Ylimääräiset matkustajat saivat puuttuvien istuimien myötä tyytyä rinkalla pehmustettuun autonlattiaan, joka alkoi viiden ajotunnin jälkeen tuntua yllättävän kotoisalta. Saavuttuamme seuraavalle mahdollisille pysähdyspaikalle (jota oli kehuttu muutamissa lähteissä) kävi selväksi että paikka olisi sopinut meille varsin mainioksi pysähdyspaikaksi, mutta makuualustojen puute ja lähellä aavikoitunut kova maa jättivät suuhun happaman maun, joten päätimme hankkia itsellemme kyydin 50 kilometrin päässä sijaitsevaan Iringaan. Hyvästelimme saksalaiset ja pienen kävelyn jälkeen asetuimme valtatien viereen odottamaan seuraavaa mahdollista kyytiä. Viisi minuuttia myöhemmin pieni RAV4nen oli aikeissa ohittaa meidät ja kaukaa oli nähtävissä että tämän auton kuskilta ei muuta puuttunut cowboy hattu edustaakseen valkoista miestä. Nostimme toiveikkaasti peukalomme ylös auton tullessa rinnallamme, mutta takalasin tullessa näkyviin pystyimme selkeästi erottamaan pienen sinivalkoisen lipun sen vasemmassa alakulmassa. Pientä yksityiskohtaa seuranneiden sekuntien jälkeen lähdin hallitsemattoman käsien heiluttelun seurauksena lentoon ja peräpeilin katsoneet joutuivat miettimään kaksi kertaa ennen auton kääntämistä. Hetken päästä olimme Matin ja Ollin kyydissä matkalla Iringaan.
Matti oli saapunut Tansaniaan jo muutama vuosi sitten perustamaan Iringan yliopistolle IT-osastoa ja toimi nykyisin opettajana samalla osastolla, jonka itse oli rakentanut. Matin veli Olli oli puolestaan sairaanhoitaja ja vieraileva tähti Tansaniassa ja suunnitelmissa oli matkustaa Etelä-Afrikkaan samaisella autolla, jonka kyydissä nyt istuimme. Satumainen onnemme oli saamassa uusia mittasuhteita kun kaksikko etupenkillä paljasti myös olevansa aikeissa vierailla muutaman päivän sisällä Ruahan kansallispuistossa ja Isimilan arkeologisilla kaivauksilla, joista toisen perään olimme kuolanneet monta kuukautta ja toisesta emme olleet kuulleetkaan. Ilmoitimme oman mielenkiintomme vaatimattomimman hymyn kera, salaa hieroen reissun tahraamia kämmeniämme yhteen. Hyvässä seurassa aika rientää ja olimme saapuneet Iringaan uusien ystäviemme kanssa kun veljet ehdottivat vielä pizza-illallista muutaman muun suomalaisen kera. Pimeyden laskeutuessa ylämaiden rajalla seisovan Iringan ylle uusien tuttavuuksien määrä lähes nelinkertaistui Matin luokse saapuneiden perheen myötä. Kolmen lapsen äiti toimi erityisopettajana yksityiskoulussa, isä toimi kotiäitinä ja lapset kaikki kävivät koulua. Palkka ei riittänyt kattamaan kaikkia suurperheen kuluja, mutta haussa oli jo uusi paikka kenties Kaakkois-Aasiasta.
Muutaman päivän päästä pieni RAV4 pyyhälsi pitkin kuivia hiekkateitä väistellen vuoroin tien ylittäviä kameleontteja, vuoroin kaiken yli ajavia paikallisbusseja. Iringasta luonnonpuiston porteille oli matkaa reilut 100 kilometriä joka matka-aikakielellä muuttuu näillä teillä noin kahden tunnin ajomatkaksi. Suunnitellessamme matkaa Ruahaan (ennen veljeksien tapaamista) oli käynyt selväksi, ettei meillä ollut budjetissa sellaista liikkumavaraa mitä tämä luonnonpuisto vaatisi. Tarjouksia oli sadellut 200 euron päiväreissuista 3 päivän 800 euroa maksaviin ekskursioihin, mutta tämä vaihtoehto sopi meille mainiosti. Maksoimme osamme bensasta, sisäänpääsymaksut puistoon ja safari-autovuokran. Lompakko laihtui tästä kaikesta 50 euroa – ei paha. Ruahan kansallispuisto jää usein pois monin kaksiviikkoisen turistin matkasuunnitelmista kuuluisien Serengetien ja Ngonrongorojen rinnalla, minkä takia tätä pidetäänkin eräänlaisena helmenä. Puiston sisuksiin mahtuu yksi Afrikan suurimmista ja Tansanian suurin elefantti yhteiskunta yli 12 000 yksilöllä. Lisäksi puistosta löytyy kirahveja, seeproja, antilooppeja, kuduja, leijonia, strutseja ja koska puiston läpi virtaa suuri Ruaha-joki, myös krokotiilit ja virtahevot saavat paikkansa estradilla. Eikä elefantteja suotta mainostettu. Niitä oli jokaisen puun ja kiven takana. Myös seeproja oli kiitettävästi liikkeillä ja aina yhtä hölmistyneet kirahvit eivät pettäneet. Oli hetkiä milloin auton ympärillä saattoi olla kymmeniä eläimiä ja huonommin varustautunut valokuvaaja saattoi itkeä linssivalikoimaansa.
Paluumatkalla Matti osasi kertoa hiljattain tapahtuneen onnettomuuden, jossa puiston kävelysafarilla mukana ollut opas oli saanut surmansa joen varrella pusikosta loikanneen virtahevon toimesta. Olin jo ennen matkaa kuullut puhuttavan Afrikan vaarallisimmasta eläimestä, jonka titteliä tavoitteli vuorotellen virtahepo ja seepra. Kasvissyöjiä kummatkin. Miettiessä eroja tappajan vaiston omaavien kaksituhatkiloisen riisisäkin ja ison raidallisen irokeesiponin välillä, olin kieltämättä hukassa. Miksi kumpikaan näistä olisi se eläin mitä safarilla olisi syytä pelätä? Miksi palavia savimajoja taakseen jättävät strutsilaumat eivät mahdu listalle? Missä yön tuhatpäiset meerkat-laumat? Missä kosketuksesta räjähtävät puhvelit? Ja ketkä edes ovat näitä ihmisiä jotka kuolevat savanneilla lukuun ottamatta selviä kuolemantoivekävelysafarinylistäjiä? Tämä on toivotonta. Suurin vaaranaihe luontosafarilla on todellisuudessa kuoppainen tie sillä jo puolen päivän jälkeen penkin runtelema ja hiljalleen koralliriuttaa muistuttava perseesi on tehnyt sinusta valmiin hyppäämään miettimättä leijonan kitaan kivun loppumiseksi.
Seuraavana päivänä vierailimme Isimilanissa, joka ei ollut saanut edes arkeologista arvoansa vastaavaa tieviittaa. Tie paikalle kulkee läpi pikkukylien pomppuisten teiden ja epäilin meidän tietä etsiessä ylittäneen paikallisen perunapellon.. vahingossa. 1950-luvulla arkeologit löysivät yhden merkittävimmistä kivikauden-aikaisen löydön 20 kilometriä Iringasta sijaitsevassa Isimilassa, jossa 60 000 – 100 000 vanhoja työkaluja on löydetty tähän päivään mennessä tuhansittain. Itse alue ei varsinaisen näyttävä sillä suurin osa työkaluista lojuu pitkin aikoja sitten kuivunutta joen pohjaa kenen tahansa noukittavana eikä paikalla mitään vartioinniksi kuvailtavaa ole. Alueen lähellä on kiinnostava kanjoni, josta löytyy paljon eroosion muokkaamia hiekkakivipilareita ihmisille joiden mielestä kivestä tehty kirvestä voi katsoa vaan niin pitkään.
Ja sitten oli aika palata kotiin. Kiittelimme Matin ja Ollin hyvästä seurasta mitä he tarjosivat tuon viikon aikana mitä Iringassa vietimme. Saatamme kohdata heidät vielä retkillämme läpi eteläisen Afrikan. Kotiin, olisi väliaikainen tai pysyvä, on mukava palata. Mutta polte tien päälle kasvaa nopeasti. Pian on aika lähteä.
