Röyhkeys..

British Airwaysin Iltakone Trinidadista St. Luciaan oli puoliksi tyhjä ja koneen noustessa Atlantin ylittävälle yölennolle Lontooseen, jäi saaren eteläkärjessä olevalle Vieux Fortin kansainväliselle lentokentälle meidän kahden lisäksi vain yksi nainen. Tämän johdosta, ehkäpä maailman nopeimman maahantulotarkastuksen jälkeen, otimme pian lyhyen taksikyydin läheiselle Sandy beachille ja yösijallemme The Reef Beach Hotelille. Tämä enemmänkin guest housea muistuttava paikka tarjosi mahtavan sijainnin pitkällä ja tuulisella Atlantin puoleisella rannalla jonne ei päässyt suuria aaltoja muodostuman kiitos suojaavan Maria-saaren vuoksi. Rauhallinen aallokko ja tasaiset pasaattituulet ovat tehneet tästä rannikosta loistavan purje- ja leijalautailukeitaan, ja se näkyi rannikon vierailijoiden varustuksesta. Puolitoista tuntia kestävä harjoittelu opetuksen kera olisi maksanut n. 70 $ joten päätin säästää rahani muita tekemisiä varten. Hotellin muihin erikoisuuksiin kuului lauma koiria jotka tuntuivat olevan loputtoman rapsutuksen tarpeessa, muutama liskoja metsästävä kissa sekä niin makea Pina Colada ettei sitä yksinkertaisesti voinut juoda. Jatkossa taidan keskittyä drinkkien sijasta juomaan pelkkiä tummia rommeja. Niitä näiltä saarilta kyllä löytyy.

Muutaman päivän rannallahengailun jälkeen otimme bussin itä-rannikolla sijaitsevan Soufrieren kylään, joka toimii isäntänä ehkäpä saaren tunnetuimmalle nähtävyyksille, joita ovat suoraan merestä nouseva 700 metriset Pitonit. On helppo kuvitella että vuorten vehreä kasvillisuus, juurilla turkoosina kimalteleva Karibianmeri ja iltapäivän laiskasti laskeva aurinko toimivat täydellisenä näyttämönä merirosvojen aarteiden piilopaikoille. Hieman Soufrierestä eteenpäin löytyy Anse Chastanet, pieni yksityinen ranta jonka omisti samaa nimeä kantava hotelli. Olimme lukeneet ja kuulleet kehuja paikasta joten kävimme tarkistamassa mistä oli oikein kyse. Tämä all-inclusive lomakohde piti sisällään oman ravintolan, baarin, sukelluskoulun, huviajeluja merellä sekä retkiä ympäri saarta ja en pitänyt siitä yhtään. Verrattuna muihin rantoihin mitä tällä reissulla on tähän mennessä nähnyt oli tämä pieni, kapea, täynnä ja baarista saatavat hedelmäsmoothiet eivät olleet standardieni mukaisia. MIKÄ RÖYHKEYS! Viimeisen osan tuosta loistavasta arviosta voisi ehkä antaa anteeksi jollei smoothie olisi ollut myös ryöstöhintainen. MIKÄ RÖYHKEYS! Lisäksi rannalla olevalla hiekalla ei ollut tasaista kultaista väriä. MIKÄ RÖYHKEYS! Alan jo pikkuhiljaa itsekin uskoa tähän neutraaliin kuvaukseen paikasta. Mikä röyhkeys...

Seuraavaksi siirryimme saaren eteläosista pääkaupunki Castriesin läpi Rodney Baylle keskelle saaren suurta turismikeskittymää Subway:n, Domino's Pizza:n ja KFC:n lämpimään syleilyyn. Jos kävijällä ei ole huutava tarve saada esinettä missä lukee St. Lucia tai päivän subia, voi tämän kaupungin skipata lukuunottamatta ehkä pientä päiväreissua Reduit bechille.

Seuraavaksi järjestimme itsemme keskellä viikkoa ziplinamaan korkealle sademetsän siimekseen saaren pohjoisosassa. Ziplinet ovat käytännössä teräsvaijereita jotka on kiinnitetty kahden puun välille. Seuraavaksi puet yllesi valjaat, jotka voidaan kiinnittää vaijeriin, ja tämän jälkeen istahdat alas ja annat painovoiman kuljettaa sinut puusta toiseen. Ennen vaijeriradalle pääsyä noustaan laskettelu-gondolaa muistuttavan häkin kyytiin kahden oppaan kanssa, joiden keskinäinen toistensa herjaaminen lähenteli Wesley Snipesin ja Woody Harelsonin välistä vuoropuhelua 90-luvun komediaelokuvasta Mustat donkkaa tykimmin. Vitsien välissä oppaat kertoivat sademetsän historiasta ja kasveista sekä bongailivat lintuja iloksemme reilun kahdenkymmenen minuutin ajan. Huipulle saavuttaessa otamme pienen kävelyn radalle ja ennen pitkää kiidämme kymmenien metrien korkeuksissa puiden latvojen vilistessä ympärillämme. Hauskempaa ajanvietettä kuin uskalsin kuvitella.

Seuraavana päivänä otimme allemme auton ja lähdimme kartoittamaan länsirannikon kalastajakyliä ja vesiputouksia. Pari vuotta oli kerennyt viehrähtää siitä kun viimeksi ajelin autolla, jossa ratti oli oikealla puolella mutta pienen koeajon jälkeen olo oli hektisestä liikenteestä huolimatta varma joten ei muuta kuin kytkin ylös. Kiemurteleva tie vei meidät Anse de la Rayen kalastajakylälle, Marigot Bayn luksushuviloille ja pienelle vesiputoukselle, jonka nimeä en nyt muista. Edellisenä iltana oli ollut pienimuotoinen myrsky jonka seurauksena vesi oli enimmäkseen mudanruskeaa, joten ei siitä nähtävyydestä sen enempää. Seuraavana vuorossa on palanen ranskalaista kolonialismia. Saaren nimi? Martinique.

Kuvia reissusta voi seurata osoitteesta:

Karibia 2014