Mielenkiintopiste

Laosia rinnassa, Vietnamia perskarvoissa. Vietnam on siis takana ja hyvä niin. Maan pohjois osa osoittautui melkoiseksi riistokapitalistimekaksi. Kohteet olivat erittäin mukavia, mutta suurimman osan ajasta tuntui siltä, että vietnamilaiset olivat pitkälti valkonaamojen (itse edustaen kyseistä väriä) rahojen perään ja asiakaspalvelua ei oltu vielä saatu käännettyä kommarisanakirjaan.



Vietimme Sapassa muutama paivä toivoen parempia säita sillä koko kaupunki ja lähiympäristö oli täysin pilvien ympäröimä. 3 päivän odottelun ja pienen kiertelyn jälkeen päätimme nostaa kytkintä, mutta huonossa säässä on omat hyvä puolensa. Pääsin taas hyvin kirjojen makuun ja silmäilen Neil Gaimanin American Gods -kirjan viimeisiä sivuja parasta aikaa. Ari ja KP olivat sitä jo suositelleet kotimaassa, mutta kirjaa ei tuntunut löytyvän mistään tähänastisen reissun aikana. Onneksi lukutoukaksi lukeutuvan tyttöystävän hyllystä sellainen oli napattavissa ja hymy on ollut korvissa siitä asti. Jumala-kirjaa odotellessa tulikin luettua Dan Browinin Digital Fortress (helppoa kuin Hollywood leffan kasikirjoitusta lukeminen) ja Henri Charrièren Papillon. Kirja on osoitus jälleen kerran siitä kuinka elämän tositarinat ovat suvereeneja fiktioiden rinnalla. Henri on ranskalainen pikkurikollinen joka tuomitaan nuorena virheellisesti murhasta ja lähetetään kärsimaan rangaistusta Ranskan Guayanaan. Kirja kertoo hänen vankilapaoistaan 14 vuoden ajanjaksolta, jonka hän kerkeaa yrittää (ja onnistua) paossa useita kertoja ja kaikkea sitä mitä hän koki ja kohtasi noiden pakojen ja vankilassaoleskelun aikana. Loistava kirja.



Takaisin tien päälle. Sapasta lähdimme kohti Dien Bien Phu:ta, joka on viimeinen kaupunki ennen rajanylistä Laosin puolelle. Olimme lukeneet pohjoisen rajan olevan avattu viimein kansainvälisille turisteille ja viisumit voisi teettää rajaporteilla vaivatta. Huolet toki nousivat pintaan, kun mikään ei tunnu olevan täysin varmaa punareunaisen tähtilipun alla. Rajalle (ja sen yli) päästiin kuitenkin huoletta bussilla ja homma toimi kuin laivan vessa! Siellähän puhuttiin jopa englantia! Ja vaikka sää oli harmaa ja sateinen, ei se laskenut tunnelmaa kun maisemat täyttyivät loputtomista metsäpeittoisista kukkuloista, jotka oli väritetty kaikilla vihreän sävyillä mitä silmät pystyvät aivoille syöttämään. Voin vain kuvitella minkälainen paikka on ollut 30 vuotta sitten ilman minkäänlaisia tieyhteyksiä ja läheisiin kyliin tehtavät matkat suoritettiin viikossa tai kahdessa viidakkoveitsikädensijan jäljet tatuoituna kämmeneen. Monia pikkukyliä näkyy vieläkin bussimatkan varrella ja ainut kosketus nykypaivän yhteiskuntaan ovat moottoripyörät ja televisioita varten asennetut satelliitit, joiden varjoissa sikalaumat näkevät unia isoista mutalammikoista.



Muang Khoua oli ensimmäinen varsinainen kylä raja-tapahtumien jälkeen. Mekong joen varrelle lilluvat pikkuveneet loivat hienon vaikutelman ja päätimme jäädä muutamaksi päiväksi tuulettumaan. Olen melko valmis sanomaan, että tämä kylä puhkeaa täyteen backpacker-ghetto-kukkaan muutaman vuoden sisällä sen loistavan sijainnin ansioista. Suoritimme toisena päivänä pienen kävelyreissun Sassin kanssa kylän halki ja tormäsimme sen aikana silmiä satuttavaan riippusiltaan, riittoisiin katujuhliin jotka olivat jatkuneet kahden viikon ajan (neidit olivat pienessä sievässa jo puolen päivän tienoilla riisiviinan ansiosta) ja jättilaismaiseen koulukompleksiin. Laosilaiset tuntuvat suhtautuvan turisteihin huomattavasti rennommalla asenteella vietnamilaisiin verrattuna ja se jo pelkästään tekee paikasta paljon viehättavämmän. Riksakuskit ei eivät ajele perässäsi muutaman lantin toivossa ja katukauppiaat vetelevät sikeää t-paitavalikoimiensa päälla. Ruoka on myos mieleen vaikka taalla se hieman kalliimpaa onkin.



Viimeisimpanä tapahtumana on ollut Luang Prabang, jonka täytyy olla yksi kuvauksellisemmista kaupungeista missä olen ikinä vieraillut. Mikään rakennus ei ole kahta kerrosta korkeampi ja ranskalainen arkkitehtuuri paistaa läpi tummista puurakenteista ja viehkeistä katulampuista. Päivä on katsellen munkkien lampunvaihtohommia (niitä tarvitaan viisi), lilluen Mekong-joen suistoissa pikkulasten kanssa ja suunnitellen norsuratsastusreissua.



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Epareilukerhosta paivaa!

Hengissa vielakin. Mitta on taynna, mutta hengissa vielakin. Tyttoystava on viimein vierella ja onhan tassa jo yli viikko pyoritty yhdessa. Viela emme ole toisiamme kuristaneet hengilta. Muutaman muun henkilon olisi tosin voinut kuristaa Ha Long Bay vierailun aikana. On kasittamatonta miten paljon harmia ihmiset voivat aiheuttaa sinulle vain sen takia etta saavat muutaman dollarin enemman raavittua sinusta irti. Vierailu talla semi trooppisella saarella ja sen ymparistossa oli oiva esimerkki siita.



Minibussimatka Ha Long Cityyn sujuu ongelmitta ja laivapaikat saadaan varattua jo bussissa. Laivan lilluessa natisti kohti Cat Ba saarta, on oppaalla asiaa meille. Bussilippu olisi hanen mukaan hyva varata jo tassa vaiheessa silla paikanpaalla ei paikallisliikennebusseja kulje ja moottoripyorakyydit maksavat tuplasti sen mita bussimatkasta maksaisi. Kerron hanelle etta hoidamme kyydit itse ja ettei hanen tarvi siita huolehtia, mutta puolen tunnin paasta mies on jalleen kertomassa samaa tarinaa talla kertaa puoleen hintaan. KIITOS, EI. Satamassa selviaa etta miehen tarina pitaa paikkansa. 10 hengen backpacker porukka jaa rannalle ihmettelemaan miten tasta edetaan ja motoristikuskit hierovat jo kammeniaan. Periksi ei anneta. Ainakaan viela. Koitetaan soittaa paikallisiin hotteleihin jotta saataisiin kyyti hakemaan meidat, mutta kenttaa ei tunnu loytyvan. Lahden etsimaan jos pienen matkan paasta loytyisi jotain missa voisi lymyilla kenties paikallisliikennetta. Loydan n. kilometrin paasta pienen kopperon jossa majailee kalsarikannit eilen vetaneen nakoinen kaveri puhelimen kanssa. Pyytelen hanta soittamaan bussin noukkimaan minut kumppaneineni satamasta, mutta armeijan latsa otsalla sojottava mies toteaa ettei se ole mahdollista. Kiitos vieraanvaraissuudesta. Toivottavasti emme tapaa toiste. Joten vaihtoehdoksi jaa moottoripyorakyyti lapi loistavien maisemien auringon laskiessa taustalla.



Hotellille saavutaan hieman ennen hamaraa ja hinnat ovat kohdillaan, joten siita ei tarvitse valittaa. Pienen iltapalan jalkeen onkin hyva harjoittaa siestaa ja nousta seuraavaan paivaan raikkaana. Ohjelmassa onkin rantoja silla niita en ole paassyt kayttamaan sitten Intian. Rantoja loytyy kolme ja valitsemme niista hiljaisimman. Olen jo nilkkoja myoten taydessa vauhdissa kohti Tyynta Valtamerta kun huomaan, etta vedenpinnalla lilluu jotain ja sita on paljon. Jatettahan se on. Merilevan lisaksi pinnalla polskutteli muovipusseja, narun patkia, styroksia, karkkipapereita ja tottakai kondoomeja. Ai etta! Suomalaiset luonnonystavavaistot nousivat heti pintaan ja autoin paikallisia kalastamaan roskat pois meresta ja sain jopa haavin lainaan. Suurin osa roskista ei tule rantakavijoilta vaan ohi seilaavilta paateilta ja turistiveneilta. Saali sinansa ettei paikallisilla ole tarpeeksi resursseja opettaa itselleen kierratyksen saloja.



Seuraavana paivana olikin mielessa saaren tutkiminen moottoripyoralla ja eihan se vuokrakaan ollut 5 dollaria isompi. Ei muuta kuin hanat auki! Mukavien maisemien 40 kilometrin jalkeen palaan lahtopaikalle. Paatin ajatuksissani kaasuttaa suoraan jalkakaytavalle kynnyksen yli ja kolmonen silmassa syoksyin ylikierroksilla ja laheista seinaa vasten. Osansa sai pieni kotitekoinen uuni, mainoskyltti ja pyora. Mainoskyltin toisella puolella majaillut rouva sai pienen kolhun polveensa, mutta suurilta henkilovahingoilta saastyttiin. 50 dollaria myohemmin olen korvannut haaverit kaikkeen mihin naarmuja on tullut ja vetaydyn omaan huoneeseen suremaan huolimattomuuttani.



Sitten onkin aika lahtea latkimaan tuolta kirotulta saarelta ja otamme aamubussin takaisin pohjois-satamalle. Laiturilla huomaan etta passi on unohtunut hotellirespaan epahuomiossa ja opas yritti kovasti neuvoa nousemaan laivaan. Passi voitaisiin toimittaa samana paivana Hanoihin. Pitkan riitelyn jalkeen paatamme jaada paivaksi saarelle ja suorittaa mantereelle vievan risteilyn huomenna.



Ja kun alkoi tuntua silta, etta kaikki mahdollinen paha on jo koettu, otamme eran monsuunien kanssa Ha long Cityssa samaan aikaan kun yritamme jarjestaa paluumatkaa. Kaikki hakeutuvat suojiinsa, viemarit yskivat vetta kuin asmaatikko kohtauksen aikana ja kaikki katoksen vaihdot vaativat uimataitoa. Sade jahtaa meita aina Hanoihin asti, jossa se tyrehtyy pimeyden saapumiseen. Lahdemme kohti Sapaa seuraavana paivana silla kiikarissa on siirtyminen Pohjois-Vietnamista Laosin puolelle.



Kuten jo todettu, tyttoystava on kainalossa ja se on ollut todellinen piristysruiske talle seikkailulle. Yksinaan on kiva seikkailla jonkin aikaa, mutta vaihtelu tunnetusti virkistaa. Katsotaan mita tulevaisuus tuo tullessaan.

Lisaa kuvia osoitteessa
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/

Karjapolkupyöriä

Hyvää huomenta. Vietnamissa ollaan jo pari viikkoa oltu, mutta mitään ei ole kuulunut Timosta! Miksi näin? Laiskuutta varmaan sillä ainut asia mitä ensimmäisen viikon aikana saavutettiin oli kahden kirjan viisaus. Aloitetaanpa sieltä japanilaiselta lentokentältä. Onnistuin ryssimään lentoajat ja odottelin lentoa sitten 24 tuntia, minkä aikana opin paljon lentokenttäsohvien mukavuudesta. Hanoihin saavuttiin mukavasti ilta yhdeksän maissa ja tullista päästiin läpi muutamassa minuttissa. Valuutanvaihto ei ollut mahdollista Vietnamin dongiin Japanissa, joten omaisuus muutettiin dollareiksi siltä varalta ettei Hanoissa niistä yeneistä sitten tykättäisi. Hanoin kentällä ei kuitenkaan ollut rahanvaihto mahdollista. Olivat ilmeisesti päättäneet lähteä kotiin aikaisin. Onneksi amerikan legal tender oli kelpoa valuuttaa, joten yösijalle päästiin vaivatta.



Isäntänä toimi sohvasurffauksen kautta etsitty Mark, joka oli ottanut pestin vietnamilaisessa yliopistossa opettajana. 4 vuotta maailmaa kiertänyt 38-vuotias kaveri oli kerännyt kertomuksia kyllä useamman kuin yhden elämän edestä. Kuten jo todettua ei Hanoi tarjonnut paljoa sellaista mitä ei olisi jo koettu, joten keskityin lähinnä lukemiseen, josta olin jäänyt paitsi viimeisen parin viikon aikana Japanissa ollessa. (Todennäköinen syy on maan kallis hinta, jonka takia aikaa ei voi käyttää lukemiseen. Paikallaan oleminenkin maksaa maltaita!) Nopeasti luettu Into The Wild kirja oli ihan pätevää matkakirjallisuutta, joka kertoi nuoren miehen päätöksestä hylätä omaisuutensa, lupaava tulevaisuus ja seikkailla yksin Alaskaan, jossa miehen oli tarkoitus elää pelkästään sillä mitä maasta saa. Mies löytyi kuolleena 4 kuukauden päästä. Toinen kirja oli tietenkin jo pitkään luvussa ollut George Orwellin 1984, joka pisti vaan synkäksi. Toivottavasti mitään tämän kirjan sisältöön liittyvää ei tarvitse kokoea oman elämän aikana. Merkkejä on ilmassa..



Viikon jälkeen päätin lähteä tutustumaan Pohjois-Vietnamissa sijaitsevaan Sapaan. Monet matkatoimistot olivat mainostaneet Sapaa trekkauskohteena ja epäilin hieman viehättäisikö paikka minua. Otin kuitenkin riskin ja saavuin tiistaina 8.4 Lai Caihin junalla, jossa piti vaihtaa minibussiin. Sumuinen sää epäilytti lähestyessä, mutta jostain syystä pilvet jäivät kuin jäivätkin kukkuloiden taakse kun saavuimme Sapaan. Hotellinbuukkauksen jälkeen suunnistin välittömästi paikallisten asuttamaan Cat Cat kylään, joka lojui vain muutaman kilometrin päässä. Laakson pohjalla olevien hökkelien lisäksi paikalla oli vesiputouksia ja pikkujokia, joiden luomissa pikkulammikoissa oli mukava chillailla iltapäivä ja katsella paikallisten pikkulasten vesileikkejä.



Satuin tapamaan kaksi italialaista kaveria joiden kanssa seuraavat päivät päräyttälimme pitkin Sapan pikkuteitä moottoripyöriä kaukaisesti muistuttavilla vehkeillä. Pieniltä ongelmilta ei tietenkään voitu välttyä, kun kohteeksi otettiin vähemmistökylä. Tie kohteeseen oli ilmeisesti jäänyt korjaamatta Vietnamin sodan jälkeen sillä perse oli puutunut koripallon kokoisista kuopista jo muutaman kilometrin jälkeen. Tämän jälkeen päätimme hylätä pyörät ja jatkaa matkaa jalan. Nopean kylävierailun jälkeen palasimme kulkuneuvojen luokse, joita oli jostain käsittämättömästä syystä vehkeilty! Luultavimmin paikalliset lapsukaiset olivat halunneet laskea hieman leikkiä kustannuksellamme, mutta työntäessä prätkää mutakuopien välillä ylämäkeä, ei paljon naurattanut. Päätielle saavuttaessa rupesimme tutkimaan vikoja ja saimme hommat ne toimimaan moitteettomasti, muttaman vivunväännön jälkeen. Oli aika ratsastaa kohti auringonlaskua! Muutaman päivän päästä pitää olla taas Hanoissa sillä tyttöni mun saapuu ja seikkailujen luonne muuttuu merkittävästi!



Lisää kuvia osoitteesssa:

http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/