolimatta maa on edelleen yksi surullinen tarina lisää tälle mantereella. Alkoholismi ja köyhyys riivaavat kansaa ympäri maata. Eikä ihme kun puolet aavikkomaan työväestä on vailla elinkeinoa. 52% työttymyysaste on jotain vaikeasti käsitettävää kun kotimaassa huudetaan jo hoosiannaa saman lukeman ollessa 8%.



Saimme Nickiltä ja Louiselta kyydin aina Katima Muliloon asti, joka sijaitsee Itä-Namibian Caprivi palstaleella josta nappasimme jatkokyytinä yöbussin Windhoekiin. Pienen pähkäilyn, parin päivän ja yksien kuninkaallisten häiden jälkeen päädyimme bussiin jossa luki Swakopmund, joka tunnetaan myös Namibian aktiviteettimekkana. Matka sisämaasta rannikolle kulki läpi vuoristoisten ylänköjen jotka hiljalleen kuihtuivat pieniksi kukkuloiksi ja lopulta tuulen tasoittamiksi hiekkakasoiksi. Swakopmund on ehkäpä Namibian turistisin kaupunki ja se näkyy katukuvassa. Saksalainen arkkitehtuuri koristaa jokaista rakennusta ja ravintolat tarjoilevat hapankaalia, snitcheleitä ja saksalaista olutta. Kuten aikaisemmin totesin voi kaupungissa järjestää lähes kaikenlaista tekemistä itselleen. Delffiini- ja valasajelut Atlantin valtamerellä, mönkijöillä erämaata tutkimaan, riippuliitoa dyynien yllä, hiekkalautailua ja kuuajelua maan kamaralla. Tätä koko reissua suunnitellessa oli yhdeksi pakko-tehdä-aktiviteetiksi noussut hiekkalautailu. 35 euroa pulittava puolipäiväaktiviteetti oli hyvä tapa tutustua lautailun saloihin pehmeän alustan ansiosta. Kaadun neljä tuntia kestävän kurssin aikana lähes sata kertaa, mutta mustelmia ei tullut nimeksikään. Sofialta laskeminen rupesi sujumaan muutaman yrityksen jälkeen mainiosti ja sainpa itsekkin opittua laudalla kääntymisen perusteet.



Olimme alunperin ajatelleet hankkia kimppakyydin Swakopista Sossusvleihin katselemaan dyynejä mutta tavattuamme hollantilaiset Johanin ja Elizen, päätimme suunntata pohjoiseen katsomaan luolamaalauksia ja täysin asuttamatonta Skeleton Coastia. Ennen lähtöä vierailimme kuitenkin Welwitchan kuu-maisemia katsastamassa, jonka olemassa olosta minulla ei ollut mitään tietoa etukäteen. Autiomaan tasaiset hiekkakentät paahtuivat tappavan auringon alla heijastuskentäksi luoden näin ympärillemme aavemaisen tyhjyyden, jonka keskellä harmaat ja routaiset kuukukkulat hiljaa seisovat. Paikka oli todellakin kuin toiselta taivaankappaleelta.



Ja ennenkuin huomasimmekaan, olimme matkalla katsomaan yhtä maailman suurinta etelänmerikarhu-kommuunia. Parhaimillaan 100 000 yksilöä käsittävä yhteisö on melkoinen ilmestys niin näkynä kuin hajuna. Kuten arvata saattaa hylkeet eivät ole järjestäneet itselleen saniteettitiloja, joten seurauksena on kokonainen rantaviiva täynnä hylkeenpaskaa. Hajuelämyksestä huolimatta aurinkoa paistattelevat emot ja suloiset ruokaa huutavat poikaset olivat hauska näky.



Jatkoimme tunnin kestäneen vierailun jälkeen matkaa kohti kolkkaa Skeleton Coast National Parkia. Paikan portit olivat jo itsessään nähtävyys kun tuima meriviima vihelsi korvissa samalla kolistellen eri eläinten luista rakennettu tuulikelloja ja portteja koristavat merirosvopääkallot eivät jättäneet epäselväksi onko ruoho aidan toisella puolella vihreämpää. Kertoimia paikan erikoisuudelle toi siellä täällä lojuvat Himba-heimolaisten voodoo-nuket ja porttivahti, jonka silmistä pystyi lukemaan yksinäisen juopon tarinan. Aikoinaan porttugalilaiset merimiehet nimesivät tämän rannikon helvetin porteiksi sillä laivan ajauduttua rantaan oli miehistön kohtalo sinetöity. Ja näitä laivoja on paljon.



Twyfelfontein on Namibian ensimmäinen maailmanperintökohde, jonka vetonaulana toimii luolakaiverrukset muutaman tuhannen vuoden takaa. Kiveen kaiverretut merkit kertovat tarinaa suurista eläinlaumoista mitä alueella on tavattu sekä shamaanien harjoittamista hallusinaatiorituaaleista. Elefanttilauman ruokailessa alla jäävässä laaksossa olin hyvin otettu kaiverruksista joista osa piti paikkansa vielä 3 000 vuotta myöhemminkin. Muutaman päivän päästä pidimme myös pienet synttärit Sofialle Kamanjabissa jota sävytti majapaikkamme synttärilauluja laulava palvelusväki ja ilmapallot.

Läpi suurten soiden ja mahtavien putousten

Parin taukopäivän jälkeen saimme vuokrattua kaupunkisiirtohinnalla Wicked Camper-asuntoauton neljäksi päiväksi. Siinä ajassa auto piti saada Pretoriasta Botswanan pääkaupunkiin Gaboroneen ja koska matkaa ei olut paljoa, oli se oiva tilaisuus katsastaa matkan varrella sijaitsevia nähtävyyksiä. Oma suosikkini oli gepardien konservaatiotyöstä tunnettu De Wildt Cheetah Research Center jossa saimme vihdoin kohdata tuon täplikkään kissan ja muutamia muita Etelä-Afrikan harvinaisuuksia kuten villikoirat ja muutamia korppikotkalajeja, joista osa pystyy elämään jopa sata vuotiaiksi! Vierailimme myös Etelä-Afrikan omassa Las Vegasissa – Sun Cityssä, joskin se oli suuri pettymys lähes jokaisessa mielessä. Muutoin matka taittui todella rauhallisesti joskin vasemmanpuoleinen ratti vaati hieman totuttelua. Botswanan pääkaupungista ei oikeastaan ole muuta mainittavaa kuin yöpyminen amerikkalaisen vapaaehtoistyöntekijän luona paitsi että oma hopea onnistui nappaamaan itselleen työpaikan THLtä pelkän nettiselauksen ja Skype-haastattelun avulla. Upeaa!



Pakollisen Gaborone pysähdyksen jälkeen suuntasimme paikallisliikenteen voimin kohti Maunia ja kuuluisaa Okavango Deltaa. 16 000 km2 käsittävä vesialue on täynnä laguuneja, saaria ja pitkässä vesiruohikossa käärmeileviä kanavia, jotka kätkevät sisälleen tuhansia eri lintulajeja ja muita eläimiä. Maan suurimmasta turistikohteesta saa kaiken parhaiten irti kahdella kulkuneuvolla: paikallisella mokoro-kanootilla ja lentokoneella. Tunti tämän mahtavan vesistön yllä maksaa viisipaikkaisessa lentokoneessa 50 euroa ja se on enemmän kuin hintansa värtti. Silmien kantamattomiin asti voi nähdä kirkkaiden vesien toimivan ruohoisten saarten ääriviivoina joilla suuret elefanttilaumat ruokailevat aamuauringossa. Kaikkien aikaisempien safarien jälkeen oli hienoa nähdä maisemia ja eläimiä uudesta perspektiivistä.



Hyvin toisenlaisen kuvan alueesta antoi vesikanavissa hitaasti liukuva mokoro-ajelu, jossa hiljaisuuden keskellä pystyi helposti nukahtamaan ohilipuvien ruohikoiden varjoon. Haittapuolena tässä rauhallisessa safarissa oli eläinten puute. Muutamia lintuja ja sammakoita lukuunottamatta kuskimme reittivalinnat olivat todella köyhää bongailumaasto tosin satuimme vierimään valtavan lummekeskittymän ohi.



Suoritettuamme onnistuneesti Maunin nähtävyydet oli aika vaihtaa jälleen maisemia ja tällä kertaa se oli kohti Viktorian Putouksia joskin teimme pienen stopin Botswanan toiseen suuren nähtävyyteen nimeltä Choben kansallispuisto. Päästäksemme Maunista Kasaneen (Choben aloituspisteeseen) täytyi meidän tehdä bussivaihto Natassa, mutta onneksemme ennen seuraavaa bussin lähtöä tapasimme englantilais-ruotsalaisen pariskunnan joka oli matkalla samaan suuntaan. Nick ja Louise osoittautuivat meidän kaltaiseksi ihmisiksi ja päädyimme viettämään heidän kanssa seuraavat päivät tutkien maan suurinta kansallispuistoa.



Autosafarina Chobe ei tarjonnut mitään suuria yllätyksiä monen safarin käyneelle suomalaiselle lukuunottamatta leijonien metsästysoperaatiota joka jätti kissat lopussa nuolemaan tassujaan sannasta. Sen sijaan jokilautta-ajelu myöhäisellä iltapäivällä osoittautui yhdeksi parhaista safareista millä olen ollut. Hieman vajaa 30-henkinen seurueemme sai alleen kelluvan tanssilattian tuolien kera muutamalla perämoottorilla, joka hiljalleen puski ylös Chobe-jokea kovasta virrasta huolimatta. Kaikilla oli paljon kävelytilaa ja suuresta koostaan huolimatta alus pystyi liukumaan todella lähelle joen rantaa minne suurin osa eläimistä kerääntyi. Laivan kannelta pääsi ihailemaan niin kylpeviä elefanttiarmeijoita, aurinkoa ottavia krokotiileja kuin janoisia kirahveja. Tarjolla oli myös erikoisempien lajien edustajia kuten puussa päivystävä varaani Ja jokitörmään kotinsa tekeviä apijaistensyöjälintuja (mikä lie oikea nimi). Ajelu päättyi upeaan auringonlaskuun aluksen lipuessa takaisin virran mukana virtahepojen ohi Kasaneen.



Zimbabwen suurin nähtävyys sijaitsee ainoastaan sadan kilometrin päässä Kasanesta, mutta päästäkseen sinne on taisteltava tiensä läpi maan raja-aseman korruption. Siinä missä Botswanan puoli rajasta on rauhallinen ja helposti etenevä, on Zimin puolella puoli yhdeksältä jo kohtuullinen ryysis päällä, josta ei puutu pahkasiatkaan. Ongelmia tulee viimeistään auton kanssa, jonka saaminen maahan vaatii hieman ylimääräisiä lomakkeita, enemmän ylimääräistä rahaa ja paljon hermoja. Itse selvisimme ryysiksestä yllättävän helpolla ja rajanylitysajaksemme kellotettiin vain tunti!



Ja itse nähtävyys. Yksi maailman seitsemästä luonnonihmeestä ei pettänyt (tiedätkö ne kaikki muut?). Poikkeuksellisen kovat sateet Zambiassa kuluvina kuukausina toivat ylimääräistä massiivisuutta tälle valtavalle vesiputoukselle mikä kantaa nimeä Viktorian Putoukset. 1,7 kilometriä leveän putouksen luota on vaikea löytää kohtaa missä et kastuisi läpimäräksi muutamassa minuutissa. Parhaimmillaan 108 metriä tippuva vesimassa nousee osittain ylös rotkosta sateen ja sumun sekoituksena ja kastelee kaiken mikä tielleen sattuu. Monet kanssakävijät vaikuttivat pettyneiltä huonoihin näkymiin mutta itse pidin siitä suunnattomasti. Harvoin kokee sateen joka tulee alhaalta ylöspäin. On aika surffata kohti Namibian hiekkadyynejä.

Lesotho - Viileä Afrikan huippu

Tähän astisista Afrikan maista missä olen vieraillut, Lesotho on ollut eniten muista poikkeava. Omistaen maailman korkeimman alhaisimman kohdan maata (Tiibetin jälkeen) ja lähes tulkoon ei mitään luonnonvaroja, on helppo alkaa ymmärtämään mistä erot tulevat. Jylhien vuorten ja Etelä-Afrikan ympyröimä Belgian kokoinen valtio on koti vajaalle kahdelle miljoonalle basotholle ja vielä suuremmalle määrälle lampaita. Suurten mineraalivarantojen puuttuessa maan ainoaksi resurssiksi on noussut vesi, jota myydään jatkuvalla syötöllä Etelä-Afrikkaan. Ja sitä riittää huikeiden 90-luvulla luotujen patojärjestelmien ansiosta.



Oma matkamme alkoi viileällä Sani Topilla jossa liftauskyytiä odotellessa saimme lämmitellä rajavartioiden kopissa. Muutaman tunnin jälkeen meitä onnisti, kun pieni lauma vapaaehtoisia saapui viettämään viikonloppua rajalle. Pienten grillibileiden jälkeen auton nokka kääntyi kohti Mokhotlongia erikoisissa merkeissä sillä oltuasti maassa vasta muutaman tunnin, ei ehkä ensimmäisenä tule mieleen house-musiikkia luukuttava pakettiauto, jonka sisällä biletät läpi maijesteettisten vuoriteiden. Saavuimme iloisina mutta väsyneinä kylille ja tiedossa oli heti seuraavana päivänä lisää autoilua jotta pääsisimme Maseruun. Maan pääkaupunki on hädin tuskin kaupunki sanansa arvoinen sillä niin tuppukylältä se tuntui. Positiivisena yllätyksenä täytyy kuitenkin mainita yöpaikkamme Maseru Backpackersin halvat telttailuhinnat ja hengenheimolaiset Emma ja Janick.



Kahden tankkauspäivän jälkeen suunnaksi otettiin pääleiriksi muodostuva Semongkong. Aikalailla keskellä ei mitään Etelä-Lesothossa sijaitseva kylä on todellakin paikka joka on ajassa pysähtynyt. Autot on vaihdettu täällä vankkajalkaisiin Basotho poneihin joilla lämpimiin ponchoihin pukeutuneet lehmipojat tallustavat ympäriinsä, maan omat nelivedot eli aasit hirnuvat pikkuisille koulupojille ja vaikka revolverit pysyivät tällä kertaa piilossa, oli paikassa todellista villin lännen meininkiä. Pienen kylän reunalla seisoo kuitenkin nykyaikainen aktiviteettitehdas/leiriytymispaikka Semongkong Lodge. Sani Pass Lodgen tavoin tämäkin paikka oli pariskunnan pitämä instituutti yli 20 vuoden kokemuksella. Telttaleiri pistettiin pystyyn pimeässä sateessa näpit jäässä ja ensimmäisenä yönä pakkasta saatiin pari astetta. Lukuunottamatta maan kautta tulevaa kylmyyttä kaikki vehkeet toimivat niinkuin kuuluukin. Tuleviksi öiksi saimme paksut huovat makuualustojen alle, joten ongelma ei toistunut.



Oli aika aloittaa aktiviteettikimara. Ensimmäisenä kokonaisena päivänä olimme loputtoman sateen kourissa, mutta lyhyt päiväkävely läheiselle vesiputoukselle oli paikallaan. Hyvästä säävarustuksesta huolimatta veden ja mudan määrä pääsi yllättämään, mutta saadessa ensisilmäykset valtavasta vesiputouksesta oli hymy korvissa. Reilut kolme tuntia kestänyt kävely päätettiin takan lämmön ja kaakkaon ääreen. Seuraavana päivänä vuorossa oli jo uudet haasteet kun istuin ensimmäistä kertaa satulaan ja sain suitset käteen. Basotho ponit ovat oikeastaan pieniä hevosia jotka on tunnettu vankoista jaloista (ja hermoista) maan kapeilla vuoristopoluilla. Päiväreissuhinta näillä vehkeillä pyörii 25 euron tienoilla ja satula-aikaa sillä saa 1-6 tuntia omasta kunnosta riippuen. Oma reissumme kesti kolmisen tuntia ja sieltä saatiin kaksi hyvin erilaista kokemusta. Sofian ratsu Return osoittautui erittäin vastahakoiseksi jästipääksi kun taas oma menopeli oli kuin hindu lehmä, joka totteli jokaista käskyäni muitta mutkitta. Eteenpäin, vasen, oikea, täys stop (se varmaan tärkein). Kaikki sujui kuin vanhalta konkarilta ja reissun jälkeen jäi sellainen olo että tähän voisi tottua. Miinus puolena oli luonnollisesti pari päivää kipeenä oleva perse, mutta on se sen värtti.



Ja sitten se kovin haaste. Vaeltelun ja poniajeluiden välillä Semongkongin tavaramerkki on ehdottomasti laskeutuminen 204 metriä köysien varassa vesiputouksen vierusta pitkin. Ohjelma on kaksi päiväinen josta ensimmäisenä tutustutaan laitteisiin ja laskeudutaan muutaman kerran kevyttä 25 metristä seinusta pitkin. Reuna on pahin. Varsinkin ensimmäisellä kerralla. Kun pidät kaksin käsin kiinni laskeutumisköydestä ja painosi siirtyy kokonaan tyhjän päälle on happi ainakin aluksi heikossa. Vain vilkaisu alaspäin sai minut vannomaan että harjoittelut loppuu TäHäN. Mutta (kuten arvata saattaa) oli alaspäästyä kellossa toiset sävelet. Muutaman lasku lisää ja olin valmis taklaamaan jättiläisen. Se saisi kuitenkin odottaa huomiseen.



Seuraava aamu valkeni kirkkaana ja raikkaana ja kahdeksalta olimme jo nostaneet kytkimen. Vaikka vesiputous sijaitsee melko lähellä Lodgea, on autolla otetta sinne kiertotie joka kestää 45 minuuttia. Tämä kesto on epäilemättä hyvä tapa lisätä laskeutujan paineita kun päässä alkaa pyöriä kaikenlaisia ajatuksia. Parkkipaikalta saavumme pienen kävelyn jälkeen putouksen yläpuolelle josta samalla aukeaa valtava rotko eteemme. Sofia halusi mennä ensin ja pienten alkupaineiden jälkeen hän pääsi hyvin matkaan. Seuratakseni tapahtumia paremmin minulle laitettiin turvavaljaa ylle joiden avulla pystyin kurottumaan reunan yli. Varttia myöhemmin hän oli alhaalla ja oli minun vuoro. Ehkä luotto laitteisiin oli kasvanut tai ehkä pelko oli jo kulkenut lävitseni, mutta tällä reunalla kuumotukset eivät olleet niin pahat. Ainut pelotta tilanne tuli aloitusmetrien jälkeen, jossa matkalla tulee tarkoituksen mukaisesti 20 metriä kestävä syvennys jonka ohi laskeudutaan pelkässä köyden varassa. Silmissä pyörii vuorotellen kallioseinämä ja valtava rotko vesiputouksineen, mutta sen jälkeen homma helpottuu merkittävästi. Matkan varrella oli monta kohtaa missä pystyi ihailemaan putousta ja muuta ympäristöä kaikessa rauhassa. Lopussa vesiroiske tulee jo niin iholle että viimeisen kymmenen tai kahden aikana kastut läpimäräksi muutamassa sekunnissa. Kunnon toimintaa sanon minä! Alhaalla oli oma hopea vastassa ja mahtava kokemus takana.



Vierailimme vielä seuraavana päivänä toisen vesiputouksen näköalapaikalla ja nappasimme kyydin perhokalastajilta kyydin Etelä-Afrikkaan. Kuukauden kierros oli päättymässä Pretoriaan. Nyt on aika lähteä katselemaan niitä kunnon putouksia jonnekin Zambian ja Zimbabwen rajamaille.

Lohikäärmevuorten varjoossa

Meren rannat oli aika vaihtaa vuoristoon ja tällä kertaaa kyseessä oli yksi Kwazulu Natalin osavaltion helmistä eli Drakensberg (suomeksi lohikäärmevuoret). Vaikka tarkkaa nimen taustaa en tiedä, on helppo arvata syy sille. Katsellessa vuoriryhmän karuja ja vaalean vihreitä seinämiä jotka jatkuvat silmien kantamattomiin, voi ne sulkea hetkeksi ja kuvitella sahalaitaisten huippujen olevan suuren lohikäärmeen selkänahka.



Saimme hoidettua kyydit Port Shepstonesta Underbergiin helposti Durbanin kautta ja vaikka saavuimme iltahämärässä yöpaikallemme, osasin arvata tämän paikan olevan yksi reissun kohokohdista. Sani Lodge on paikallinen reppureissaaja-instituutti jota Russell Suchet on pitänyt vaimoineen ja lehmineen jo 19 vuotta. Viikkoon kestävistä vaelluksista itsetehtyihin persikkahilloihin - kaikki löytyy täältä! Vaikka yksi maan kuuluisimmista vaellusreiteistä (Giant's Cup Trail) kiinnosti alkuun, päädyimme tekemään pitkiä päivävaelluksia lähiympäristön korkeille kukkuloille ja mahtaville uimapaikoille vesiputousten juurille. Laitoimme heti ensimmäisenä päivänä itsemme kunnolla likoon huhkimalla yhdeksän tunnin ajan läpi upeiden maisemien. Ainoa ongelma oli muonitus jota koko retkeä varten oli varattu kokonaiset kaksi omenaa, karkkipussi ja suklaalevy. Taustalla oli ostaessa jo hajalla ollut retkikeitin joka oli tarkoitus ottaa mukaan. Kieltämättä kahdeksan tunnin jälkeen ei luonto tuntunut enää niin paljoa kiinnostavan kun viimeinen niistä kului puhtaasti pakkomarssilla yli kolmen joen ja yhden käärmekohtaamisen. Terveiset vaan porukoille - perille päästiin ehjin nahoin. Toinen pidempi päiväreissumme jäi lyhyeksi Lesothosta saapuvan arveluttavan pilvirintaman takia. Vuoristossa sää on usein vaihtelevaa ja ajatus vuorten päällä vaeltamisesta ukkosmyrskyn aikana ei ollut korkealla prioriteetti listassa.



Neljän vietetyn yön jälkeen oli aika siirtyä Lesothoon ja saimme onnekkaasti kyydin irlantilaiselta Ediltä. Edessä oli vain pieni ongelma nimeltä Sani Pass. Etelä-Afrikka rajavartiat eivät päästä neliveto-autojen lisäksi muita autoja läpi porteistaan tien jyrkkyydestä takia. Eikä suotta. Muuan farmariauto oli onnistunut jumittamaan vaihteensa kolmoselle puolessa välissä nousua - good luck with that. Onneksi Ed oli vuokrannut todennäköisesti maailman pienimmän maasturin, joka ei ollut moksiskaan kapeasta soratiestä yhtä tiukkaa käännöstä lukuunottamatta. Huipulla meitä odotti huikeat näkymät alle jäävän Etelä-Afrikaan ja Afrikan korkeimmalla seisova pubi. Kylmän ilman takia kalja vaihtui kuumaan kaakkaoon ja partakorppikotkien tiirailuun. Korkeutta oli 2865 metriä ja edessämme seisoi nyt karu ja kaunis Lesotho - Kingdom in the Sky.

Itärannikon tunnelmia

Eteläisen Swazimaan raja-aseman jäädessä taakse oli aika katsoa opaskirjasta mihin sitä oltiin taas matkalla. St. Lucia on pieni rannikkokylä, joka sattuu sijaitsemaan "lähes mahdotonta lausua" Isimangaliso-luonnonpuiston vieressä mikä on yksi Etelä-Afrikan Unesco maailmanperintökohteista. Huikeat 328 000 hehtaaria omaava puisto on koti sarvikuonoille, norsuille, seeproille, useille antilooppi- ja apinalajeille ja koska puisto kulkee yli 200 km pitkin rannikkoa myös delfiinit ja valaat ovat tavattavissa. Ai niin. Puiston rajojen sisään mahtuu myös vakuuttavat viisi erilaista ekosysteemiä.



Omat tekemisemme viiden vietetyn päivän aikana vaihtelivat pari tuntia kestävistä luontokävelyistä kummallista itkuääntä pitävien lintujen ja Vervet-apinoiden kanssa yöajelusafareihin, jossa kuunvalossa järvenrantaa pitkin kirmaavat virtahevot ulvoivat susien tavoin valkoista palloa taivaalla. Paikallisviinien maistelun ja kotiruuan välillä onnistuimme vierailemaan myös luonnonpuiston sisällä olevalla rannalla (Cape Vidal), jonne sekä paikalliset että viikonloppulomalaiset suuntaavat ottamaan aurinkoa, kalastelemaan ja surffaamaan. Itse keskityimme tutkimaan rantaviivan kaloja snorklaamisen merkeissä. Ja kuten asiaan kuuluu, kunnon ruokailu paikallisessa kalaravintolassa oli oiva tapa lopettaa aikamme tässä lomakylässä. Akvaariokalat pysyivät poissa tarjottimelta. Seuraavaksi Durban.



Yksi Etelä-Afrikan suurimpia kaupunkeja ja edesmennyt jalkapallon MM-kisa kohde, Durban ei jättänyt kylmäksi. Hienoja nähtävyyksiä museoista isoon vesipuistoon, loistava paikallisliikenne (kertoo ehkä maan luonteesta jotain jos tämä on yksi kohokohta) ja mikä parasta, kaupunki omaa suuren intialaistaustaisen väestön, jonka vaikutukset näkyvät hyvin paikallisessa ruokatarjonnassa. Yhtenä paikan erikoisuutena on ontoksi kaiverrettu paahtoleipä joka täytetään haluamallasi curry-täytteellä. Vielä erikoisempaa on ruuan nimi bunny, jonka syntyperä jäi vain arvailun varaan.



Kulinaristisista seikkailuista huolimatta suurin kiinnostuksen kohde kaupungissa oli uShaka Marine World, jossa on yksi maailam suurimmista akvaarioista (yli kaksi kilometriä näyteikkunaa), eteläisen pallonpuoliskon suurin kokoelma haita, delfiini- ja hyljestadioni sekä kasapäin vesiliukumäkiä ja muita härveleitä pitmään tällaisen suuren lapsen kiireisenä monen päivän ajan. Akvaarioit saattoivat olla oma suosikkini laajan tarjonnan takia. Kaloja oli isoja ja pieniä, mikroskooppisia ja valtavia, värikkäitä ja läpinäkyviä. Rauskuista merihevosiin ja meduusoista ankeriaisiin hellyyttävin otus täytyi kuitenkin olla jättiläiskilpikonna, joka oli erityisen kiinnostunut Sofiasta. Kilppari pyöri lasin toisella puolella tyttöä katsellen useamman minuutin ajan eikä edes valokuvatuksi tuleminen ujostuttanut otusta pois muiden kalojen tavoin. Delfinaario esityksestä jäi taas hieman halpa maku suuhun sen jälkeen kun Turun oman pojan Ville Virtasen Sandstrom rupesi soimaan volumet kaakossa. Epäilen delfiinien olevan samaa mieltä.



Pian oli kuitenkin aika jättää nämä lystit ja suunnata lounaaseen Port Shepstoneen rauhoittumaan muutamaksi päiväksi ennen lohikäärmevuorten valloitusta. Port Shepstone on pieni rannikkokaupunki sadan kilometrin päässä Durbanista, jossa kauas pienen keskustan ympyröistä on ripoteltu loma-asuntoja pitkin rannikkoa. Oikeat maininnan arvoiset tekemiset täällä olivat ostoskeskus vierailu, lyhyt rantalenkki sekä telkkarin katselu. Paikallisten B-luokan saippuasarjojen ja Survivors Gabon (tätä vieläkin tehdään) välillä näkyi vain veteen piirretty haalea viiva. Ketä minä kuvittelin huijaavani luuloilla massoille tarjottavan "viihteen" arvonnoususta puolessa vuodessa. Töllö kiinni ja kohti Drakensbergiä.

Pääkaupungista toiseen

Lasku Pretoriaan tapahtuu pehmeästi kun tiedossa on ilmainen majapaikka 52-vuotiaan paikallisen kaupunkisuunnittelijan luona, joka tarjoutuu kyydittämään meitä ympäri pääkaupunkia. Pretoria on näin viiden päivän kokemuksella synonyymi ostoskeskuksille. Kaupunki on täynnä niitä. Siinä missä Kyotossa on shinto temppeli jokaiselle kyläpahasen asukkaalle, on Pretoriassa varmasti ostoskeskus jokaiselle sen asukkaista.



Suurimpana yllätyksenä uudessa maassa saattoi olla ulkonasyömisen hinta/laatusuhde. Viidellä eurolla oli mahdollista saada itselleen hienosta ravintolasta lautasen reunojen yli notkuva tuorepastasalaatti tai sinihomejuustohampurilainen ja jos nälkä pääsi pahanpäiväisesti yllättämään on yhdeksän euroa maksava merenelävien tarjotin enemmän kuin riittävä pitämään ruokahalun poissa muutaman päivän ajan. Muutoin Pretoria osoittautui vaikeaksi kaupungiksi liikkua ilman omaa autoa, joten pidättäydyimme vierailemaan vain muutamalla maamerkillä ennen kuin käänsimme nokat kohti Swazimaata.



Ennen astumistani Swazimaahan olin vakuuttunut raja-aseman jälkeen asfaltin muuttuvan soraksi, katuvalojen katoavan ja loistolähiöiden muuttuvan romahduksen partaalla oleviksi slummeiksi. Näin ei kuitenkaan ollut. Rajan jälkeen tie muuttui moottoritieksi jonka varrella katulamput jatkuivat tasaiseen tahtiin ja lähiöt säilyivät samannäköisinä kuin aidan toisella puolella. Bussimme ajoi samantien pääkaupungin Mbabanen ohi suoraan Ezulwini-laaksoon, josta lähes kaikki maan aktiviteetit järjestetään. Löysimme päivän etsimisen jälkeen edullisen majapaikan Legends Backpackeristä, jossa telttailu maksoi vain viisi euroa per henki. Lisäksi paikan omistajat pyörittivät aktiviteettejä maastopyöräilystä safareihin ja pienen omatoimisen iltapäiväkiipeilyretken jälkeen päätimme tehdä molemmat!



Mlilwanen kansallispuisto sijaitsee muutaman kilometrin päässä majapaikastamme ja on oiva maastopyöräilykohde, jossa gnuut, seeprat ja muut heidän nelijalkaisista serkuistaan laiduntavat teiden vieressä. Paikassa oli samanlaista makua kuin Malawin Nyika-kansallispuistossa, sillä erotuksella että maijesteettisia kukkuloita ei ollut nähtävissä ja eläimet tuntuivat pelkäävän ihmisiä vähemmän täällä. Vietimme kenttälounaan puiston pääleirillä rankkasateelta suojassa, josta oli mahtavat näkymät pieniä vesilintuja täynnä olevalle järvelle ja muutaman tunnin jälkeen taivas aukesi matkan jatkamisen merkiksi. Paluumatkalla jouduimme pieneen tuijotuskisaan gnuu-lauman ja pikkulampea vartioivan krokotiilin kanssa.



Seuraavana päivänä vuorossa oli vierailu toiseen luonnonpuistoon, joka on kuuluista sarvikuonoistaan. Matka Mkhaya nimisille yksityisreserville onnistui helposti taksilla ja odotuspaikalle saapuessa meitä vastassa oli yllättäen kaksi suomalaista. Pekka ja Marju. Sisukas Etelä-Suomen pariskunta oli saanut tarpeeksi perinteisistä kaukomatkoista ja ideana tällä reissulla oli kulkea Kapkaupungista Swazimaan, Mozambiqin, Malawin ja Tansanian läpi Keniaan paikallisliikenteeseen turvautuen. Ei hassumpi idea 60+ vuotiailta. Itse puisto oli mahtava. Sarvikuonot osoittivat suurta kiinnostusta suomalais seuruetta kohtaan ja suuren puhvelilauman yllättäminen mutaisilta iltapäiväunilta oli ehdoton bonus (kuvan sarvikuono oli toinen päiväunien ottaja). Pienen ihmetyksen aiheutti kenttälounas joka oli kaikkea muuta kuin kevyt. Alkudrinkeistä impala-vartaaseen (riisi vuoren kera) ja hedelmäsalaattiin oli mielestäni vaikea kuvailla kevyksi millään tavalla.



Swazimaassa olisi paljon muutakin tekemistä aktiviteettihiirille, mutta jalat haluavat päästä takaisin rannikolle. Seuraavaksi vuorossa on St. Lucia ja Isimangalisan kansallispuisto.

Afrikan katolla, ainakin melkein

Pohjois-Tansania (tai oikeastaan koko maa) on tunnettu parhaiten Serengetistä, Zansibarin saarista ja Kilimanjarosta, joten olisi ollut sääli jättää maan suurimmat kassamagneetit näkemättä. Sofian valitessa miljoonia eläimiä pursuavan Serengetin, otin minä tehtäväkseni kiivetä Afrikan katolle 19 muun ihmisen kanssa. 20 henkinen valloitusryhmä koostui Liike Ry:n toiminnanjohtaja Ari Koivun lisäksi muutamasta vapaaehtoisesta ja Kaarinan Pojista, jotka olivat tulleet kunnostamaan Tansanian sisämaihin koulun liikuntatiloja. Matka huipulle aloitettiin Marangusta, jossa olimme majoittuneet yöksi Kibo Hotelliin. Hotellin hieman kasarimaisen ulkonäön lisäksi saimme ihmetellä paikallisen hotellin ravintolassa työskentelevän Leevin kertomuksia siitä kuinka Kibo Hotellin omistajat eivät olleet varsin kiinnostuneita jatkamaan hotellitoimintaa ja olivat valmiita myymään sen todella halpaan hintaan. Muuan sveitsiläinen liikemies olikin jo tarjoutunut ostamaan valtavan hotellin 1 500 dollarilla, mutta kauppasopimuksen ollessa vain vailla nimikirjoitusta, oli hän huomannut myyjän kirjoittaneen kauppahinnaksi 2 000 dollaria ja niin kauppoja ei koskaan syntynyt.



Saatuamme kyydit Marangu reitin porteille (korkeus 1890 metriä) (joka tunnetaan myös nimellä Coca Cola Route) näimme ensimmäistä kertaa valtavan kantaja-armeijamme, joka sisälsi varsinaisten kantajien lisäksi kokeista, läheteistä ja oppaista. Kaiken kaikkiaan 20 vaeltajan selviytymiseen tarvittiin 40 hengen huoltojoukko, joka kantaisi, kokkaisi ja ohjaisi meidät huipulle. Reitti lempinimensä mukaisesti olisi helppo aina Kibo Hutille asti joka sijaitsee 4 700 metrin korkeudessa. Siitä eteenpäin homma tulisi olemaan melkolailla every man, woman and child from himself. Joten eikun matkaan.



Etapin ensimmäinen osuus vei meidät läpi paksujen sademetsien jota pitivät niin kotinaan sukulaisemme sinimarakatit kuin dinosaurusten sukulaiset kameliontit. Talsiessa läpi synkän viidakon mutaisten polkujen ei voinut olla tuntematta siirtymistä ajassa taaksepäin kun toinen toistaan paksummat liaanit kietoutuivat valtavien puiden ympärille. Syvän vihreissä varjoissa vaanii myös kansallispuiston omia kasvatteja sinimarakatit ja gueretsat. Erityisen kesyt sinimarakatit tallustivat vain metrien päässä kun mustavalkoiseen turkkiin sonnistautuneet gueretsat keskittyivät tarkkailemaan meitä kauempaa. Ensimmäinen päivä saatiin pulkkaan Mandara huteilla jonne hiljakseen kävellen pääsi 7 tunnissa.



Seuraavana päivänä viidakko vaihtui tunnin jälkeen avarammaksi heinikoksi, jonka varrelta oli helppo ihailla upeita näkymiä niin ylös kohoavalle huipulle kuin alle jääville tasangoille. Vanhemman polven pitäessä perää me "nuoret" päätimme kipittää hieman nopeampaan tahtiin jolloin välttyisimme hitaan ryhmän liikenneruuhkan omaiseen liikkeeseen. Tallustin kahden muun vapaaehtoisen (Sirja ja Aino) kanssa yli vierivien kukkuloiden toivoen jatkuvasti että seuraavan takana löytyisi yösijamme seuraavaksi kahdeksi yöksi. Seitsemän tunnin jälkeen kärsivällisyys alkoi olla koetuksella ja ainoa toivomme oli kerrata kaikki mahdolliset laulut mitä mieleen juolahti - ja se auttoi! Vain muutaman hassun vartin jälkeen olimme perillä 3 700 metrissä sijaitsevassa leirissä. Koska leiri sijaitsee matkan puolivälissä, on se myös vilkkain. Japanilaisia, saksalaisia ja jenkkejä pyöri kaikkialla ja kun muistaa jokaisen vaeltajan tarvitsevan n. kaksi kantajaa on soppa valmis pienen kylän perustamiseen. Onneksemme varsinaista sekaannusta ei tullut missään kohtaa sillä kaikki kantajat ja oppaat tuntevat toisensa ja tietävät kenen rinkka kuuluu mihinkin porukkaan. Horombo Hutilta on mahtavat näkymät alle jäävään Moshin kaupunkiin, joka loistaa tähden kirkkaudella yön läpi.



Välipäivä Horombolla pidetään, jotta vaeltajat pystyisivät tottumaan hapenpuutteeseen. Olen ollut kerran aikaisemmin näin korkealla (Annapurna Basecamp -vaellus) ja silloin kärsin pahasti vuoristotaudista. Koska tällä kertaa nousu oli tehty huomattavasti hitaammin, ei mitään oireita syntynyt. Päivän ohjelmaan kuului vierailu Zebra Rockille joka sijaitsee 4 000 metrissä ja vain tunnin vaelluksen päässä, joten luonnollisesti lähdin mukaan. Paikan nimi tulee kallioiden väristä jotka hatarasti muistuttavat seebran raitoja. Värit ovat saaneet alkunsa kun veden mukana valuneet mineraalit ovat jääneet kiinni osittain seinämiin ja värjänneet kallion vaaleilla ja tummilla väreillä.



Neljäntenä päivänä alkoi yhdeksän kilometrin vaellus Kibo Hutille, joka kulkee läpi hiekkaa tai laavahiekkaa käsittävien erämaiden läpi aina 4 700 metriin. Hiekka pöllyää kun vaeltajat hiihtävät kohti viimeistä majapaikkaa ennen huiputusta. Tämäkin matka kuljetaan matillisesti ja taukoja pidetään tiuhaan tahtiin, jotta joukon vanhimmat eivät pyörtyisi. Jo alkumajalla epäilin suurimman osan kykyä selvitä edes Kibo Hutille asti sillä niin nääntyneen näköisiä jotkut porukasta olivat. Mutta turha luulo. Kaikki selvisivät Kibolle, jossa nukuimme valtavassa 20 hengen punkkahuoneessa. Nukkumiseen oli varattu aikaa vain ilta seitsemästä yhteentoista, jolloin viimeinen puristus alkaisi.



Ja se on rankkaa. Ei niinkään sen takia että vuoren silkka jyrkkyys nujertaisi sinut. Se on rankkaa koska meno on niin hidasta. Ilman oikeanlaista vaatetusta kylmyys rupee pikkuhiljaa nakertamaan moraalia. Suurimmalla osalla meistä oli mielestämme riittävästi päällä, mutta toisin kävi. Kun askelia otetaan yksi kerrallaan ei voi uskoa kuinka pitkältä edessä oleva nousu tuntuu. Pimeässä vaeltavat ihmismassat erottaa vain heiluvista otsalampuista, jotka muistuttavat valokärpäsiä ja ne näyttivät tulevan reittimme. Tunnit vierivät eteenpäin ja niin myös retkikuntamme. Jossain vaiheessa ryhmät erkanivat toisistaan, muodostaen näin nopeasti etenevät ja hitaasti etenevät. Oikeastaan kummankin nopeus oli identtinen, mutta hitaampi joukko otti enemmän taukoja. Välillä tauoilla oli tehtävä punneruksia että lämpötilan saisi nostettua ainakin pieneksi hetkeksi. Pikku hiljaa valo alkoi nousemaan horisontista ja vaikkei huippua nähnytkään osasi arvata ettei se ole enää kovin kaukana. Ja viiden 5 ja puolen tunnin nousun jälkeen olimme Gilmans Pointilla. Olo oli helpottunut ja hetken tuntui siltä että tässähän voisi tehdä saman suorituksen uudestaan.



Päätimme lähteä pienellä viiden hengen porukalla tavoittelemaan Uhuru Peakkiä joka on vajaan kahden tunnin päässä Gilmanista. Alkuun kaikki tuntui hyvältä, mutta pikkuhiljaa huonovointisuus alkoi kasvaa ja kasvaa ja kasvaa. Olin ehkä tunnin päässä Afrikan katosta Stella Pointilla kun oli pakko irtisanoutua ryhmästä ja käännyttävä takaisin. Päätä särki ja huimasi ja tasapaino tuntui olevan hukassa. Saapuessani takaisin Gilmansille suurin osa perässätulijoista oli juuri kääntynyt takaisin joten minulla oli mahdollisuus tervehtiä heitä ennenkuin rupesin laskettelemaan alas laavahiekkarinnettä Kibo Hutille. Nousu mikä oli kestänyt lähes kuusi tuntia kesti vain vajaan tunnin tulla alas. Tarkoitus oli odottaa että suurin osa ihmisistä palaa ensin Kibo Hutille, josta jatkaisimme takaisin Horombolle nukkumaan viimeisen yön puiston sisällä. Seuraavana päivänä tarvoimme omaan tahtiin alas vuorelta takaisin aina luonnonpuiston porteille, jossa meitä odotti sadekuuro. Koko reissu oli siunattu hyvillä säillä ja sateeseen liittyi erityinen tunnella, jossa viikon kestäneen vaelluksen kurat saatiin vihdoin pestyä pois.

Fiilikset olivat suurimmalta osin positiivisia. Aivan huipulle en päässyt, mutta ei se kauaskaan jäänyt. Epäilemättä olisin saanut itseni raahattua myös Afrikan huipulle asti pelkällä sisulla, mutta alastulo olisi ollut sen jälkeen ongelma. Näin niin monta tapausta matkalla ihmisistä jotka joutuivat turvautumaan oppaiden ja kantajien kainaloihin alastuloa varten, kun olivat käyttäneet kaikki voimavaransa pelkkään nousuun. Itse en halunnut kuulua tuohon joukkoon. Viimeisenä iltana hotellillamme jaettiin diplomeita saavutetuista pisteistä vuorella. Gilmans Pointille pääsi 18sta 20stä, Stella Pointille kuusi 20stä ja Uhuru Peakille neljä 20stä. Kaikki diplomit oli sarjanumeroitu ja Uhuru Peakin saavuttajien omia koristi numerosarjat 150 000 paremmalla puolella, kun omaani oli painettu vasta vaivaiset kaksi tuhatta kappaletta. Oli harvinaisempaa käydä vain Stella Pointilla kuin saavuttaa Uhuru Peak. Onpas erikoinen olo.

Seuraavaksi vuorossa oli lento Etelä-Afrikkaan, jossa seikkailu alkaisi Swazimaassa!

Sauti za Busara ja pohjoinen

Hyvää joutuu välillä odottamaan kauan.

Pahoittelut etten ole kerennyt kirjoitella tapahtumista viimeiseen kuukauteen, mutta vauhtia ja vaarallisia tilanteita ovat vieneet mukanaan. Jätimme hakeina noin kuukausi sitten Mtwaran taaksemme ystävien ja tuttavien saattelemana. Tunnelma oli luonnollisesti hieman surullinen sillä tätä paikkaa oli kerennyt pitämään kotinaan jo jonkin aikaa. Nyt oli kuitenkin työt suoritettu ja aika vaihtaa jälleen vapaalle. Aikaa olisi noin viisi kuukautta ja se on hyvä aloittaa Zansibarilta.



Olimme jo jonkin aikaa suunnitelleet tekevämme reissun Zansibaarin kuuluisille hiekkarannoille sillä ovathan ne Tansanian yksi suurimmista turistikohteista. Dar es Salaamiin pääsimme vain yhdellä korjauspysähdyksellä kun Sumry:n bussi päätti pysähtyä Lindiin korjattavaksi kolmeksi tunniksi. Seuraavana päivänä otimme hotelliltamme taksin satamaan ja hyppäsimme yllättävän laadukkaan Sea Bus -vesikiiturin kyytiin ja suuntasimme kohti saaristoa. Heti ensimmäiselle illalle olisi tiedossa menoa Sauti za Busaran (viisauden äänet) musiikkifestarin muodossa.



Jo yli viisi vuotta järjestetty festari ei tuottanut pettymystä millään osa-alueella. Hinta oli erittäin kohtuullinen. Artisteja oli ilmestynyt paikalle ympäri Afrikaa ja meno oli katossa suurimman osan ajasta. Oli se sitten pieneltä Victoria järven saarelta oleva kansantanssiryhmä tai Zambialainen tanssiesitys, myyty olin. Raa'an energian määrä lavalla oli aivan uskomaton ja jokainen artisti toisensa jälkeen sai yleisön mukaan. Kuvauksellisesti tapahtuma oli unelma sillä lavan reunalle pääsi helposti suurista katsojamääristä huolimatta ja sain omaa portfoliotani varten varmasti useamman kuvan.



Musiikkitapahtuman lisäksi paikalle oli järjestetty myös näyttävä dokumentti/videomusiikki-puoli jossa pystyi käymään seuraamassa uusimpien bonga flava hittien kuvallista tarjontaa tai tutustua yli 115 vuotiaan Zansibarilais naisen elämään rummutuksen merkeissä. Bibi Kidudesta kertova dokumentti oli todella mielenkiintoinen näkemys hyvin erilaisesta naisesta, joka nousi muslimipohjaisen Zansibar-väestön keulakuvaksi ja esiintyi Taraab -musiikkia soittavan bändinsä kanssa ympäri maailmaa (jopa Suomessa). Yhden yön ihmeeksemme jäänyt tapahtuma oli täydellinen aloitus lomalle ja puolen yön jälkeen kotiinsa saapuneet silmiensiristäjät käpertyivät saarelle ominaisten sänkyjen syleilyyn ilman suurempia ongelmia.



Seuraavana päivänä oli aika matkustaa pohjoiseen köllimään viikoksi. Siitä ei hirveästi ole kerrottavaa. Hotelli oli hieno. Ruoka oli loistavaa ja monipuolista. Vesi oli kirkkaan turkoosia ja lähes läpinäkyvää ja korallihiekan valkoisuus sai minut epäilemään maidon oikeasti olevan harmaata. Viikon jälkeen oli vielä aikaa kierrellä muutama päivä Stone Townin kapeilla kujilla ihmetellen tätä ajassa pysähtynyttä paikkaa, nappailla katukivetyksillä paikallisteetä ja shoppailla hienoja kankaita, kirjoja ja muistoesineitä kotipuolelle. Lopulta oli aika vaihtaa rannat ja kapeat kujat vuoreen. Sen nimi on Kilimanjaro.

Eläimiä, kiviä ja kaksi suomalaista

Herääminen uuteen vuoteen Tansanian puolella tuli heti positiivinen lataus, kun saimme yllättäen saksalaispariskunnalta kyydin lähellä Iringaa olevalle camping alueelle. Eckhart ja hänen nimeltä mainitsematon vaimo olivat matkustaneet läpi Luoteis- ja Länsi-Afrikan omalla Defenderillä, jonka insinöörimies oli remontoinut uuteen uskoon. Takapenkit oli otettu pois ja tilalle oli sijoitettu erilaisia hyllyjä ja lokerikoita, turvaverkkoja, kaasuliesiä ja katolle nousevan teltan. Pelkkään auton muokkaamiseen oli kulunut kaksi kuukautta kahdeksan tunnin työpäiviä eli ilmeisesti rahallinen tilanne ei vaatinut miehen käyvän töissä tänä aikana. Kun kävimme Sofian kanssa laskemaan keskimääräistä bensakulutusta moiselle matkalle, tuli vain selvemmäksi että raha ei varmaankaan ollut suurin este tämänkaltaiselle matkalle.

Ylimääräiset matkustajat saivat puuttuvien istuimien myötä tyytyä rinkalla pehmustettuun autonlattiaan, joka alkoi viiden ajotunnin jälkeen tuntua yllättävän kotoisalta. Saavuttuamme seuraavalle mahdollisille pysähdyspaikalle (jota oli kehuttu muutamissa lähteissä) kävi selväksi että paikka olisi sopinut meille varsin mainioksi pysähdyspaikaksi, mutta makuualustojen puute ja lähellä aavikoitunut kova maa jättivät suuhun happaman maun, joten päätimme hankkia itsellemme kyydin 50 kilometrin päässä sijaitsevaan Iringaan. Hyvästelimme saksalaiset ja pienen kävelyn jälkeen asetuimme valtatien viereen odottamaan seuraavaa mahdollista kyytiä. Viisi minuuttia myöhemmin pieni RAV4nen oli aikeissa ohittaa meidät ja kaukaa oli nähtävissä että tämän auton kuskilta ei muuta puuttunut cowboy hattu edustaakseen valkoista miestä. Nostimme toiveikkaasti peukalomme ylös auton tullessa rinnallamme, mutta takalasin tullessa näkyviin pystyimme selkeästi erottamaan pienen sinivalkoisen lipun sen vasemmassa alakulmassa. Pientä yksityiskohtaa seuranneiden sekuntien jälkeen lähdin hallitsemattoman käsien heiluttelun seurauksena lentoon ja peräpeilin katsoneet joutuivat miettimään kaksi kertaa ennen auton kääntämistä. Hetken päästä olimme Matin ja Ollin kyydissä matkalla Iringaan.

Matti oli saapunut Tansaniaan jo muutama vuosi sitten perustamaan Iringan yliopistolle IT-osastoa ja toimi nykyisin opettajana samalla osastolla, jonka itse oli rakentanut. Matin veli Olli oli puolestaan sairaanhoitaja ja vieraileva tähti Tansaniassa ja suunnitelmissa oli matkustaa Etelä-Afrikkaan samaisella autolla, jonka kyydissä nyt istuimme. Satumainen onnemme oli saamassa uusia mittasuhteita kun kaksikko etupenkillä paljasti myös olevansa aikeissa vierailla muutaman päivän sisällä Ruahan kansallispuistossa ja Isimilan arkeologisilla kaivauksilla, joista toisen perään olimme kuolanneet monta kuukautta ja toisesta emme olleet kuulleetkaan. Ilmoitimme oman mielenkiintomme vaatimattomimman hymyn kera, salaa hieroen reissun tahraamia kämmeniämme yhteen. Hyvässä seurassa aika rientää ja olimme saapuneet Iringaan uusien ystäviemme kanssa kun veljet ehdottivat vielä pizza-illallista muutaman muun suomalaisen kera. Pimeyden laskeutuessa ylämaiden rajalla seisovan Iringan ylle uusien tuttavuuksien määrä lähes nelinkertaistui Matin luokse saapuneiden perheen myötä. Kolmen lapsen äiti toimi erityisopettajana yksityiskoulussa, isä toimi kotiäitinä ja lapset kaikki kävivät koulua. Palkka ei riittänyt kattamaan kaikkia suurperheen kuluja, mutta haussa oli jo uusi paikka kenties Kaakkois-Aasiasta.



Muutaman päivän päästä pieni RAV4 pyyhälsi pitkin kuivia hiekkateitä väistellen vuoroin tien ylittäviä kameleontteja, vuoroin kaiken yli ajavia paikallisbusseja. Iringasta luonnonpuiston porteille oli matkaa reilut 100 kilometriä joka matka-aikakielellä muuttuu näillä teillä noin kahden tunnin ajomatkaksi. Suunnitellessamme matkaa Ruahaan (ennen veljeksien tapaamista) oli käynyt selväksi, ettei meillä ollut budjetissa sellaista liikkumavaraa mitä tämä luonnonpuisto vaatisi. Tarjouksia oli sadellut 200 euron päiväreissuista 3 päivän 800 euroa maksaviin ekskursioihin, mutta tämä vaihtoehto sopi meille mainiosti. Maksoimme osamme bensasta, sisäänpääsymaksut puistoon ja safari-autovuokran. Lompakko laihtui tästä kaikesta 50 euroa – ei paha. Ruahan kansallispuisto jää usein pois monin kaksiviikkoisen turistin matkasuunnitelmista kuuluisien Serengetien ja Ngonrongorojen rinnalla, minkä takia tätä pidetäänkin eräänlaisena helmenä. Puiston sisuksiin mahtuu yksi Afrikan suurimmista ja Tansanian suurin elefantti yhteiskunta yli 12 000 yksilöllä. Lisäksi puistosta löytyy kirahveja, seeproja, antilooppeja, kuduja, leijonia, strutseja ja koska puiston läpi virtaa suuri Ruaha-joki, myös krokotiilit ja virtahevot saavat paikkansa estradilla. Eikä elefantteja suotta mainostettu. Niitä oli jokaisen puun ja kiven takana. Myös seeproja oli kiitettävästi liikkeillä ja aina yhtä hölmistyneet kirahvit eivät pettäneet. Oli hetkiä milloin auton ympärillä saattoi olla kymmeniä eläimiä ja huonommin varustautunut valokuvaaja saattoi itkeä linssivalikoimaansa.



Paluumatkalla Matti osasi kertoa hiljattain tapahtuneen onnettomuuden, jossa puiston kävelysafarilla mukana ollut opas oli saanut surmansa joen varrella pusikosta loikanneen virtahevon toimesta. Olin jo ennen matkaa kuullut puhuttavan Afrikan vaarallisimmasta eläimestä, jonka titteliä tavoitteli vuorotellen virtahepo ja seepra. Kasvissyöjiä kummatkin. Miettiessä eroja tappajan vaiston omaavien kaksituhatkiloisen riisisäkin ja ison raidallisen irokeesiponin välillä, olin kieltämättä hukassa. Miksi kumpikaan näistä olisi se eläin mitä safarilla olisi syytä pelätä? Miksi palavia savimajoja taakseen jättävät strutsilaumat eivät mahdu listalle? Missä yön tuhatpäiset meerkat-laumat? Missä kosketuksesta räjähtävät puhvelit? Ja ketkä edes ovat näitä ihmisiä jotka kuolevat savanneilla lukuun ottamatta selviä kuolemantoivekävelysafarinylistäjiä? Tämä on toivotonta. Suurin vaaranaihe luontosafarilla on todellisuudessa kuoppainen tie sillä jo puolen päivän jälkeen penkin runtelema ja hiljalleen koralliriuttaa muistuttava perseesi on tehnyt sinusta valmiin hyppäämään miettimättä leijonan kitaan kivun loppumiseksi.



Seuraavana päivänä vierailimme Isimilanissa, joka ei ollut saanut edes arkeologista arvoansa vastaavaa tieviittaa. Tie paikalle kulkee läpi pikkukylien pomppuisten teiden ja epäilin meidän tietä etsiessä ylittäneen paikallisen perunapellon.. vahingossa. 1950-luvulla arkeologit löysivät yhden merkittävimmistä kivikauden-aikaisen löydön 20 kilometriä Iringasta sijaitsevassa Isimilassa, jossa 60 000 – 100 000 vanhoja työkaluja on löydetty tähän päivään mennessä tuhansittain. Itse alue ei varsinaisen näyttävä sillä suurin osa työkaluista lojuu pitkin aikoja sitten kuivunutta joen pohjaa kenen tahansa noukittavana eikä paikalla mitään vartioinniksi kuvailtavaa ole. Alueen lähellä on kiinnostava kanjoni, josta löytyy paljon eroosion muokkaamia hiekkakivipilareita ihmisille joiden mielestä kivestä tehty kirvestä voi katsoa vaan niin pitkään.

Ja sitten oli aika palata kotiin. Kiittelimme Matin ja Ollin hyvästä seurasta mitä he tarjosivat tuon viikon aikana mitä Iringassa vietimme. Saatamme kohdata heidät vielä retkillämme läpi eteläisen Afrikan. Kotiin, olisi väliaikainen tai pysyvä, on mukava palata. Mutta polte tien päälle kasvaa nopeasti. Pian on aika lähteä.

Rajamaan rummut

Päivä ennen lähtöämme Sofia ei tuntunut voivan hyvin. Kuume nousi ja laski käymättä kuitenkaan koskaan 37 asteen yläpuolella ja mahassa kiersi kokoajan päivän mittaa. Olimme ajatelleet viettää Cape Maclearilla vielä yhden ylimääräisen päivän kanoottitoiminnan merkeissä, mutta nyt näytti siltä että se päivä menee haavoja nuollessa ja huomiselle olisi tiedossa vain perus bussimatka. Seuraava päivä saapui ja Sofia ilmoitti olevansa kunnossa, mutta itse huomasin kuumeen nousevan yhtä nopeasti kuin aurinko päiväntasaajalla. Olin huomannut tätä ennen että naapuri mökissä asuva rouvakaksikko oli tekemässä lähtöä ja utelin oliko pääkaupunki myös heidän suuntansa. Toinen rouvista oli ottamassa kyydin Blantyreen ja toinen odotti omaa kuskia, joka olisi viemässä tämän Lilongween. Ilmoitin välittömästi kiinnostuksemme kimppakyydistä ja sopi hänelle oikein hyvin, mutta ilmoitti että matkassa tulisi olemaan pieni pysähdys puukaivertaja kylään, josta nainen etsisi sukulaisille kynttilänjalkoja tuliaisiksi.

Arvelin ettei kuumeessa matkustaminen täysin turmioksi koituisi ja Lilongwessa olisi paremmat lääkäripalvelut, kuin Capella missä länsimaalaisilta veloitetaan 50 Euron lääkärinkonsultaatiomaksu. Summan takana on hanke jonka ideana on tarjota terveydenhuoltopalveluita ilmaiseksi paikallisille kyläläisille ja rahoitus saataisiin ainakin osaksi sairailta ulkomaalaisilta. Auto saapui ajoissa ja pääsimme matkaan heti kun kuljettaja oli saanut hommattua valtavan kalasaaliin paikallisilta kalastajilta. Koko automatkan ajan tuntui kuume nousevan ja Sofia oli valppaasti tutkimassa lääkärivaihtoehtoja Lilongwessa malariatarkastuksen varalta. Opaskirjan sivuja kahlatessaan hän kysyi uudelta tuttavuudeltamme mahtaisiko hän tuntea hyviä lääkäreitä pääkaupungissa. Hetken mietittyään hän nappasi puhelimen käteen ja soitti muutamaan numeroon. Selvisikin että hän toimii Malawissa Medecines Sans Frontieres (Läälärit ilman rajoja) järjestön pääkirjanpitäjänä ja oli sen myötä tuttu monen lääkärin kanssa. Hän ilmoitti kohteliaasti vievänsä meidät sudanilaisen tuttavalääkärin kotiin tarkastettavaksi ja emme voineet kuin myötäillä tätä positiivista käännöstä.

Mies asui hyvän tulotason omaavien paikallisten ja ex-patrioottien täyttämässä lähiössä ja otti meidät sydämellisesti vastaan. Tarjolla oli välittömästi vettä, tuoremehua ja sudanilaista teetä, joka toimi merkkinä miehen synnynmaasta. Kuumeisen selitysten ja lasillisen tuoremehua jälkeen löysin itseni hänen vierashuoneesta, jonka hän oli osittain muuttanut potilaiden vastaanottohuoneeksi. Hän pyysi minua kohteliaasti käymään sängylle makaamaan sillä välin kun hän kaivoi lääkärinlaukusta stetoskoopin. Varmanoloisesti hän kävi kanssani läpi kaikki kärsimykseni oireet ja päätti varmuuden vuoksi tehdä malaria-testin, joka osoittautui negatiiviseksi. Sudanilainen päätyi siihen tulokseen, että kärsin todennäköisesti ruokamyrkytyksestä tai mahdollisesti lavantaudista. Nopeasti pienestä laukusta ilmestyi muutaman erilainen tabletti, joista toisen hän esitteli perus paracetamoliksi ja toisen ciprofloxaciniksi, joka on antibiootti. ”Näillä lähtisi tauti kuin tauti.”: hän ilmoitti samalla kun siemaisin veden kanssa napit kurkusta alas ja vajosin sängylle kuumeen ehdoilla. Pienet torkut tuntuivat tekevän tehtävänsä palattua tajuihini puolen tunnin jälkeen. Sofia jutteli lääkärin kanssa olohuoneessa miehen aikaisemmista ja tulevista työpaikoista. Kaiken tämän saamamme avun lisäksi mies antoi minulle levylliset tarvittavia lääkkeitä mukaan ja tarjoutui viemään meidät autollaan haluamaamme hotelliin. Vielä hotellin pihassa kysyin että mitä voisimme maksaa kaiken tämän avun mitä oli meille suonut, mutta mies käski vain kertoa tarinamme Sudanin enkelistä eteenpäin. Se olisi tarpeeksi.
Aikamme Lilongwessa venyi parantelun takia muutamaa päivää pidemmäksi, mikä mahdollisti ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen päiviä milloin netissä pystyi viettämään tuntia pidemmän ajan. Hotellivalintamme saattoi olla kallis tasoonsa nähden, mutta sen selkeitä etuja olivat huoneen hintaan sisältyvä buffet aamiainen ja Internet-yhteys joka oli asukkaille ilmaiseksi käytössä. Muutaman päivän jälkeen olimmekin valmiita jatkamaan matkaa takaisin Tansaniaa kohti ja valinnaksemme koitui hieman epämääräinen bussiyhtiö kun myöhästyimme alkuperäisestä valinnastamme muutamalla minuutilla. Bussissa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta poiketen luotettavista yhtiöistä ne tuppaavat lähtemään vasta sitten kun joka ikinen paikka bussissa on täytetty. Tällä kertaa itse pääsin vanhemman maman viereen istumaan, kun Sofia ”pääsi” samanaikaisesti takariviin 5,5 aikuisen (ylimääräisiä puolikkaita tulee ylileveästä ahterista) ja 2 kahden lapsen kanssa. Lisäksi käytävälle tunki meidän tavoin muita ihmisiä jotka olivat myöhästyneet paremmista busseista ja itse sain käytäväpaikkani viereen nuoren äidin kahden lapsensa kanssa. Ja kuten lapsiperheiden kanssa tekemisissä olevat lukijani saattavatkin tietää, ei helposti väsyvälle lapselle paras paikka ole välttämättä ole seisomapaikka täpötäydessä bussissa kun matka tulee kestämään seitsemän tuntia. Eipä mennyt aikaakaan kun pojan jalat alkoivat veltostua ja pystyssä pysymisestä tuli varsinainen taistelu. Sofian vieressä istuva avulias rouva otti kuitenkin väsyneen nuorukaisen syliin kuin olisi oma lapsi ollut kyseessä. Hyvityksenä tästä urotyöstä lapsi päätti näyttää takarivin asukeille mitä ruokaa aikaisemmin tänään oli ollut tarjolla. Sofia sai mekolleen oman osan maissipuurovellistä ja ei aikaakaan kun toinen takarivin pienokaisista päätti ottaa isommasta mallia ja maalata osan penkeistä ja Sofian repun valkoisella liisterillä. Kyllä se matkustaminen julkisilla voi olla sitten kivaa.

Mzuzussa vietetyn yön jälkeen oli tarkoitus päästä Tansanian puolelle ennen pimeää ja olimme jo tullessamme nähneet matkan varrella Bongo Camping nimisen telttailupaikan, joka toimisi hyvin uudenvuoden vastaanottopaikkana. Matka sujui ongelmitta, mutta aikaa meni pari tuntia arvioitua enemmän rajalle, jolloin hämärä oli alkamassa laskeutua jo yllemme. Onnistuimme kuitenkin nappaamaan viimeisen bussin kohti Mbeyaa ja sen myötä varmistettua että pääsemme telttailualueelle hämärän ensimmäisinä tunteina. Vietettyämme muutamat tunnit syöden paikallista kana-riisi-avokaadosekoitus, seurustellen saksalaisen pariskunnan ja heidän koiransa Pacon kanssa vetäydyimme telttaamme kuuntelemaan kuinka vuosi vaihtui kylärumpujen soidessa neljästä ilmansuunnasta.

Joulu virtahepojen parissa, sivujuonena järvielämää

Jo ennen aktiviteettiputken päättymistä oli suunnitelmissa ollut viettää joulu veden äärellä. Mulanjesta oli tarkoitus ottaa bussi Blantyreen, josta vaihdolla jatkoyhteys olisi varmasti saatavilla entiselle hippien suosimalle Cape Maclearille. Valitettavasti lennosta tehty bussivaihtomme epäonnistui sillä Blantyreen saavuttaessa selvisi että Lilongween matkalla oleva bussimme onkin yöbussi, joka odottaa pari tuntia paikallaan ennen kuin jatkaa matkaansa Zomban, Liwonden ja Monkey Bayn kautta pääkaupunkiin. Hieman opaskirjaa tutkittuamme päätimme pitäytyä bussivalinnassa ja pysyä matkassa mukana aina Liwondeen asti. Jos joulua ei saada viettää järviparatiisissa, saisi kanoottisafari 3D-elokuvan hinnalla olla hyvätasoinen kakkosvaihtoehto.



Liwonde on pienoinen kaupunki, joka on rakennettu Shire-joen rantatörmille ja sijaitsee vain kivenheiton päässä omasta luonnonpuistostaan. Osa joesta kuuluukin kansallispuistoon ja hyvästä syystä sillä 40 kilometriä pitkän suiston varrella asustaa yli 2 000 virtahepoa (yksi hepo 20 metrin välein) eivätkä eläimet siihen lopu. Lisäksi tältä pieneltä helmeltä voi löytää erilaisia antilooppeja, elefantteja, krokotiilejä, muutaman sarvikuonon ja paljon eri lintulajeja. Vietettyämme yötä ylihintaisessa hotellissa, jonka omistaja sattui olemaan Malawin kansallisen nyrkkeily-yhdistyksen pomo, vaihdoimme majapaikkamme Bushman’s Baobab Lodgeen, joka sijaitsi aivan kansallispuiston rajalla ja tarjoili telttamajoituksen lisäksi juuri etsimiämme kanoottiajeluita.



Ei mennyt aikaakaan kun pieni puunrungosta kaiverrettu kanoottimme lillui hiljalleen läpi jokisuistojen kaislikoiden, tietämättä mitä seuraava käännös tuo tullessaan. Olin erityisen otettu luonnon rauhallisuudesta, jonka huomasi ehkäpä parhaiten vallitsevasta hiljaisuudesta. Ainoat äänet ovat perämiehen vanha tasainen soutuliike ja satunnaisten lintujen ilmoitukset uusista vieraista. Kirkkaan keltaiset ja siniset pikkulinnut lentelivät parvissa aaltomaisesti ylitsemme ja kaislikoiden halki, untuvapeitteet uiden laskevan auringon valossa. Erään käännöksen jälkeen pääsemme varsinaisen joen varrelle, jossa african fish eagle esittelee heti kykyjään nappaamalla isohkon kalan lyhyen pintaliidon jälkeen. Sanonta ”ahneilla on paskanen loppu” tekee itsensä tunnetuksi myös eläinkunnan puolella, kun vonkale tipahtaa linnun hyppysistä vain muutaman siiven oikaisun jälkeen. Kotka jää odottamaan seuraavaa tilaisuuttaan. Pian ensimmäiset virtahevot ilmoittavat olemassaolostaan mahtavin huudoin ja röyhtäisyn, joka sai soutajamme rauhoittamaan etenemistään. Ensimmäisestä hepojen kohtaamisesta Kilwa Masokossa oli kulunut jo vähän aikaa ja kehtaisin väittää, että kanootin kyydissä pääsee karvan verran lähemmäs näitä kelluvia linnakkeita (kuumotukset olivat tosin huikeasti suuremmat tällä kertaa, sillä yksittäinen hepo voisi helposti kaataa kanoottimme). Telttamajoitus osoittautui hyvin hikiseksi ja läheisessä pusikossa touhuavat virtahevot kertoivat toinen toistaan peräjälkeen iltasatuja meille. Faabelien sisältö jäi hieman epäselväksi kirjoittajalta, mutta ainakaan hereillä pysymisessä ei ollut ongelmaa. Seuraavana päivänä teki mieli päästä vain matkaan (kunhan suihkussa oli käyty).



Ja sitten odotimme bussia. Kauan. Teimme sen klassisen virheen mitä jokaiselle pitkän ulkomaanmatkaa tekevälle ennemmin tai myöhemmin käy. Kun luotetun yhtiön työntekijä ilmoittaa bussin saapuvan pian vielä pari tuntia sen jälkeen kun sen olisi pitänyt ilmestyä, on syytä miettiä merkkiuskollisuuden tärkeyttä. Lopulta valitsimme kolmen ja puolen tunnin jälkeen osuvasti Miracle –nimisen bussin ja pääsimme matkaan kohti Cape Maclearia. Odottelu kävi kuitenkin ajallisesti kohtaloksemme sillä päästessämme ensimmäiselle (ja samalla viimeiselle) välipysäkille Monkey Bayssa oli kaikki väliä kulkevat minibussit lähteneet jo matkoihinsa ja vaihtoehdoiksemme jäivät täpötäysi avolava tai yöpyminen turhassa kyläpahasessa. Valitsimme avolavan kovan mutta turhan tinginnän jälkeen. Seuraaviin 18 kilometriin menikin 1½ tuntia ajellen pilkkopimeässä kuoppaisia hiekkateitä. Avolavaan oli saatu mahtumaan lähemmäs 25 ihmistä, 400 kiloa riisiä, polkupyörä ja kaksi asiallisesti sorkista sidottua vuohta. Vielä kun osa tavarasta piti purkaa tai lastata kesken matkaa, on helppo ymmärtää miten niin lyhyeltä kuulostava matka voi kestää hieman suomalaista moottoritieosuutta pidempään. Ei sen väliä – perille päästiin. Ja vieläpä ruhtinaalliseen sänkyyn!



Cape Maclear on edelleen kalastajakylä, jonka rantatörmiä on jo usean vuosikymmenen kaunistaneet paikallisten kalastuskanoottien lisäksi rantamökit jotka ovat suunnattu pääsääntöisesti länkkärien makuun. Oma valintamme vaihtoehdoista oli tehty sokkona, mutta tällä kertaa onni suosi rohkeaa. Täyteen ängettyjen baariluolien ja yläluokan ranskalaistaustaisten yösijojen väliltä löytyi Mgoza Lodge, jonka joskin spartalaiset huoneet olivat yksinkertaisen hienosti sisustettuja ja upealla sisäpihalla koristettuja. Kaiken kruunasi king size (yhtä pitkä kuin leveä) sänky jonka hyttysverkko oli sisäänkävely -mallia. Ensimmäinen yö kului ilman yhtäkään herätystä.



Sijaitessaan Malawi järven etelä osissa, tämä on yksi harvoja paikkoja veden äärellä, jossa on mahdollista katsella auringonlaskua. Ja niitähän tulikin joka päivä! Olimme hieman onnekkaita ajankohtamme kanssa sillä kuulimme monilta paikallisilta, että viimeiset kaksi viikkoa oli sadetta tullut reippaasti myös täälläpäin järveä. Tapaninpäivänä piti selvittää mitä maksaisi vuokrata kanootti pieniä saariekskursioita varten, mutta Nkhata Bayn tavoin tälläkin kertaa se jäi tekemättä. En tiedä oliko se trekkaamisesta kertynyt väsymys, riippumaton lämmin syleily vai hyvä kirja, mutta kaikki aktiviteetit tuntuivat ajan haaskaukselta. Julistin siellä ja silloin ainoaksi tarpeekseni riippumaton, hyvän kirjan ja lasillisen parasta tuoremehua mitä satamasta löytyy. Jopa oman talon ruoka sattui olemaan hintaansa nähden todella loistavaa ja vain kerran tai kaksi eksyimme kokeilemaan kilpailijoiden selkeästi kalliimpia vaihtoehtoja. Kolme yötä ja kolme päivää kerkesimme nauttia joulun jälkitunnelmista kunnes oli myönnettävä 50 USD maksavan yösijan olevan liian kallis budjettimme. Niin, ja olihan viisumitkin menossa vanhaksi viikon sisällä. Oli aika aloitta paluumatka kohti Tansaniaa. Mutta päätin ensiksi hankkia itselleni kovan kuumeen ja sudanilaisen enkelin. Siitä seuraavalla kerralla.