Vietimme Sapassa muutama paivä toivoen parempia säita sillä koko kaupunki ja lähiympäristö oli täysin pilvien ympäröimä. 3 päivän odottelun ja pienen kiertelyn jälkeen päätimme nostaa kytkintä, mutta huonossa säässä on omat hyvä puolensa. Pääsin taas hyvin kirjojen makuun ja silmäilen Neil Gaimanin American Gods -kirjan viimeisiä sivuja parasta aikaa. Ari ja KP olivat sitä jo suositelleet kotimaassa, mutta kirjaa ei tuntunut löytyvän mistään tähänastisen reissun aikana. Onneksi lukutoukaksi lukeutuvan tyttöystävän hyllystä sellainen oli napattavissa ja hymy on ollut korvissa siitä asti. Jumala-kirjaa odotellessa tulikin luettua Dan Browinin Digital Fortress (helppoa kuin Hollywood leffan kasikirjoitusta lukeminen) ja Henri Charrièren Papillon. Kirja on osoitus jälleen kerran siitä kuinka elämän tositarinat ovat suvereeneja fiktioiden rinnalla. Henri on ranskalainen pikkurikollinen joka tuomitaan nuorena virheellisesti murhasta ja lähetetään kärsimaan rangaistusta Ranskan Guayanaan. Kirja kertoo hänen vankilapaoistaan 14 vuoden ajanjaksolta, jonka hän kerkeaa yrittää (ja onnistua) paossa useita kertoja ja kaikkea sitä mitä hän koki ja kohtasi noiden pakojen ja vankilassaoleskelun aikana. Loistava kirja.
Takaisin tien päälle. Sapasta lähdimme kohti Dien Bien Phu:ta, joka on viimeinen kaupunki ennen rajanylistä Laosin puolelle. Olimme lukeneet pohjoisen rajan olevan avattu viimein kansainvälisille turisteille ja viisumit voisi teettää rajaporteilla vaivatta. Huolet toki nousivat pintaan, kun mikään ei tunnu olevan täysin varmaa punareunaisen tähtilipun alla. Rajalle (ja sen yli) päästiin kuitenkin huoletta bussilla ja homma toimi kuin laivan vessa! Siellähän puhuttiin jopa englantia! Ja vaikka sää oli harmaa ja sateinen, ei se laskenut tunnelmaa kun maisemat täyttyivät loputtomista metsäpeittoisista kukkuloista, jotka oli väritetty kaikilla vihreän sävyillä mitä silmät pystyvät aivoille syöttämään. Voin vain kuvitella minkälainen paikka on ollut 30 vuotta sitten ilman minkäänlaisia tieyhteyksiä ja läheisiin kyliin tehtavät matkat suoritettiin viikossa tai kahdessa viidakkoveitsikädensijan jäljet tatuoituna kämmeneen. Monia pikkukyliä näkyy vieläkin bussimatkan varrella ja ainut kosketus nykypaivän yhteiskuntaan ovat moottoripyörät ja televisioita varten asennetut satelliitit, joiden varjoissa sikalaumat näkevät unia isoista mutalammikoista.
Muang Khoua oli ensimmäinen varsinainen kylä raja-tapahtumien jälkeen. Mekong joen varrelle lilluvat pikkuveneet loivat hienon vaikutelman ja päätimme jäädä muutamaksi päiväksi tuulettumaan. Olen melko valmis sanomaan, että tämä kylä puhkeaa täyteen backpacker-ghetto-kukkaan muutaman vuoden sisällä sen loistavan sijainnin ansioista. Suoritimme toisena päivänä pienen kävelyreissun Sassin kanssa kylän halki ja tormäsimme sen aikana silmiä satuttavaan riippusiltaan, riittoisiin katujuhliin jotka olivat jatkuneet kahden viikon ajan (neidit olivat pienessä sievässa jo puolen päivän tienoilla riisiviinan ansiosta) ja jättilaismaiseen koulukompleksiin. Laosilaiset tuntuvat suhtautuvan turisteihin huomattavasti rennommalla asenteella vietnamilaisiin verrattuna ja se jo pelkästään tekee paikasta paljon viehättavämmän. Riksakuskit ei eivät ajele perässäsi muutaman lantin toivossa ja katukauppiaat vetelevät sikeää t-paitavalikoimiensa päälla. Ruoka on myos mieleen vaikka taalla se hieman kalliimpaa onkin.
Viimeisimpanä tapahtumana on ollut Luang Prabang, jonka täytyy olla yksi kuvauksellisemmista kaupungeista missä olen ikinä vieraillut. Mikään rakennus ei ole kahta kerrosta korkeampi ja ranskalainen arkkitehtuuri paistaa läpi tummista puurakenteista ja viehkeistä katulampuista. Päivä on katsellen munkkien lampunvaihtohommia (niitä tarvitaan viisi), lilluen Mekong-joen suistoissa pikkulasten kanssa ja suunnitellen norsuratsastusreissua.
Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/
No comments:
Post a Comment