Takaraivokohtauksien jälkeen

Paluu takaisin kotiin on jälleen yhden viikkon lähempänä, mutta huomaan edelleen löytäväni itseni Goalta. Hajonneen kameran linssimotoriikkaan oli päässyt hiekkaa, mikä oli jostain syystä mahdotonta korjata tai korvata vastaavalla osalla. Tämä tarkoitti uuden kameran ostoa mikä hetkellisesti lannisti oloa. Kameran ostos osoittautui kuitenkin helpoksi läheisessä Margaon kaupungissa, missä on tuotetarjonta ulottautui kirjat, kaulakorut ja banaanit ympyrän ulkopuolelle.



Kameradiilien jälkeen sijoittauduin läheiseen ravintola Longuinhosiin, joka oli edelleen uskollinen siirtovallan aikaiselle portugalilaiselle arkkitehtuurille. Korkea katto täynnä tuulettimia, isot peilit ravintolan seinillä, hieman liian ahtaasti pöydillä ja tuoleilla täytetty ruokasali ja auringonvalo ainoana valonlähteenä loivat tunnelman, josta oli vaikea olla pitämättä. Paikka kuhisi paikallisia ja länkkäreitä yhtälailla. Osa siemaili chaita, toiset tutkivat kansainvälisiä sanomalehtiä ja loput pulisevat jonninjoutavaa pienen hikikerroksen alta. Olen hurahtanut lopullisesti paikalliseen ruokakulttuuriin, jonka yhtenä helmenä voi pitää intialaista perinnejuomaa: Lassia. Juoma on sekoitus jugurttia, jota on ohennettu vedellä ja lisätty suolaa ja mausteita. Vierailun kohteena oleva ravintola tarjosi minulle parhaan tähänasti maistamani Sweet Lassin ja harkitsin vakavasti sen tekijän lähettämistä Gordon Ramseyn arvosteltavaksi.



Kuten aikaisempi sairaalareissu oli luonut tarvetta kirjoittaa, oli kameran puuttuminen viikon ajan paratiisikohteessa synnyttänyt polttavan tarpeen päästä kuvaamaan. Etusormen iho on kerennyt jo kovettua kovan käytön seurauksena ja tulokset ovat olleet sen mukaisia. Voi olla että kuvat alkavat hieman toistamaan itseään, mutta nyt on pakko ottaa valokuvia. Kaikesta ja kymmenestä eri kulmasta. Tarvitsen vain National Geographic Photographer takin/repun ja henkilön joka maksaisi minulle palkkaa tästä. Kuvia on kertynyt uuden kameran jälkeen muutamassa päivässä lähemmäs sata kuvaa ja tahti tuntuu vain kiihtyvän. Eiköhän se tästä rauhotu, muutaman päivän jälkeen.



Olin jo suunnittelemassa lähtöä Suomen itsenäisyyspäivän jälkeen, kun kohtalo (jos sellaiseen uskoo) astui peliin. 90-vuotisen itsenäisyystaipaleen kunniaksi päätin ostaa itselleni pullollisen paikallista Bagpiper viskiä ja syödä hyvän aterian yhdessä rantaravintolassa. Tämän illan ravintolaksi olin valinnut indo-länkkärimestan nimeltä Cuba - Bar&Restaurant, joka soitti pääasiassa funkkia. Nopean ruokalistan selauksen jälkeen eteeni tuotiin kanakori riisin ja paistettujen vihannesten kera. Huuhdottuani aterian alas vedellä, silmäkulmaani tarttui muutamalla säkkituolilla istuva kahden tytön seurue. Toisen räväkkä pinkki tukka tuntui sopivan hänelle jopa luonnollisesti päähän ja se on tässä maailmassa meriitti. Tuumasta toimeen ja tytöille kertomaan itsenäisyyspäivästä. Lyhyen esittelykierroksen jälkeen selviää, että siskokset olivat alunperin kotoisin Englannista ja toinen asui nykyisin Australiassa. Vanhempi pinkkipää työskenteli isolle öljy-yhtiölle Lontoossa ja oli kerennyt nähdä ja tehdä kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tämän henkilön leimaaminen mielenkiintoiseksi oli vähintäänkin aliarviointia ja tulimmekin erittäin hyvin juttuun. Tyttö poisti nopeasti käsitykseni siitä, että kaikki naiset jotka tulevat Englannista omaa isot korvat, huonon purukaluston ja pitkän naaman. Vähempäänkin olisin valmis ihastumaan ja sitähän tässä on ollut ilmassa muutaman päivän ajan. Asiasta enemmän kiinnostuneet saavat udella tietoa suoraan minulta.



Viiden viikon reissuparta alkoi olla jo niin naurettavissa lukemissa, että päätin hankkiutua siitä eroon hippi-leiman pelossa. Parranajon suoritti paikallinen parturikampaamo, jossa aluksi kasvoille ruiskutetaan suihkupullosta vettä ja pestään naama. Tämän jälkeen poistettavalle parralle maalaillaan vahva kerros partavaahtoa, minkä ainesosista en päässyt täyteen selvyyteen. Paikallisien puolustukseksi täytyy kuitenkin todeta, että Giletin kaltaiset massavalmistajat ovat valovuosien päässä tämän partavaahdon laadusta. Vaahdotuksen jälkeen vuorossa onkin kohokohta. Parranajoveitsi oli terävä kuin sydänkirurgin skapelli ja parturi ajoi partaa, kuin Michelangelo tekemässä David-patsasta. Mitään kipua ei tuntunut, mutta pieni kuumotus toki oli kokoajan päällä, kun veitsi on kurkulla. Ensimmäisen kierroksen jälkeen parta ajattiin uudelleen poistaakseen pienetkin haivenet mitä jäljelle oli saattanut jäädä. Lopuksi kasvot pestiin saippuavedellä, kuivattiin ja levitettiin hieman polttavaa partavettä. Koko lysti kustansi 40 senttiä ja aikaa kului kymmenisen minuuttia. Tähän voisi tykästyä.



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/