Hautakuninkaiden loppu - Toinen puolikas

HUOM. Jos et ole lukenut muutamaan päivään tätä blogia, suosittelen kelaamaan alemmas ja lukemaan ensimmäisen osan hautakuninkaiden lopusta. Otsikko itseasiassa viittaa lähtööni Rajhastanin osavaltiosta, joka on kuuluisa vanhoista kuninkaiden hautadoista.



Palatakseni takaisin Udaipuriin. Kaupunkia voisi luonnehtia Intian Venetsiaksi ja sitä kuvaillaan usein romanttisimmaksi koko maassa. Joitakin samoja piirteitä on nähtävissä. Kapeita katuja, veden kuvottava haju ja paljon pikkukojuja. Merkittävä ero on kuitenkin se ettei Venetsiassa ole autoteitä. Koin kaupungin oikein leppoisaksi paikaksi ja kun löysi hyvän ravintolan järvinäkymällä, oli helppo asettautua taloksi.



3 vietetyn yön jälkeen aloin kuitenkin tulla siihen tulokseen, että Rajhastan on nyt nähty ja kaupunkikiertuetta oli tehty tarpeeksi pitkään. Lennetäänpä sitten Goalle ja jätetään inhottavat matkustamiskokemukset hetkeksi taakse. Udaipurista piti ottaa tosin bussi Ahmedabadin lentokentälle ja kestihän se sitten kanssa kuusi tuntia päästä 200 kilometriä etelämmäksi. Lentokenttä oli todella moderni verrattuna ainakin kun verrataan Delhin saapumisaulaan. Lento kestäisi tunnin verran ja olisin perillä ilta yhdeksän aikoihin. Se myöhästyy tunnilla, mutta olo on silti kuin huipulla sillä biitsille pääsisi jo seuraavana aamuna. Saapumisaulassa on muitakin ulkomaalaisia reppureissaajia ja tiedustelenkin samantien jos kimppakyyti passaisi jonnekin lähelle. Ranskalaiset olivat menossa eteläiselle osalle Goa, Palolemin kulmille. Päätin että haluaisin käväistä ensin jossain keskivaiheilla ja tarkastaa meiningin, jottei pettyneenä tarvisi tulla takaisin ylöspäin. Valitsin kohteeksi n. 30 minuutin ajomatkan päässä olevan Colvan.



Saavuttua paikanpäälle aavistin pahaa. Paikka vilisi samsonautteja ja keski-ikä lähenteli viittäkymppiä. "Katsotaan nyt päivällä, jos tilanne olisi toisin": ajattelin itsekseni. Aamu ei tuonut toivoa mukanaan ja oli se oli adios Colva siinä kohtaa. Otin paikallisbussin Margaohon, josta oli paremmat yhteydet muualle Goaan. Palolemista olin kuullut paljon hyvää, joten mennään sinne! Bussimatka oli taas luku kirjasta "Kuinka monta intialaista saadaan yhden bussin kyytiin". Bussiin mahtuisi ohjeiden mukaan n. 50. Paikalla oli 100. Kyllä tommoset lyhyet matkat vielä vitsillä menee, mutta jos joka päivä pitäis istua 3 ihmistä päällekäin niin hermothan siinä menis.



Paikanpäälle päästyä törmäsi nopeasti hengenheimolaisiin ja yösijaa ruvettiin etsimään yhdessä itävaltalaisen vahvistuksen kanssa. 3 euroa yö neljän minuutin päästä rannasta omalla vessalla ja sängyllä ei vaikuttanut pahalta. Ensimmäistä iltaa lähdettiinkin viettämään rantabaareihin missä tarjoillaan samana päivänä nostettua kalaa. Jostain syystä vointini huononi illan edetessä joten pätin jättää sen lyhyeksi. Seuraava yö oli lähimpänä liskojenyötä, mitä itse olen päässyt. Ripuli iski vartin välein, ruokaa ei pystynyt nauttimaan ja lopulta oksennus kehoitti ottamaan yhteyttä paikalliseen sairaalaan, joka sijaitsi n. 3 kilometrin päässä. Goan ollessa suuri turistikohde, ovat myös paikalliset sairaalat lähes länsimaista tasoa. Nopean diagnoosin jälkeen lääkäri kehoitti jäämään muutamaksi päiväksi tarkkailuun. Olin saanut ruuanvälityksellä suolistobakteerin, joka pitäisi hoitaa antibiooteilla. Ei muuta kuin piikki suoneen ja doppaus käyntiin! Siinä sitten meni muutama päivä ihmetellessä tyhjää huonetta ja kuunnellen naapurihuoneessa oksentelevia samsonautteja. Kotiutuspaperit sain aamukymmeneltä ja ruokavalioksi määrättiin hedelmiä ja vihanneksia. Ei mitään lihaa tai mausteista (todella helppoa Intiassa). Mutta kaikki hyvin täällä!



Lisää kuvia osoitteessa:
http://picasaweb.google.com/timo.laaksonen/