Missä minkään ei pidä elää

Neliveto maasturi, ruokaa neljäksi päiväksi ja loputon erämaa täynnä hiekkaa kuin vanhimmasta tiimalasista. Siinä eväät nelipäiväiseen retkeen keskelle Namibian aavikkoja. Heittäydyimme kimppaan kahden saksalaistytön (Nicola ja Iva) kanssa jotka olivat jättäneet ilmoituksen kimppakyydistä majoituspaikkamme ilmoitustaululle. Hevoseksi valittiin Daihatsu Terios ja taitettavaa matkaa oli noin tuhat kilometriä. Sossusvlei täältä tullaan!



Olimme alunperin suunnitelleet vuokraavan perinteisen sedanin ilman mitään sen erikoisempaa lisävarustelua, mutta kaarrettuamme matkan ensimmäiselle soraosuudelle raskaamman kaluston valintu tuntui helpotukselta. Vuosi on ollut poikkeuksellinen Namibian ilmastolle. Keskiverto vuonna maassa sataa noin 400 ml ja tänä vuonna vettä on tullut taivaalta jo 1 600 ml. Tällä on ollut merkittävä vaikutus sorateistä koostuvaan maan tieverkostoon. Paikoittain tie oli antanut periksi vuosia horroksessa uinuneille joille, jotka aikaajoin raatelivat ajoväyläämme. Meni viisi tuntia saavuttaa 350 kilometrin päässä oleva Sesriem Camp mikä on lähtöpiste kenties maan suurimmalle nähtävyydelle - Sossusvleille. Laitettuamme teltat nopeasti pystyyn kiipesimme hikihatussa katsastamaan Elim dyyniltä auringonlaskua ja kiipeämisen vaativuus tuli yllätyksenä jokaiselle meistä. Selvisimme huipulle nähdäksemme vain viimeiset rippeet auringosta joka hiljalleen muutti illan pilvilauttoja kirkkaan punaiseksi ja violetiksi. Huomenna ei saisi käydä näin



Seuraavana aamuna heräsimme varttia vaille viisi sillä kaikki jotka haluavat nähdä auringonnousun dyynien yllä on ensin ajettava 45 kilometrin matka lähimmälle helposti kivuttavalla hiekkakukkulalle. 30 minuutin kiipeämisen jälkeen asetuimme tomuhiekasta tehdylle harjalle katselemaan kuinka aurinko hiljalleen maalasi yön pimeydessä levänneet kukkulat kirkkaan okran värisiksi. Paikan hiljaisuus oli mykistävä suuresta katselija määrästä huolimatta, mutta päivään mahtuisi vielä paljon samankaltaisia hetkiä. Jatkoimme matkaa Sossusvleille, joka oli saannut itselleen pienen keitaan lahjana runsailta sateilta. Vettä voi tosiaan löytää keskeltä aavikkoa. Päätimme kiivetä suurimmalle dyynille veden ääreltä ja maisemat 1,5 tuntia kestäneen vaelluksen jäkeen olivat lähes sanoinkuvaamattomat. Horisontista horisonttiin kantautui satunnaisissa muodoissa aaltoilevia dyynejä joista korkeimmat kohosivat yli 300 metrin korkeuteen. Kaukana omassa hiljaisuudessa saattoi nähdä mystisten beisojen laiduntavan erämaassa kasvavaa kuivaa puskakasvustoa. Eläimen kyky elää tässä paikassa tuntui uskomattomalta saavutukselta. Palattuamme pari tuntiselta vaellukselta suuntasimme Deadvleille jonka aikoja sitten kuivuneella vaalella ja rakoilevalla maalla tuhansia vuosia sitten kuolleet puut muistuttavat erilaisesta ilmastosta joka täällä aikanaan vallitsi.



Jätettyämme aavikot taakse, päätimme vierailla Namib-Naukluft kansallispuistossa toivossa nähdä hieman maan eläinlajistoa. Aavat arot muutamilla vuorilla eivät kuitenkaan tarjonneet viiden tunnin aikana muutamaa thomsoningaselli enempää nähtävää joten vetäydyimme viettämään viimeistä iltaamme kauniille Bloedkoppien telttailualueelle, jossa luonto tarjosi meille kauniin auringonlaskun poikkeuksellisen vihreiden arojen ylitse. Namibiaan jäi vielä paljon nähtävää niin eläinten, vaellusten kuin aavekaupunkien muodossa. Tänne täytyy palata kunhan nyt ensiksi kaiken muun käy katsomassa. Seuraavana vuorossa Kapkaupunki.